31.12.2015

Lue se nyt

Se tuotti harvinaisen paljon kirjoittamisen iloa, mutta lukijat ohittivat sen.

Tarkoitan helmikuussa julkaistua blogimerkintää, jonka otsikoin Aamuyö, räntää.

Kuljeskelin pimeässä ympäri huushollia. Välillä tuijotin katulyhtyjen alla pyöriviä hiutaleita. Kun unta ei kuulunut, avasin koneen ja naputin kokemuksen sanoiksi.

Olihan merkinnällä lukijoita, vaikka petyinkin mieluisen tekstin kohtaloon. Tilastot opettivat, ettei räntä kiinnosta.

Menestynein juttu oli entissyksyinen Unennäkijän muistelmat. Kunnia kuuluu tietysti aiheelle: kirjailija Anita Konkalle ja hänen silloiselle uutuuskirjalleen.

Merkinnässä on viehättävä kommenttiketju, joka kyllä harhautuu aiheesta. Harhailu on totta kai sallittua ja suotavaa.

Poiketkaa lukemassa Aamuyö, räntää sekä Unennäkijän muistelmat kommentteineen.

Suosittelen myös niitä muistelmia. Kirjastosta vuoden vanhan teoksen saa pian.

23.12.2015

Joulua ei voi hallita


Joulutervehdys!

Joulu tehdään sinne missä satutaan olemaan. Ja niillä eväillä mitä sattuu olemaan.

Elikoiden kotti käy hyvin vauvan sängyksi. Murteesta riippuen seimi tai soimi, meillä maalla sanottiin kotti.

Mukavampi tietysti, jos majapaikassa on tilaa.

Todellisuus viskelee suunnitelmia romukoppaan. Sillä on semmoinen tapa.

Ollaan reissussa eikä tuppukylästä löydy vapaata huonetta.

– Mitä sinä sanoit? Kätilö? Nytkö?

Joulu voi olla hassu tai pitkäveteinen tai työntäysi. Joskus se herättää arvaamattomia tunteita.

Tunteet saavat tulla. Ilman niitä olisi ehkä helppoa, mutta paljon köyhempää.

Paras joulu koodaa elämän merkityksiä täyteen.

Versio 1.0 sopii tässäkin malliksi.

Kirkolla vanhukset tulevat puheille, kun käydään hoitamassa seremoniat.

Vielä erikoisemmat jutut on kaukaisilla vierailla. Onneksi asutaan jo niin kuin ihmiset.

Sitten yhtenä yönä nouset kesken unien ja painut kersa kainalossa jollekin rajalle.

18.12.2015

Puhu automaatille

Terveysasemalle hankitaan tekniikkaa, jotta henkilökunta ei altistuisi potilaiden suorille yhteydenotoille.

Hammashoitolan eteisessä on musta laatikko. Vastaanotolle ilmoittaudutaan työntämällä siihen kelakortti, jossa on viivakoodi.

Mikäs siinä, törkätään. Ja toivotaan parasta.

Viime käynnillä meni pieleen. Automaatti vilautti tekstiä, josta näin vain sen, että piti siirtyä odottamaan. Otin kortin pois ja työnsin sen uudestaan sisään. Nyt ilmoitus pysyi.

Automaatti tyyräsi asettumaan huoneen 10 eteen.

Aikani tuli, mutta mitään ei tapahtunut. Työasuiset puhuivat ohi kulkiessaan koneesta, joka ei toiminut. Erotin pahaenteiset sanat käynnistää uudelleen. Kaiken varalta säntäsin automaatille.

Lopulta huoneen 10 ovi aukeni. Hammaslääkäri kutsui nimellä ja huomautti, etten ole ilmoittautunut.

Sanoin, että ilmoittauduin automaatilla kaksi kertaa ja vielä kolmannen, kun ymmärsin, että päivä oli alkanut tietoteknisillä ongelmilla.

Miten tosivanhat selviävät näiden vehkeiden kanssa? Ne vaativat uudenlaista lukutaitoa ja vielä sorminäppäryyttä.

Sitä paitsi luulen, että ihmisen kanssa asioiminen sinänsä parantaa, niin kiinnostavaa kuin tekniikka onkin.

Horjuttaako sote-übertech immuunipuolustusta?

10.12.2015

Kauppalappu

Ostoslista, joka seuraa marketin hyllyjärjestystä:
  • lobo [ihana omena, syön niitä hulluna joka syksy; ensimmäiset näyttivät puun alle pudonneilta, jotka ovat lojuneet tallin eteisessä viikon, mutta nyt marketissa on hyviä]
  • leipä 1 + 1 [ruis- ja graham-, vatsa ei siedä ruisleipää aamukahvin kanssa – muulloin ei sumppi maistu]
  • juusto [edam 17, laihemmista tulee mieleen kurritonkan haju ja kengänpohjan koostumus; kurri on rasvatonta maitoa ja tonka maidonkuljetusastia, ennen tuli meijeriltä kurria pikkuvasikoille kun maitoauto palautti tonkat]
  • safka [ostospäivän varsinainen ateria: ainekset / palvelutiskin tuote / pakaste, päätös tehdään vasta kaupassa]
  • lanttu? [tarkoittaa tässä lanttulaatikkoa; yhden pienen voisi tuoda lähipäivinä syötäväksi, jos niitä sattuu olemaan, ja ison pakastetun joulunpyhiä varten – olen myös lanttuhullu]
  • maito [rasvatonta, kesäiset talkkunat täytyy syödä pois ennen kuin vanhenevat; pitäisikö talkkunavelli selittää?]
  • annas [pepparkakor jouluvaroiksi, kaupan pipareista kelpaavat vain nämä]
Lista on aito. Työnnyn kohta tuuleen ja sateeseen.

8.12.2015

Väritän sanoilla

Kirjoittaminen on hauskaa, suorastaan nautinnollista, mutta rustaan pelkkiä kauppalappuja. Sekä blogimerkinnän silloin tällöin.

Viisitoistavuotias Claes Andersson oli tosissaan. Ihailen määrätietoista teinipoikaa:
"Aloin kirjoittaa säännöllisesti ja järjestelmällisesti. Enimmäkseen runon pätkiä tai lyhyitä proosan tynkiä sekä päivä- ja yökirjaa."
Andersson tahtoi kirjailijaksi. Hän treenasi yhtä innokkaasti runoa, proosaa ja jalkapalloa. (Mitähän yökirjoissa luki?)

Olen kaivannut tekstejä. Niiden kanssa askarointi rentouttaa. Käsitän oikein hyvin, miksi aikuiset tärväävät rahaa värityskirjoihin ja kalliisiin kyniin, joista lähtee mehevä jälki.

Sanaristikot hallitsevat lähiömarketin lehtihyllyä, mutta värityskirjojakin on. Kerran näin, kun nuori nainen selaili kirjaa ja päätti sitten ostaa sen. Toisella kertaa poninhäntämies vain katseli.

Harrastaminen vaatii ilmeisesti rutiinien luomista, jotta kauppalappu ja blogi eivät jäisi ainoiksi kirjallisuudenlajeiksi. Bloggaamiseen kuuluva säännöllisyys tosin pitää tuntumaa yllä.

Pääni on kuitenkin tottunut siihen, että tiedän etukäteen, mihin juttu tulee. Irrallisia pätkiä ei synny noin vain.
 
Päiväkirja sopi Anderssonille. Entä minulle? Siihen kuuluu haluamani rutiini ja tilaus, mutta eläkeläinen saisi muuten kirjoitella mitä lystää. Tavoittaisin ehkä välillä sen luomisen ytimen jossa
kaikki on auki joka suuntaan.
Toisaalta epäilyttää. Jos olisin päiväkirjatyyppiä, olisin kai hankkinut vihkon ja tykötarpeet heti, kun muutin omilleni.
 
Vaan miksei uusi harrastus sujuisi siinä kuin viisitoistavuotiaalta?
 
Kävin kirjastossa lukemassa lehtiä ja vilkaisin kierrätyslaatikkoa.
Joku oli luopunut Claes Anderssonin teoksista:
Jokainen sydämeni lyönti ISBN 978-951-0-39364-2
Luova mieli ISBN 951-607-103-1 (Sitaatti on tästä kirjasta.)

