Siirry pääsisältöön

Tekstit

Sinne ja takaisin

Seikkailut ovat inhottavia. Mörkö on mörkö eikä pimeässä näe. Eväät varastetaan ja hengenlähtö on lähellä joka välissä. Alismäen Repunpään herra Bilbo Reppuli joutuu suureen seikkailuun. Velho Gandalf järjestää Bilbon mukaan, kun 13 kääpiötä vaeltaa Yksinäiselle Vuorelle, jonka sisuksissa lohikäärme vartioi kääpiöiltä ryöstettyä aarretta. Rikkaudet on tarkoitus palauttaa. Bilbo ikävöi kotikolonsa ruokakomeroita ja vuodetta. Reitillä kuhisee toinen toistaan hirveämpiä vihollisia, eikä kummallisiin ystäviinkään voi luottaa varmasti. Mikä pahinta, Gandalf jättää retkikunnan selviämään omin nokkineen. Matkan aikana Bilbo oppii paljon niin kuin lasten- tai nuortenkirjan henkilöt oppivat, kun lähtevät maailmalle. Elämänsä rohkeimman teon Bilbo tekee yksin, mutta kaikki saavat huomata, että mukavuudenhaluisessa tyypissä on enemmän ytyä kuin arvaisi. Bilbo löytää sormuksen, joka tekee näkymättömäksi. Kotiin päästyään hän ei kerro siitä kenellekään. Kapineesta on paljon hyötyä, ku
Uusimmat tekstit

Onko se valeuutinen?

Tiedon hankkiminen on vaivalloista ja aikaa vievää niin kuin kaikki treeni. Historiaa kannattaisi kuitenkin harrastaa. Menneisyys auttaa ymmärtämään, mitä ihmisillä on tapana tehdä ja miten tämä maailma toimii. Auringon alla on varsin vähän todella uutta. Kansalaiskoulu sohvalla Jos taloudessa asuu peruskoululainen, vanhempien sopii lainata aineistoa häneltä. Lasten on tarkoitus oppia paitsi historian tapahtumia sinänsä myös tutkijan taitoja. Lukion historian kurssi sopii aikuisen seuraavaksi tavoitteeksi. Oma kokemukseni sanoo, ettei vuosilukuja pidä halveksia. Aivojen tietopankki tarvitsee rungon, johon uudet asiat liitetään. Niin, ja tutkijan taitojen lisäksi täytyy perehtyä kunnolla myös varsinaiseen sisältöön eli siihen, mitä tapahtui. Jännittäväksi historia käy sitten, kun tajuaa, mitä kaikkea oli meneillään samaan aikaan. Faktojen karttuessa alkaa tulkintoja syntyä vaikka iltauutisten ääressä. Alueliitokset pelottivat Fundeerasin maailman toimintaperiaatteita,

In Translation

Käännös on sama ja eri kirja kuin alkuteos.  Mika Waltarin pienoisromaani Neljä päivänlaskua   on kulkenut osaavan tyypin aivojen läpi. A Nail Merchant at Nightfall   soljuu kuin mikä tahansa teksti. Waltarin suomi on välillä outoa.  Alan Beesley kääntää map-readers, kun Waltari kirjoittaa 'metsänlukijat'. Olen melko varma, että sana tarkoittaa leimakirvestä heiluttavia Gutzeitin miehiä. Ehkei briteillä ollut vastaavia. Niin kuin ei Suomessa metsänvartijoita, paitsi mahdollisesti jossain kartanossa. (Olen perehtynyt vain pientilallisten metsän- ja riistanhoitoon.) A Nail Merchant at Nightfall   ei siis herättänyt tavallista kiukunsekaista halua vertailla käännöstä alkutekstiin. Törkeimmissä tapauksissa pää värkkää omasta aloitteestaan back translationia englanniksi. Suomentaja on silloin rynninyt ja kaatanut aitaa mennessään. Koska ikää on ehtinyt karttua, näen jo naamallani, että yhden toisen kirjan hook esimerkiksi on reaping hook 'sirppi' eikä '