5.12.2015

Luovuuden virta

Kirjoittaminen on sukua huumeille, mutta laillista, halpaa ja terveellistä.

Kun tekstissä pääsee vauhtiin, se tuottaa mielihyvää. Uusia ideoita tulvii, eikä työtä haluaisi keskeyttää ennen kuin virta ehtyy itsestään.

Myös tavallinen kirjoittaminen on hauskaa. Tarkoitan niitä tekstejä, joiden ääressä ei pääse siihen tilaan, jossa
mielleyhtymät elävät kuin meri ja kantavat,
ja kaikki on auki joka suuntaan.
Lainaan itseäni. Melkein pelästyin, kun luin tuon kohdan viimetalvisesta Tautinen taide -merkinnästä joka ilmaantui sivupalkkiin suosituimpien listan hännille.

Minkähän vuoksi moinen jysähdys aivoissa? Jonkin tekemisen muisto?

Pitäisi kirjoittaa enemmän. Keskittyä niin pitkäksi aikaa, että virta lähtee viemään ja muu maailma lakkaa olemasta.

28.11.2015

Tietäisinpä unista

Miksi aivot valitsevat juuri nyt juuri tämän unikuvan?

Joku tutkija ajattelee, että unennäkö on jäänne muinaisilta ajoilta: yöllinen uhkasimulaattori. Jonkun toisen mielestä unet ovat merkityksetöntä aivokohinaa.

Pohdiskelen näinkö puistounen vaiheessa, jossa olin päättänyt antaa elämäni muuttua, mutta en oikeastaan vielä tajunnut päättäneeni.

Tiesin kyllä, mitä olisi pitänyt tehdä, että säilyttäisin työpaikkani. Kaikki tuntevat ne strategiat, joihin kannattaa turvautua, ellei kyseessä ole puhdistus tai aito rakennemuutos.

Joskus vain ei halua. Tai siis haluaa toisenlaista elämää.

Unet ovat mielestäni sukua luovuudelle. Niiden tavassa yhdistää asioita on jotain enemmän kuin harjoittelu sitä varalta, että vastaan tulee muinainen sapelihammasmörkö.

Selvää on, että oma pää on paras unikirja, sillä kuvat ovat henkilökohtaisia. Entä muuta?

26.11.2015

Puistouni

Pari kolme vuotta ennen potkuja uni näytti, miten koin työni ja mitä toivoin tulevaisuudelta:
  • Kumpuileva puisto, ruoho hyvin lyhyttä. Kapea tie ja sen varrella penkkejä säännöllisen matkan päässä toisistaan. Siellä täällä lehtipuu, niissä pienet latvukset.
  • Haravoin kuivia ruskeita lehtiä mustiin jätesäkkeihin. Etenin loivaa alamäkeä ja aina kun säkki tuli täyteen, suljin sen narulla ja asetin keskelle penkkiä, yhden säkin kullekin.
  • Puisto loppui, ja viimeisen penkin jälkeen tuli vetinen notko. Sen takana näin rinteen, jolla kasvoi sekametsää. Paljon suuria lehtipuita, joista osa oli punaisia ja keltaisia, mutta seassa myös keväänvihreitä.
  • Notkon ylittäminen oli taistelua. Ensin puolilaho puuaita, jota oli vahvistettu piikkilangalla. Sitten tiheää pajukkoa, saramättäitä, kavalia suolammikoita.
  • Kun vihdoin olin päässyt metsän reunaan saakka, löysin polun ja lähdin hyvillä mielin kiipeämään rinnettä ylös.

Ensimmäinen tulkintani koski jätesäkkejä ja penkkejä: kirjapainon aikataulu, jonka tahdissa elämä kulki.

Myöhemmissä tapahtumissa on helppo nähdä notkossa rämpiminen ja kahden vuodenajan metsä – työttömyys ja uusi työpaikka.

Lähes viisikymppisen pää teki käsityksistään ja toiveistaan elokuvan.

24.11.2015

Muutos vie kolme vuotta

Työelämäni suuret muutokset kestivät kolme vuotta.

Opinnoista ensimmäiseen pitkäaikaiseen työpaikkaan kolme vuotta, samoin työttömyyskausi ennen toista niin sanottua uraa.

Jaksot sisälsivät kursseja ynnä muita umpikujia, jotka turhauttivat, mutta antoivat myös valmiuksia seuraavaan elämään. (Ihmisen vaiheissa on jokin salainen logiikka. Taipumukset? Mieltymykset?)

Koska rahaa oli pakko saada, tein freelancer-töitä ja sekalaisia keikkoja. Ne olivat hyödyksi: tämä on nähty, en tahdo.

Vanhasta minästä luopuminen kesti puolitoista vuotta. Hiljalleen lakkasin olemasta opiskelija tai rupesin katselemaan työpaikkaa ihan oudoilta aloilta.

Eläkkeelle siirryin noin vuosi sitten, ja viime aikoina on työminä alkanut tuntua kaukaiselta.

Kolmen vuoden siirtymäjakso töistä eläkkeelle on niin pitkä, että se täytyy ottaa vakavasti. Ainakin melkein.

Jos entiset merkit pitävät paikkansa, kesällä mennyt on lopullisesti mennyttä ja haparointi uutta kohti alkaa. Vähän kuin ne kurssit ennen pitkiä duuneja.

Etsiskely on usein hukkatyötä mutta ammatin vaihtajalle tarpeen. Mahdollisuudet tulevat sen keskeltä kuin sumusta.

21.11.2015

Surunpotku

Kirjoihin tarttuu sydän syrjällään: välityö, floppi vai kunnon tavaraa? Leena Lehtolainen ei petä. Surunpotkun alkuluvut vakuuttavat, että loppuratkaisua kohti voi jatkaa hyvillä mielin.

Ympäristö vaihtuu kirkosta kasinoon ja Espoosta Savoon.

Juonesta hys hys, ettei kenenkään ilo mene pilalle. Kirjastossa on jono, ja pukki roudaa varmaan jouluna dekkareita.

Kustantajan tiedote paljasti, että Tapiolan kirkosta löytynyt tapettu mies on jalokiviasiantuntija ja hänen puolisonsa kansanedustaja. Rahanpesusta vihjaillaan.

Lehtolainen kuvaa myös komisario Maria Kallion perhe-elämää. Kotoilu antaa lohtua. "Arki kietoi minut pehmeään villahuopaansa edes yhden illan ajaksi, ja nautin siitä, sillä tiesin, miten hauras se kudelma oli."

Sivuhenkilöitä ja -teemoja riittää, ja hahmot on kirjoitettu täyteläisiksi kissoja myöten. Yhteiskunnan eri tahoja pistellään aiheellisesti. "...miten ihmisiä voidaan kohdella vain kustannuksina..."

Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareista on tullut osa kirjallista vuodenkiertoani. Kunpa hän julkaisisi joskus päiväkirjojaankin.

Leena Lehtolainen, Surunpotku
Tammi 2015
ISNB 978-951-31-8527-5

18.11.2015

Influenssarokotus 2015

Hirvitti, että jonkun sydän pettää, ennen kuin vuoro tulee.

Terveysaseman odotushuone oli pakaten täynnä seisovia vanhuksia, jotka halusivat influenssarokotuksen. Toisilla rollaattori, useimmilla ei. Monen kasvoilla oli jähmeä, keskittynyt ilme – sattuiko, heikottiko?

Onnekkaat eli aiemmin tulleet nojasivat seinään. Tuoleja oli tarjolla vain muutama.

Aikainen nappaa
numeron

Kun ilma tuntui loppuun hengitetyltä, teki mieli häipyä. Jonotusnumero oli kuitenkin hyvä. Olin H51, ensimmäisen käytössä olevan kirjaimen puolivälissä.

Kelvollinen sija johtui siitä, että olin etuajassa. Hammaslääkäristä tullessa kurkkasin rokotuspuolelle ja otin numeron.

Topakka hoitaja antoi numeroita. Jos olisi ollut tavallinen lappukone, en olisi tungoksessa nähnyt sitä.

Hyvä tyyppi huutaa
ja hymyilee

Rokottajat armahtivat kansaa ja aloittivat varttia ennen määräaikaa.

Numeroiden jakaja siirtyi kailottamaan ykkösrokottajan oven eteen. Toisen rokottajan piti pompata jokaisen asiakkaan jälkeen ulos huoneestaan.

– Seuraava! hän tiedotti huutamalla, ja numeroiden haltija kiljaisi vuorossa olijan.

Joku herra kaipasi tekniikkaa: numeronäyttöä ja kovaäänistä. Minusta nähden kovaääniset naisihmiset toimivat paremmin. Tieto kulki tarvittavat metrit ja voitiin joustaa, kun ihmisen silmä havaitsi ongelmia.

Nämä naiset sitä paitsi hymyilivät ja vastasivat kysymyksiin.

Pikapiikin jälkeen
ovesta ulos

Ohjekyltti seinällä käski riisua päällysvaatteet ja ottaa kelakortin esille. Homma eteni vauhdikkaasti, lyhimmän kaavan mukaan.

Ei muuta kuin sisään ja takki ja laukku tuolille. Kelakortti hoitajalle, joka istui tietokoneen ääressä. Sitten ahteri toiseen tuoliin, olkavarsi paljaaksi ja piikki rokottajalta. Laastari pistoskohtaan, paita päälle, kelakortti käteen, ulos.

Rollaattoriporukka liikkui kyllä hitaasti, eivätkä muutkaan olisi pärjänneet kävelykisoissa.

Vanhuksen kunto
ei kestänyt

Juuri kun oli kiljaistu H51 eli vuoroni tuli, väkijoukon reunalla syntyi liikettä.
– Hoitaja tänne! joku huusi. – Hoitaja tai lääkäri!

Lähimmän rokotushuoneen hoitajat syöksyivät apuun, ja tunkeuduin porukan läpi toiseen luukkuun. Ennen kuin pääsin pois, tultiin hakemaan lisävoimia. Tietokoneen ääressä istunut hoitaja lähti.

Rokottajalla oli malttia huolehtia, että koneen viereen jäänyt kelakortti tuli mukaan. Siinä säästyi puheluun vastaamisen ja kortin luovuttamisen vaatima henkilötyöaika. Sekä minun pelästykseni, aikani ja vaivani.

Tehokkuus on usein yksityiskohdissa.

Jonon pää ulottui
portaaseen

Änkesin takki kainalossa ja kelakortti hyppysissä ihmismuurin läpi.

Ohje neuvoi istumaan terveysasemalla 20 minuuttia rokotusreaktion varalta. Se tarkoittaa pahimmillaan anafylaksiaa ja välitöntä hengenvaaraa.

Olen monesti odottanut portailla terveysaseman aukeamista ja villiä ryntäystä numerolappukoneelle. Kuvittelin nyt, että jäisin sinne hetkeksi, allergiahistoriaa kun on.

Vaan rokotukseen jonottajat kansoittivat myös raput. Päätin ottaa riskin ja kävelin markettiin.

15.11.2015

Maailman uusi ilme

Eivät Pariisin iskut muuttaneet mitään. Tilanne on ollut päällä kauan.

Nyt vain olen suostunut ajattelemaan, että lähivuodet saattavat merkitä lisää sotia ja surkeutta.

Jos terrori laajenee, se myllertää kaikkien elämän.

Pariisi oli etanoita pienessä kapakassa, graffiteja, lämmin sininen ilta, rapistunut hotelli ja aamulla sakkolappu auton lasissa. Sellainen kuin pariisien kuuluu olla. Ja beirutien.

Etanoiden kastike on arvo sinänsä.

Muutokset kytevät huomaamatta, ja tavallinen ihminen ymmärtää tilanteen, kun liekki riehahtaa valloilleen.

Isäni täytti kymmenen vuotta joulun alla. Tammikuun lopussa Hitleristä tehtiin valtakunnankansleri. Kun isä täytti kaksikymmentä, hän oli ollut yksitoista kuukautta Rajajoella. Eikä loppua näkynyt.

Kun loppu viimein tuli, maailmanpalo tuhosi myös sen sytyttäjät.

Pelkäämään en aio ruveta, vaikka nämä uudet sissisodat vasta ovatkin kovia kulkemaan.

Vihatakaan en aio ketään. Rauhan ja oikeuden perään kysyn. Ja suren surevien kanssa.

12.11.2015

Hauska hujoppi

Lähiön marketti uskoo kalapuikkoihin. Ylimmälle pakastehyllylle on tosin ilmaantunut uusi, melko hyvä kalatuote. Ohut leivitys, paljon kalaa eikä täytesooseja.

Parhaat kalat ovat kuitenkin liian korkealla mannekiinimittaa lyhemmälle naiselle. Haen niitä välillä naapurilähiön marketista, jossa hyllytetään järkevämmin. Samalla ostan muut sapuskat.

Pompin taas eilen kotikylän marketin kalapakasteiden edessä. Ei auttanut, vaikka kunnon kaloja oli ihan ylähyllyn reunalla, sillä minulla oli jalassa matalakantaiset kävelykengät.

Silloin muistin, että olin nähnyt todella pitkän nuoren miehen täyttämässä maitohyllyä. Retkeilin takaisin ja siellähän myyjä oli. Kyykki ja kurkotteli etsiessään asiakkaalle jotain tiettyä maitolaatua, ja kun se oli löytynyt, lähti oitis mukaani.

Myyjä otti pyytämäni kaksi pakkausta helposti, kättä ojentamalla. Kalat antaessaan hän veti naamansa virneeseen.

– Nämä on vaan koristeena, hän sanoi. – Ei niitä ole tarkoituskaan myydä.

Ongelmasta lähtenyt asiakaspalvelutilanne päättyi nauruun. Marketin kaverit ovat kaikki huumorintajuista porukkaa, mutta humalasalko on paras. Kiva saada sekä tuote että vitsi.

10.11.2015

Lähiön villieläimet

Harmaa orava kökkii tammessa. Ravistelee tarmokkaasti häntäänsä, jonka reunimmaiset karvat törröttävät märkinä piikkeinä. Vetää lopuksi käpälällä naaman yli kuin kissa.

Maalla oravat vilistivät puiden latvoissa, eikä niitä päässyt näkemään.

Myös kettua olen tarkkaillut vasta lähiössä. Ennen kuin pensaat parturoitiin, repolainen kuhki aamuisin niiden juurella muutaman metrin päässä talon seinästä.

Olikohan kettu rusakoiden perässä? Ne söivät apilaa ja loikoivat pihalla kaikkina vuorokaudenaikoina. Nyt rusakot herkuttelevat öisin. Tumma hahmo nousee vähän väliä istumaan ja kuuntelee korvat pystyssä.

Kettuja on vieläkin. Jonain iltayön hetkenä satuin katsomaan puistoon, kun laiha kettu jolkotti sumussa kävelytietä pitkin. Määrätietoisesti se ravasi katulampun valokehästä toiseen metroasemaa kohti.

Mitä muita nisäkkäitä olen nähnyt täällä?

Siili juoksi keskellä päivää sisäpihalta pensaan alle. Kai pakomatkalla.

Supikoiraa luulin ilman silmälaseja villikissaksi – nurkissa kulkee hylättyjä tai karanneita mirrejä. Kun otus pääsi lähemmäs, tajusin ettei se voinut olla kissa. Lajivalikoimassa supi on syksyn uutuus.

Erikoisin ilmestys oli kauris joka laukata jytisti varhaisena kesäaamuna parvekkeen alta. Vauhtia oli niin paljon, että ehdin panna merkille vain leveän selän ja bambintäplät punaruskeassa karvassa.

Myöhemmin arvelin metsäkauriin vasaksi, mutta tukeva olemus epäilytti. Lajinmääritys jäi auki.

6.11.2015

Ruotsista on hyötyä

Umpisuomalaisessa kirkonkylässä oli tiukka ruotsinopettaja. Tunneilla ei vetkuteltu.
 