Sinuhen kirjuri

Kirjailija ryhtyy etsimään verolippua, mutta löytääkin sydämensä. Vaikka sydän sykkii taas rinnassa, egyptiläiset pyörivät jatkuvasti kirjailijan ympärillä. Itsepäisin heistä, lääkäri Sinuhe, tahtoo välttämättä muistella kaikkea, mitä on kokenut ja menettänyt. Hanke ei kuitenkaan luonnistu, ja kirjailija matkustaa nuoruutensa kaupunkiin. Hän on kuullut taulusta, jossa kolmijalkainen mies vaeltaa maallisen elämän tuolla puolen, ja se on pakko saada omalle seinälle. Kevätauringon hohteessa kirjailija tapaa naisen. Sydän hypähtää vaikka tarkemmin katsoessa huomasin, että hänen silmissään päivänpaisteen sinen takana oli koko joukko tutkistelevaa surua, kuten usein sattuu viisaan naisen katsoessa silmiin vierasta miestä. Myöhemmin kirjailijan sydän löytyy surusilmäisen rouvan vuoteen alta. Silloin kirjailija on valmis kuuntelemaan Sinuhen kertomusta. Hän lähtee korpeen ja asettuu mummon vinttikamariin, jossa egyptiläiset viihtyvät: – – kaikki minussa hehkui ja paloi ja tunsin ai

Kotikunnaan Rilla

Etusivulla näkyi olevan iso, lihava otsikko, jossa sanottiin, että arkkiherttua Ferdinand tai joku sen tapainen oli murhattu ties missä Sarajevossa – –. – Mitä se meitä liikuttaa? tokaisi Cornelia-neiti aavistamatta kuinka hirveätä vastausta kohtalo parhaillaan suunnitteli hänen kysymykseensä. L. M. Montgomery kuvaa nuortenromaanissa Kotikunnaan Rilla   yleistä suhtautumista – omaansakin – Sarajevon laukauksiin, jotka tappoivat Itävallan kruununprinssin ja hänen vaimonsa. Kesäkuun 1914 laukaukset johtivat pian sotaan. Kanada osallistui siihen brittien rinnalla. Emämaata kohtaan oli velvollisuuksia: "tämä on perheasia". Kuutamotansseista morsiameksi Romaanihenkilö Bertha Marilla Blythe on kirjan alussa viisitoistakesäinen pyryharakka, mutta tuskaiset sotavuodet kasvattavat hänestä aikuisen. Rilla hoitaa pikkuvauvaa, jonka äiti on kuollut ja englantilainen isä taistelee Euroopassa. Poikaa ei voi jättää äidin isotädille. Tämä pitää lapsista yhtä vähän kuin Rilla it

Täystyrmäys

Yksi hylkääminen kuivetti luovuuden. Kevääseen 1946 asti Vita Sackville-West nautti runon tekemisestä. Suositusta runoteoksesta otettiin uusia painoksia, ja siitä sekä kootuista tuli palkinto. Sitten ihminen, joka oli onnellinen kirjoittaessaan runoja, lopetti kokonaan. Vita ei kyennyt puhumaan lopettamisen syystä pitkään aikaan. Päiväkirjassa se mainitaan vuonna 1950: "En usko, että kirjoitan enää koskaan runoa. Minut murskattiin sinä päivänä ikuisiksi ajoiksi – –." Kirjailijat järjestivät matineaa, jossa runoilijat lukisivat tuotantoaan. Kuningattaren oli määrä saapua kunniavieraaksi. Vita kuului komiteaan ja oli läsnä kokouksessa – eikä kukaan muista jäsenistä ehdottanut Vitaa yhdeksi esiintyjäksi. "– – runoni eivät olleet tarpeeksi hyviä", Vita totesi vuonna 1951 lohduttaessaan Eddy Sackville-Westiä , serkkuaan jonka kirjaa ei hyväksytty sadan parhaan joukkoon. (Vita ja hänen miehensä pääsivät mukaan.) "Se vaikutti minuun niin, etten ole kirjoittanu

Lapsi ja Kuu

Sanoin  Fanny Churberg -jutussani : Viekää lapset kuutamokeikoille. Pienetkin! Kuu paistaa jopa kivikaupungissa. Luontoelämykset jäävät mieleen loppuiäksi, ja kauneus ruokkii mieltä. Kuu oli aina läsnä omassa lapsuudessani. Muistan peltoaukean hanget täydenkuun valossa, kun piti mennä huusiin, navettaan tai saunaan. Kesällä iltapesu saattoi tarkoittaa uintia kuunsillalla. Isompana pistin sitkeltä, kun isä kylvi käsin vakasta. Siis merkkasin pienillä oksilla, mihin saakka jyvät lensivät. Tyyntyneen kevätillan vaalea Kuu seurasi työntekoa – tuulisella säällä kylvö ei onnistunut. Harva asuu järven rannalla tai voi muuten hoitaa kuutamoelämäänsä arkitoimien ohessa. Soisin kuitenkin mahdollisuuden sekä aikuisille että lapsille. Kahden viikon päästä huljuu pilvissä kultainen kiekko. Jos hyvin käy, taivas on selkeä ja täysikuu loistaa kuin tallilyhty pojan unisen niin kuin Einari Vuorelan runossa, josta kuva on jäänyt mieleen.