Puhuminen alkaisi sujua, jos viettäisin pari kuukautta ruotsinkielisessä ympäristössä. Kielen käyttöönotossa on se tietty kynnys, jonka yli pääsee, kun saa rauhassa kuunnella vähän aikaa.

Nyt kuitenkin luen. Jos kirja on kirjoitettu ruotsiksi, haluan sen alkukielellä.
 
Kirjastosta ruotsinkielisen saa yleensä pian, mutta suomennosta voi joutua odottamaan. Niin kävi, kun innostuin Jörn Donnerin Mammuteista ja Lars Huldénin pohjalaisesta valosta.

Opiskeluaikoina kurssikirjoja sai helpommin, kun pystyi lukemaan ne ruotsiksi. Olin kiitollinen opettajasta, jonka luokassa jopa nykyiset pakkoruotsin vastustajat ahkeroisivat.

Ruotsissa käännettiin takavuosina saksankielisiä kirjoja, joita englanniksi kustantavat firmat julkaisivat vasta myöhemmin tai eivät milloinkaan. Napsin näitä teoksia mukaani Töölön kirjaston parvelta.

Toivottavasti saan kirjastosta edelleen ruotsinkielistä aineistoa, vaikka säästövimma iskisi taas. Väittävät kyllä, että sitä lainataan suhteellisen vähän.

Tällainen puolisavolainen akka nauttisi mielellään siitä, ettei jumitu pitkään varausjonoon, kun markkinoille ilmestyy kiinnostava kirja.

3.11.2015

Ympyrämiehet

Minä olen nähnyt tuon, ajattelin.
"Mies se kulki ympyrää,
vastapäivään kiertävää
ympyrää - -"
Hän kulki sisäpihalla kukkaikkunani alla. Käveli kovaa vauhtia pientä ympyrää ja karjahteli. Ääni oli tuttu: samaa mölinää kuului pihalta joskus yön pimeydessä.

Lainaus on Uuno Kailaan runosta, joka kuvaa mielisairaalan potilasta.

Nappasin Kailaan teoksen kirjaston kierrätyslaatikosta. Vanha kirja: Runoja vuodelta 1951. Ensimmäinen painos julkaistu jo 1932.

Monta komeaa tekstiä. Synkkiä kuitenkin. Olin unohtanut, miten synkkiä. Vien takaisin.

Sisäpihan mies on kadonnut. Ei ole näkynyt eikä kuulunut aikoihin.

Teljetty johonkin koppiin?

31.10.2015

Pikku Mammutti

Jörn Donner elää tavallista vireän kahdeksankymppisen elämää, johon tilastot heittävät kuoleman varjon.

Arki tarkoittaa kampelaa, siikaa ja muuta kalaa. Paitojen viemistä pesulaan ja noutoa sieltä. Parturissa käyntiä. Kaikkia niitä huoltotoimia, joihin suuri osa ihmisen ajasta kuluu. Ja putkiremonttia.

Vanhuus ei tule yksin, vaikka joskus on yksinäistä. Unettomuus, selkäsärky, heikentyvä kuulo, keuhkoahtauma, räkätaudit, vatsavaivat ja yleinen väsymys käyvät kimppuun. Pääkin lakkoilee – sanat katoavat.

Epätavallista on työnteko: kansanedustajan pesti, käsikirjoitukset, elokuva. Harva Donnerin ikäinen lukeekaan yhtä paljon. Tai matkustaa.

Ei niin tavallista on myös konkreettinen, heti uhkaava kuoleman varjo: epäily uudesta keuhkosyövästä, sairauden toteaminen yksityisessä syöpäsairaalassa ja sädehoito julkisella puolella.

Näistä kertoo päiväkirjateos Pikku Mammutti, jonka luin ennen kuin menin viikko sitten Helsingin kirjamessuille kuuntelemaan Donnerin haastattelua.

Päiväkirja olisi voinut olla autenttisempi. Toisin sanoen yksityiselämää olisi saanut jättää näkyviin enemmän. Ja mistä herkullisista lohkaisuista jäämme paitsi, kun tekstiä on karsittu?

Donnerin poliittista päiväkirjaa lukee kuin romaania. Itse asiassa mieluummin kuin romaania, koska siinä ei ole juonta eikä muuta fiktiivistä töhnää.

Harrastinko gerontopornoa kun seurasin, miten kahdeksankymppinen selviää arjestaan, ja vertailin tosivanhoihin tuttuihin?

Mielessä kävi myös oma tulevaisuus. Kauheata, jos pää tarvitsee sanoja eikä saa hakutulosta.

P.S. Donnerin Mammutin lukemisella pitää näköjään kehaista. Jep, luin heti uutena.

Jörn Donner,
Pikku Mammutti : puoliautenttisia päiväkirjamerkintöjä
heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015
Käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Otava 2015
ISBN 978-951-1-29282-1

27.10.2015

Kuu kaupungissa

Taivaan kivenmurikka yllättää, kun sen näkee korkeiden elementtitalojen välissä.

Kohtaamisia alkaa odottaa: uusi kapea kihlasormuskuu, simassa lionnut sitruunanlohko, keltainen kiekko metsän mustalla sahanterällä, juuston kuiva viimeinen neljännes.

Maitokuuta ei muista, mutta sitten se ilmaantuu taas aseman päälle.

Näitkö eilisen punertavan jättipallon iltahämärässä?

Ensin en uskonut sitä Kuuksi, kun katsoin taivaanrantaa junan ikkunasta Kalasataman kohdalla.

25.10.2015

Pelkkä sana ei auta

Olen kyllästynyt teennäiseen kiertoilmaukseen ikääntyminen.

Se ei ole muuttanut yhteiskunnan ilmapiiriä myönteisemmäksi vanhoja ihmisiä kohtaan eikä antanut viisikymppisille töitä.

Puhumattakaan siitä, että se olisi taikonut jonkun eläkeläisen median lellikiksi – jos kukaan sellaista toivoo, kun on päässyt yksityiselämän rauhaan.

Voi olla, että menetän lukijoita. Kenelle tulee mieleen näpytellä vanhuus Googlen hakukenttään?

Kuitenkin vanha ja vanhuus ovat hyvää, täsmällistä kieltä.

Unohtakaa koreat sanat. Tarkkailkaa tekoja.

18.10.2015

Mannerheimintiellä

Työminä on vaivihkaa ruvennut tuntumaan kaukaiselta. Ihan kuin oman itsen yksi puoli olisi pelkkä tuttava.

Kyllä. Juuri noin se on. Vivahteita myöten.

Moiset tuumailut yllättivät, kun istuin entisviikolla kympin ratikassa. (Kuka se sanoi, että raitiovaunulla köröttely saa aivot tuottamaan ideoita?)

Eläkkeelle lähdöstä on vuosi. Kuvittelin silloin, että pää on tilanteen tasalla heti.

Eipä ollut. Näin kauan olen siirrellyt Oiva Toikan karpalonpunaisia kuukusia (linnut lentelevät) ymmärtämättä, ettei läksiäislahja tee eläkeläistä.

Voi kamala. Kestääkö tämäkin kolme vuotta niin kuin työelämäni entiset murrosvaiheet?

13.10.2015

Saatanan suvakki, se sanoi

Matkustajat saavat puhua julkisissa kulkuneuvoissa mitä kieltä vain. Tästä kannasta en luovu.

Eräs mies taas ei sietänyt ulkomaalaisia.

Metrossa oli vieraskielinen porukka, joka jutteli vilkkaasti. Huivipää isoäiti hihkui käytävän toiselta puolelta, ja vähän ärsyyntyneenä arvailin hänen kotimaataan.

Suurin osa seurueesta jäi pian pois junasta. Isoäiti ja vieressäni istuva nainen jatkoivat matkaa. He puhelivat keskenään, mutta ystävien lähdettyä äänitaso pysyi kohtuullisena.

Vastapäätä istahti uusi matkustaja: vihainen mies, joka alkoi huutaa, että on puhuttava suomea.

– Maassa maan tavalla, hän perusteli.

Yleensä en puutu tällaiseen, koska lähiö pysyy lähiönä, vaikka räyhäisin joka päivä metrossa. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että hyväksyn kielirajoituksen, jos en avaa sanaista arkkuani.

– Hei, täällä saa puhua mitä kieltä vaan, kailotin mesomisen yli. – Jätä ihmiset rauhaan!

Seuraavan välikön nuori suomalaisnainen antoi sivustatukea. Hän ilmoitti, että huutaja ei osannut käyttäytyä.

Viimeisellä asemien välillä otettiin esiin sotaveteraanien teot. Jos ymmärsin oikein, huutaja tarkoitti, että venäläisiä ei päästetty maahan 1944 ja nyt olisi suotavaa heittää muut vieraskieliset ulos.

Minkähän takia vimmastuin? Luultavasti siksi, että naisten pelottelija samastui rintamasotilaisiin. Sen maailman ehdoista sohvasissit eivät tiedä mitään.

– Minun isäni hoiti Kannaksella mitä hoitaa piti, kiljaisin. – Mutta sinulla ei ole oikeutta puhua siitä, sinä olet liian nuori.

Lauseeni on ihan hölmö, mutta jotain sen tarkoituksesta meni jakoon, sillä vitun hokeminen oli ainoa vastaus, jonka huutaja keksi.

Ja suvakki on ilmeisesti jokin törkeys.

10.10.2015

Hinkit

Välillä on hauskaa kun nuoremmat ällistelevät menneen maailman outoja ilmiöitä.
 
Otetaan vaikka perunannostoloma eli nykyinen syysloma. Puhuin siitä kerran töissä Ritun kanssa, eivätkä sivari ja harjoittelija tunteneet koko sanaa. Ritu kyllä tiesi.

Loma oli niin myöhään, että perunat oli nostettu aikoja ennen. Lapsityövoima meni pellolle jo syyskuussa.
 
Täytyikö muiden viedä puolukoita kouluun vai oliko se meidän kylän erikoisuus? Niitä tarvittiin kansakoulun keittolassa: keittäjä survoi ne ja tarjoili eri muodoissa talven mittaan.

Sekä puolukat että keittäjä herättävät ihmetystä.

– Teillä ei varmaan ollut kumiperunoita, joku vertaili omiin muistoihinsa.

Työkaverina oli kolmikymppinen mies, jonka leuka loksahti, kun käytin sanaa hinkki yksikössä ja hänelle selvisi, että hinkit on kielikuva.

Kundi ei ole ostanut kaupasta irtomaitoa eikä hakenut tinkimaitoa talosta.

6.10.2015

Mikrobitti ja jääkaapit

Nostalgiaa tihkuva brändi on kierrätetty. Mikrobitti ratsastaa jälleen.
Päivitys siltä varalta, ettet ole seurannut tietokonelehtiä: Kilpailijat MB (ex-Mikrobitti) ja MPC yhdistettiin äskettäin. Nimen uusiokäyttö on hyvä idea.

Kun näin kannen arvasin kuitenkin heti, ettei tätiraha kelpaa. Ylinnä loisti "Näytönohjaimet testissä". Mikrobitti kosiskelee Todellisia Tietokoneharrastajia nöyrästi polvillaan. Oletuslukija säätää, rakentaa ja roottaa.

Tatuoija ansaitsee kehut. Harmaan nanopräntin aikoina iso tumma fontti on hieno ratkaisu. (Tätien kuuluu sanoa käytettävyydestä. Nyt se on tehty.)

Periaatteessa Mikrobitin konsepti on mainio – erikoislehti ja tarkkaan harkittu kohderyhmä. Vaan toimiiko se? Lukeeko übertech-porukka muuten kuin näytöltä?

Tietotekniikka leviää arkivehkeisiin, joten kansa haluaa testejä. Muitakin kuin kameroita koskevia, joita Mikrobitti hylkii. (Miksi? Kameroissa jos missä on tietotekniikkaa.)

Bitti näkyy olevan kehno tietolähde, kun täti kuolaa jonkin laitteen / ohjelman / palvelun ääressä. Suomalaiset alan uutiset kiinnostaisivat myös.

Todelliset Tietokoneharrastajat menevät varmaan luostariin, kun jääkaappien internet tulee. Ja turmion iljetys eli teknologiamyöntyväiset mummot, jotka pohtivat, mikä vanhustenvalvontalaitteisto olisi paras ostos.

Vanha naisihminen lukee Mikrobittiä SeniorSurf-päivän kunniaksi.

P.S. Kaupanteko jatkuu. Saa nähdä, kuinka Mikrobitin käy, kun uusi omistaja siirtyy uudelle omistajalle.

4.10.2015

Runsauden aika


Nautitaan syksystä!

Entisajan kvartaalin tulostavoitteeseen pyrittiin niska limassa.

Mikkelinpäivänä piti olla "nauriit kuopassa ja akat pirtissä, vanha akka uunin päällä".

Juureksetkin oli toisin sanoen korjattu ja naiset siirtyivät peltotöistä rukin ääreen. Muori lämmitteli uuninpankolla.

Markkinoilla käytiin tietysti, samoin kirkossa ja tansseissa.

Mikonpäivän aikaan elämä tuntui hetken keveältä, kun varastot olivat täynnä ruokaa.

1.10.2015

Helsinkiläisten hampaat

Hammaslääkäriin ei Helsingissä pääse.
 
Isosta, monelta kulmalta paikatusta poskihampaasta lohkesi palanen elokuun puolivälissä. Soitin hammashoitoon ja selitin tilanteen.
 
En muista päivämäärää, mutta huolestuneet fundeeraukseni kyllä.
 
Sain ajan 30.9. yksityiselle hammaslääkäriasemalle kaupungin toiselle laidalle. Kuusi viikkoa tuntui paljolta.
 
Aika oli siis eilen. Vaan huonosti kävi: aika peruuntui.
 
Tietysti otin seuraavan ajan, jota tarjottiin. Kokemus on opettanut, että niin on pakko tehdä eikä valittaminen auta. Muuten hoito lykkääntyy edelleen, kun ihmisiä tulee jatkuvasti väliin.
 
Aika on 3.11. Toisin sanoen melkein viisi viikkoa lisää odotusta.
 
Jos hammaslääkäri on silloin töissä, olen jonottanut yksitoista viikkoa.
 
Entä jos hammas mätänee pilalle?

29.9.2015

Kun täti kirjat hävitti

Kirjoja oli liikaa. Oivalluksesta on jo useampi vuosi, mutta muisto ahdistaa yhä. Rakkaista lahjoista ja omista hankinnoista oli tullut taakka.

Päätös syntyi niillä jalansijoilla. Puolenkymmentä hyllymetriä kulttuuria saisi lähteä. Eikä koskaan enää kirjojen tomuttamista – allergiselle se oli merkittävä helpotus.

Ennen kuin edes mietin, olisiko viisainta raahata kama roskiin vai löytyisikö sille käyttöä, huomasin metrossa Fida-lähetystorin mainoksen: ilmainen nouto myyntikelpoiselle tavaralle.

Siinä junan oranssilla muovipenkillä istuessani laajensin hävitysprojektin koskemaan kaikkea, mikä huushollista irtoaisi.

Soitin numeroon jonka löysin netistä. Kuulustelu oli tiukka. Vakuutin, että kirjat menisivät kaupaksi, ja annoin ekstra priima -takuun kaikille tavaroilleni. Vihdoin luvattiin kuljetus parin viikon päästä.

Raahasin varastokopista ja töistä pahvilaatikoita ja aloin pakata. Tuskin maltoin odottaa, että vapaus koittaisi.

Paku ajoi pihalle ja kaksi rivakkaa nuorta miestä kantoi laatikot ulos. Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, huusholli näytti autiolta. Fundeerailin vähän aikaa, miltä tuntui ... kyllä, olin tyytyväinen ... suorastaan onnellinen.

Tuttujen mielestä oli hölmöä lahjoittaa, kun olisi hyvin voinut myydä. He eivät ymmärtäneet, kuinka tärkeää oli toteuttaa muutos heti, ja kirpparitulot olisivat tuskin korvanneet vaivannäköä.

Kirjoja on jonkin verran edelleen, mutta läpikulkumatkalla. Mahtaako Fida enää huolia niitä ollenkaan?

En ole katunut. Tarinoilla ja tavaroilla on aikansa. Sitten tulee uutta.

25.9.2015

Ensimmäinen sairauspäivä

Mitä tekisin nyt, jos vielä kävisin töissä?

On perjantaiaamu. Kylppärin peilistä katsovat kuumeiset silmät. Nenä vuotaa, nieleminen sattuu. Jalkeilla olo ei houkuttele.

Jos ajattelisin toipuvani varmasti maanantaiksi, soittaisin henkilöstökundille, että olen kipeä.

Vakiporukka tietäisi, etteivät perjantait ja maanantait vaikuta työhaluuni ja -kykyyni. Joku muunlaiseen tottunut uusi tyyppi saattaisi herjetä epäluuloiseksi. Pomo tai työkaveri.

Vaihtoehto olisi tunkea naama troppeja täyteen ja raahautua töihin. Yhden pysäkinvälin jaksaa sisulla.

Lääkäriin menisin vasta pakon edessä. Työterveys olisi niin kaukana, että sinne lähteminen tuntuisi kuumeisena vaikealta. Julkisilla ja lisäksi odotuksia ja kävelymatkoja.

Moni piiskaa itsensä töihin, koska sänkyyn jääminen on syystä tai toisesta huono ratkaisu.

21.9.2015

Siveät kaula-aukot

Suoraan vastaanottokeskuksesta tuleva muslimimies saattaa suhtautua naisiin eri tavalla kuin Suomessa kauemmin oleskellut.

Oma kokemukseni:

Asiakaspalveluun tuli useita työikäisiä miehiä. Minun tiskini eteen istuutui pitkä herra, jonka parrassa oli harmaita karvoja.

Se oli ensimmäinen kerta, kun sain käteeni vastaanottokeskuksen lapun. Syvennyin henkilöllisyyden tarkistamiseen niin, että unohdin tavat. Lipsahdin suomalaiseen käytöskoodiin, jonka mukaan kunnon ihminen katsoo puhekumppania silmiin.

Harmaaparta alkoi iskeä minua kesken virallisten asioiden, melkein kesken lauseen. Hän puhui kohtalaista englantia.

Kumpikin toimi kai oman kulttuurinsa mukaan. Vai oliko partaherralle kerrottu juttuja länsimaiden naisista, jotka hyppäävät arvelematta sänkyyn?

Tarkoitus oli joka tapauksessa selvä. Työtoverini vilkaisi hämmästyneenä.

Jollain ilmeellä viestitin, että tässä ollaan siveitä naisia ja kaiken lisäksi töissä. Kun jatkoin kyselemistä ja naputtelin tietoja koneelle, pidin silmät visusti säädyllisissä paikoissa.

Nuorena Englannissa sain nimittäin kerran neuvon, että vierasta miestä sopi katsoa kasvoihin, mutta ei silmiin. Näin kannatti toimia arabien ja intialaisten seurassa. Tavallinen peittävä eurooppalainen vaatetus oli hyvä.

Sama harmaaparta kävi myöhemmin asioimassa monta kertaa, ja käytös oli aina moitteetonta. Joku oli kai valistanut, että suomalaiset tytöt opetetaan katsomaan silmiin, kun sanotaan päivää tai ollaan muuten kohteliaita.

Niin että älkää hirveästi mollatko sitä savolaista opettajaa, joka puhui avonaisista kaula-aukoista.

19.9.2015

Amatöörijärjestäjä iskee

Tavarat ovat sielun peili. Kun elämä muuttuu, ne menettävät arvonsa tai niistä tulee korvaamattomia.

On kolme tapaa hävittää roskaksi muuttuneet aarteet:

1. Kertarysäys

Edellyttää kykyä tehdä nopeita, mutta harkittuja päätöksiä. Tottumus riskien ottoon auttaa.

Sopii yksiöön tai kohtuulliselle roinamäärälle.

Näin luovuin kirjoista sekä ainakin kymmenestä laatikollisesta kunnon tavaraa, koska niille järjestyi kuljetus ja ne myytiin hyvään tarkoitukseen.

2. Pitkä marssi

Edellyttää kykyä sietää keskeneräisyyttä. On siis vaikeampi menetelmä kuin äkkiratkaisu, mutta parempi kuin tavaraan hukkuminen.

Sopii lapsiperheiden omakotitaloihin, tätien vanhoihin lukaaleihin ja kaikkien komeroihin ja varastoihin.

Näin seuloin puoli vinttikopillista papereita ja muuta ehkä säilytettävää. Osan olin tuonut Oulunkylästä Töölöön ja kantanut hätäpäissäni vinttiin, mistä siirsin avaamattomat laatikot 15 vuoden päästä lähiöön.

3. Syö ja säästä

Edellyttää kykyä lokeroida maailmansa ja raivata lokerot vähitellen; kätevä kertarysäyksen ja pitkän marssin yhdistelmä.

Sopii jokaiselle, mutta varsinkin työssä käyville ja muille, joiden elämä haittaa omistamista.

Näin pääsin nykyiseen, lähes hallittuun kamakantaan.

15.9.2015

Suojele suomentajaa

Kustantaminen on alkutuotantoa. Se tarkoittaa, että robotin sijasta kirjan valmistaa luonto, tässä tapauksessa ihminen, ja ettei tekstejä pidä repiä myyntiin puoliraakoina.

Edellisen postauksen kommentoija valaisee suomentajan asemaa. Kaukana näyttää olevan luomusta. Aikaa saa liian vähän, jotta ehtisi tehdä kunnollista jälkeä, ja ansiot ovat kehnot.

Nostan asian kommenttilaatikosta otsikoksi, koska uralilaisen kielikunnan porukka tarvitsee käännöksiä. Peruskoulun englanti ei pitkälle riitä.

Kommentoija sanoo että kustannustoimittaja ei enää toimita kuin tiedostot heti eteenpäin.

Ennen jopa kuvakirjojen yhteispainatuksilla oli (melkein) järjellinen aikataulu.

Kustannustoimittaja luki postin tuomaa suomennosta puoli tuntia. Tarpeen vaatiessa hän nosti sen jälkeen luurin ja ilmoitti pomolle, että aikataulua täytyy rukata. Kääntäjä saisi korjata tekeleensä.

Muiden töiden ohessa kustis telefoneerasi ja palaveerasi suomentajan kanssa. Jos hyvin kävi, planttu otti opikseen ja hänestä kehittyi luottokääntäjä.

Kriitikot palkitsivat vaivannäön jakelemalla pikkukehuja, kun heille juolahti mieleen, että suomennoksenkin oli joku tehnyt.

Kirja on ylellisyyttä riippumatta siitä, onko se gutenbergilaista vai e-mallia.

Kirjoja on pakko ostaa ammattikäyttöön tai opiskelua varten. Muuten kirja hankitaan silloin, kun jonkun tekee sitä mieli. Lukuelämyksistä nautiskellaan kuin gourmet-ruuasta.

Fiksu kustantaja unohtaa hutiloiden muussatun pikamätön, jota syntyy, kun suomennos teetetään nopeasti ja halvalla.

Tuttu nainen lukee pelkästään käännettyä kaunokirjallisuutta, koska "ne vaan on parempia". Ymmärrän mielipiteen. Julkaistavat teokset on poimittu maailman huippujen joukosta.

Lukeminen saattaa jäädä, jos suomennokset alkavat olla ... sanotaan nyt että juosten tehtyjä. Tosiharrastaja pitää pankkikortin lompsassa, jos kauppias myy huonoa tavaraa.

Kersti Juva otti esille suomentajien aseman viime syksynä Helsingin kirjamessuilla.

Risto Löfin artikkeli aiheesta ilmestyi maakuntalehdissä tämän vuoden alkupäivinä. Jutut on otsikoitu eri tavoin ja teljetty maksumuurin taakse. Muutamalla lehdellä on 5 ilmaisjuttua / kk -diili, joten haku "Kääntäjät arvostelevat kustantajia sanelupolitiikasta" tai vastaava saattaa päästää lukemaan, jos linkki ei toimi.

10.9.2015

Hei sitten, Virginia Woolf

Aivoissa välähtää kesken kaiken: Miksi tuhlaan aikaani tähän?

Se on lopun alku.

Selailin Virginia Woolfin englanninkielisen päiväkirjan ykkösosaa. Hain sitten kahvimukin ja asetuin sohvaan. Tarkoitus oli lukea pitkästä aikaa oikein syventyen ja nautiskellen.

Tympäännys iski varoittamatta. Tuntui että jäystin märepaloja kuin vanha lehmä.

Vaihdoin kokeeksi kirjaa. Omaelämäkerrassaan Leonard Woolf kuvaili, miten sai Virginian syömään edes vähän. Senkin olin lukenut moneen kertaan.

Huomenissa kävin päiväkirjan suomennoksen kimppuun. Ei olisi pitänyt. Kompastuin Virginian sukkahousujen lisäksi paljoon muuhun.

Kääntäjän täytyy pysyä hereillä: nähdä alkuteksti, epäillä omia ratkaisujaan, tarkistaa, tarkistaa.

Suljin Päiväkirjan, keräsin Woolfien teokset ja lähdin kirjastoon.

Palautusautomaatti imaisi nämä:
Leonard Woolf, Beginning Again : An Autobiography of the Years 1911–1918. The Hogarth Press 1964.
The Diary of Virginia Woolf, Volume I, 1915–1919. The Hogarth Press 1977. ISBN 0-7012-0424-9
Virginia Woolf, Päiväkirja I, suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2015. ISBN 978-952-268-131-7

8.9.2015

Kaupunki vaarantaa terveytesi

Maalla luonto hengittää ympärillä aivan eri tavoin kuin kaupungissa.

Kohta lääkärit kirjoittavat metsäreseptejä. Kävelet vain polulla, ja verenpaine laskee ja pulssi rauhoittuu, stressihormoni vähenee, immuunipuolustus vahvistuu.

Harvaan rakennettu kylämaisema lepuuttaa yhtä hyvin. Pelto on luontoa, ja ihmisen tekemäkin näyttää siltä kuin olisi kasvanut paikalleen.

Lisäksi maalla on hiljaista. Puiva tai kyntävä viljelijä on osa maisemaa, eikä kiireinen työ kestä pitkään. Talvella voi kuulla, kun lumihiutaleet putoavat hangelle.

Paluu kivikaupungin loputtomaan kohinaan riepoo maalla syntyneen sielua joka kerta.

Sitä paitsi korkea verenpaine tai sepelvaltimotauti uhkaa, eikä uni tule, vaikka naapureiden möykkä olisi lakannut. Puiston parturoinnin jälkeen liikenne kuuluu pääväylältä ympäri vuorokauden.

Entä jos tuulivoimalat rakennetaan? Millainen melu niistä lähtee?

Ihmisiä on ennestään liikaa mutta kaupunkia tiivistetään. Jos kerrostalon ja jalkakäytävän väliin jää kaistale nurmea, siihen nousee äkkiä matalampi talo. Ruma vielä, kuinkas muuten.

Vaikka onko millään enää merkitystä? Lähiö on jo pilattu. Rakennusten väliin mahtuu puistonpläntti ja lenkkipolku: suorita siinä.

Kaupunkisuunnitteluvirasto ideoi toimintaa Helsingin rannoille. Milanon kauppahalli ja kelluvat ravintolat mainitaan hyvinä esimerkkeinä.

Ostaa pitää. Ja mättää sapuskaa. Ja kokoontua ja soittaa kovaa – myös näitä Helsinki suosii.

Meren katseleminen rauhalliselta rantaviivalta olisi lääkettä siinä kuin vapaa metsissä kuljeskelu.

Ehdotan, ettei turmella maisemia kauppahalleilla, uusilla kalasatamilla ynnä muilla bisneksillä. Puretaan entisiä rötisköjä pois, että kaikki pääsevät helposti veden ääreen.

4.9.2015

50 valkoposkea

"Monta hyvää paistia", tuumi harmaapäinen mies asettuessaan toisen viereen puistonpenkille.

Nurmikolla laidunsi jokseenkin tasan 50 valkoposkihanhea. Laskin ne kahteen kertaan, kun seisoin parvekkeen ovella vartomassa, että kahvi tippuisi. Eivät näyttäneet pelkäävän ihmisiä tai edes koiria.

Upeita lintujahan valkoposket ovat, mutta välillä tuntuu, että niitä on liikaa.

Puiston läpi ei tee mieli oikaista, sillä kengät voivat likaantua. Hanhi pullauttaa tuoreen sontaklöntin kahden minuutin välein.

Aamuisin paistit siirtyvät rannasta mantereen suuntaan, ja reitti menee tästä yli. Kun alkaa valostua, parikymmenpäiset tai isommat aurat melkein hipovat kattoja.

Valkoposkihanhien kämätys herättäisi sananparren kuolleetkin, saati tavallisen naisihmisen.

28.8.2015

Popular Problems

Leonard Cohenin viimeisin studioalbumi on luottokamaa, vaikka mies on kahdeksankymppinen. Kriitikot suitsuttivat, kun Popular Problems ilmestyi kohta vuosi sitten.

En väitä vastaan. Albumi on samaa hienoa, monisäikeistä vertausten ja viittausten kuvakudosta kuin runoilija Cohenin koko tuotanto.

Kuuntelen musiikkia myös subjektiivisella korvalla. Se vastaa silmää, jolla taiteelliset piirit sanovat rahvaan lukevan kirjoja: etsin jotain, mikä tulkitsee oman elämäni tapahtumia.

Vanha profeetta Cohen on tietysti äänessä. "Some new conclusion which all of us have missed". Mitä me emme näe, vaikka ehkä näemme sen?

Lopulta kolahtaa."The almond trees wither." Mielleyhtymien kimppu, jota on vaikea pukea sanoiksi. Entä jos tuleekin yllättäen kevät ja kuihtuneen näköiseen mantelipuun oksaan puhkeaa kukkia?

Kun syvennyn albumiin on pakko myöntää harmistus. Mantelipuista huolimatta henkilökohtaiset mytologiat eivät kohtaa, vaikka vertailen kuinka. Reissu levykauppaan jää tekemättä.

Kirjastot eivät usko enää cd-levyihin. Sain odottaa tätä Cohenin albumia kauan, ja pari viikkoa sitten oli verkkokirjastossa yhä jonoa.

Popular Problems -albumin kansi ja sanoitukset
Laaja sivusto The Leonard Cohen Files

24.8.2015

Salaiset tilastot

Varoitus: saattaa sisältää pettymyksen.

Jotkut lukijat huolestuivat evästeistä ja tiedonkeruusta, jota on tietysti syytä vahtia. Eri juttu sitten, pystyykö sitä estämään, jos aikoo käyttää nettiä.

Koska kannatan avoimuutta, selvennetään vielä.

Vaikka en käytä verkkoanalyysi- tai mainospalveluja, tavanomainen tiedonkeruu luonnollisesti toimii. Se sama, joka seuraa, kun haet uutisia ja sääennusteita ja luet niitä.

Lisäksi Bloggerissa on suppea verkkoanalyysityökalu. Bloggaaja saa pieniä tiedon murusia, eikä tätien tarvitse sählätä koodin kanssa – nehän tahtovat vähintään kävijälaskurin.

Kun menen Bloggerissa kyökin puolelle, luettelo blogimerkinnöistäni avautuu silmien eteen. Otsikon vieressä on kommenttien ja lukijoiden määrä. Niitä vilkaisen kirjautuessani, ja suuremmat luvut tietysti ilahduttavat.

Sitten on Tilastot. Jos vaivaudun napsuttelemaan hiirtä, näen kuinka monta vierailijaa blogissa on tarkasteluhetkellä tai on käynyt vuorokaudessa / viikossa / kuukaudessa / blogin perustamisen jälkeen. Teksteistä voin kaivaa esiin samoja numerotietoja.

Eniten kävijöitä tulee Googlesta. Lukuhaluinen kai takoo hakukenttään blogin nimen ja pamauttaa enteriä. Kuvittelen, että Blogipolku.fi ja Blogit.fi tuovat visiitille myös ensikertalaisia.

Melko harvoin Aamulyhyisiin päädytään oikein hakusanalla: raivostuttava linnun ääni. Harakat ja viiksitimalit ja lokinpoikaset taitavat mekastaa yhden sun toisen pihalla.

Mitkään edellisistä eivät suuresti kiinnosta. Turhinta tietoa ovat kävijän selain ja käyttöjärjestelmä. En ikinä katso niiden prosenttiosuuksia.

Katsojien kotimaiden luettelo masentaa. Ulkomaiden kärjessä on Venäjä tai Ukraina. Suurin osa vierailijoista on sentään ihmisiä eikä robotteja.

Lukijani on juokseva numero, joka tulee Googlen hakukoneesta ja on kotoisin Suomesta.

Ei kovin jännittävää. Eikä paljastavaa.

21.8.2015

Aina jollain syöpä

Elämä on kuin tiedonhaku: absoluuttisen epävarmaa.

Vähän sen jälkeen kun muistot olivat hipaisseet aikuiskoulutusta, näin kaupungilla opiskelukaverin.

Hänen toisesta rinnastaan on löytynyt kyhmy. Mammografian – sellaisen tavallisen ikäluokkaseulonnan – jälkeen tuli kutsu jatkotutkimuksiin, ja kirurgi on valmis ryhtymään toimeen.

Hänen miehelläänkin on syöpä, tosin ei helpoimmin tappavaa lajia.

Opinnot ovat vanhentuneet mutta vertaus, johon tiivistin opiskelija-keikkaduunarin tulevaisuuden, kuuluu sarjaan ikuiset totuudet.

Tiedonhaun epävarmuuden perustelu:
"Koska tiedonhaku on absoluuttisen epävarmaa (ei tiedetä kuinka monta hyödyllistä dokumenttia on ja kuinka monta niistä jäi löytämättä) – –." (Kalervo Järvelin, Tiedonhaku tekstitietokannoista, s. 29.)
Vaikka tekniikka on kehittynyt, tiedonhaun tulokset ovat huonompia kuin ennen. Mitä hakukone suosii? Tuttujen mielipiteitä?

Niin, se elämä. Epävarmaa ja paskamaista.

17.8.2015

Leonard Cohen sanoi sen

Leonard Cohenista tuli elämäni simultaanitulkki.

Aluksi oli 70-luvulla Suzanne, mustaa teetä ja tenttiluvut jokivarressa. Hunajainen aurinko and all that. Sitten ilmaantui Alexandra. Ensin kirjaan ja myöhemmin yhteen kymmenestä uudesta laulusta.

Mieltymykseni on ollut valikoiva. Useaan otteeseen Cohen on päätynyt kauas siitä yksinkertaisesta tyylistä, josta pidän – äijä ja akustinen kitara on loistava kokoonpano.

Aiheetkaan eivät innostaneet: melankolia, väkivalta, snow. Tulevaisuus voi olla kuraa, mutta ei siinä jaksa velloa etukäteen. Huominen saa pitää huolen itsestään.

Cohen on runoilija joka käänteessä. Kuulijan täytyy olla tarkka: äkkinäinen ei hoksaa, missä roolissa kukin on ja rukoillaanko vai rakastellaanko. "O my love, I still recall the pleasures that we knew."

Kirjailijahan Cohen oli jo ennen kuin ryhtyi muusikoksi.

Sitä paitsi biisit alkavat elää omaa elämäänsä, kun artistin tuotantoa seuraa kauemmin kuin erämaavaelluksen mitan.

Muistot, viitteet ja sivumerkitykset kasaantuvat, ja lopulta kuuntelen jotain, minkä olen itse kyhännyt kokoon. "Maybe I had miles to drive and promises to keep."

Niin, ja Alexandra's double bed tietysti. Sekä Marcus Antoniuksen ja Konstantinos Kavafisin Aleksandria.

Sanoitukset (katso Discography) ja runsaasti muuta aineistoa:

Lainaus Cohenin tekstistä blogissa A Year With Leonard Cohen

13.8.2015

Kävelee puiden ohi

Maalla. Viljan tuoksu ja haapojen läpätys pimeässä. Ei tarvitse nähdä peltoa tietääkseen, kasvaako siinä ohraa vai kauraa.

Poppelit aurinkoisena päivänä kaupungissa: lähes mustat häikäisevän valkoista seinää vasten. (Kapea puu mahtuu kerrostalojen ahtaaseen väliin.)

9.8.2015

Persikka, rajuilma

Kymmenen vuotta sitten oli Helsingissä yleisurheilun MM-kisat. Ja se ukkosmyrsky.

Katselin pilveä, avasin verkkopäiväkirjan ja lisäsin tiedotuksen:
Koulussa illalla, syön tauolla persikkaa. Berlusconin mielestä suomalainen ruoka on kurjaa. Minun mielestäni italialaiset poimivat hedelmänsä raakoina.

Kastun kotiin mennessä. Ennusteen mukaan mereltä lähestyy kylmä rintama, mikä tarkoittaa ukkosta, vettä ja rakeita. Minulla on hihaton toppi, sadetakkia ei tietenkään ole mukana...
Julkaisin ystäville tarkoitettuja postauksia aina kun pääsin koneen ääreen. Internetyhteys kotona oli harvinaisempi kuin nykyään, eikä tädeillä ollut mobiililaitteita.

Opiskelin uutta ammattia ja tein samalla keikkoja duunissa, josta sain kolmen vuoden kuluttua vakipaikan. Opintoihin piti anoa työkkärin lupa. Sen sai, jos koulua oli iltaisin eikä tunteja karttunut liikaa.

Littimäräksi en sentään kastunut. Syöksyin kuurojen välissä raitiovaunuun ja Sörnäisissä metroon. Ukkonen oli sekoittanut liikenteen, joten sain istua junassa odottelemassa, että matka jatkuisi.

Työkaveri oli kisoissa toimitsijana. Hän melkein suuttui, kun seuraavana päivänä vitsailtiin uimisesta. Oli ollut niin inhaa, ettei naurattanut.

Rajuilmasta löytyy uutisia:
Ilmatieteen laitos varoitti
Voimakkaat ukkoskuurot MM-kisojen riesana tänä iltana
"Hierova suihku"
Ukkosmyrsky sotki MM-kisojen ohjelman

Pidin verkkopäiväkirjaani englanniksi. Säännöllisesti sitä luki vain pieni kansainvälinen porukka. Opinnot ja keikkaduuni työllistivät niin, etten kirjoittanut kirjeitä.

Palanen blogihistoriaa:
09 August, 2005 – 18:37
Peach Break

At school in the evening, munching a peach during the break. Mr Berlusconi thinks Finnish food is lousy. I think they pick raw fruit in Italy.

I'll get wet going home tonight. A cold front is approaching from the sea, says the forecast, which means thunder, rain and hail. I'm dressed in a sleeveless top, no raincoat of course...

4.8.2015

En käytä Google Analyticsia

Vaikuttaa siltä että evästeilmoitus pelottaa lukijoita. (Linkistä avautuu ohje, jossa bloggaajille kerrotaan evästeilmoituksesta.)

Google, joka omistaa Bloggerin eli tämänkin blogin julkaisualustan, on globaali firma. Evästeilmoitukset pomppivat silmille, koska se ei halua skröpeleihin EU:n ja muiden kanssa.

Evästeet ovat normaali verkkotekniikka, ja niitä on liki mahdoton välttää, jos ylipäätään aikoo käyttää internetiä. Aina niistä ei tarvitse ilmoittaa. (Viestintäviraston sivulla lisää evästeistä.)

Jätän nyt pohtimatta, mitä kaikkea evästeillä voi tehdä. Hyvää ja pahaa, niin kuin lyijykynällä.

Aamulyhyet ei käytä verkkoanalyysi- tai mainospalveluja, joten Google Analyticsia ja AdSensea on turha pelätä. (Kummankin linkin takaa löytyy tietoa vähemmän perehtyneille.)

Bloggaaja, joka tavoittelee vain sanojen nautintoa – ilmaus on runoilija Lars Huldénin – ei tee palveluilla mitään. Kaivelin alkukesästä Google Analyticsin sisuskaluja niin perusteellisesti, että tiedän.