30.1.2015

Suhde kirjaan: ennen eroa

Opin lukemaan sanomalehden ja isän polvien välissä. Sarjakuvat olivat vähän kuin satukirjan piirroksia ja sopivalla korkeudella. Isä luki puhekuplat ääneen. Sitten äkkiä ymmärsin itse, mitä niissä sanottiin.

Kun oli lahjojen aika, äiti marssi kirjakauppaan. Pieni kuvakirja saattoi olla tuliainen kauppareissulta. Prinsessa Ruusunen, Eukko Pikkurilli, Porsas Urhea ja muut kuluivat hajalle.

Kansakoulussa valikoima laajeni. Yläluokan takaseinällä sijaitsi kylän kirjasto, jota opettaja piti auki yhtenä iltana viikossa. Lauantai oli koulupäivä, mutta neljänneltä luokalta alkaen oppilaat saivat lainata kirjoja viimeisellä tunnilla.

Oppikouluun mentyäni rohkaistuin kunnantalon kellariin hankkimaan kirjastokortin. Jäin lopullisesti koukkuun.

Iltapäivät juostiin pitkin mäkiä ja touhuttiin elukoiden kanssa. Kun hämärtyi, mentiin sisälle ja tehtiin läksyt. Ennen nukkumaan menoa oli vuorossa runokirja tai pätkä romaania. Kesällä, kun aikaa oli ylen määrin, kirjastoon pyöräiltiin harva se viikko ja mukaan varattiin iso kassi.

Televisio tuli niin myöhään, että kirjat olivat jo tapa. Jatkuvaa lukemista ei paheksunut kukaan.

Olisi luullut, että romaaneja ja runoja ahmiva tyttölapsi olisi lähtenyt opiskelemaan kirjallisuutta. Se ei tullut mieleenkään.

Elämä on kuitenkin ovela: koko työikäni meni kirjojen ja lehtien parissa. Aina muutaman vuoden kuluttua siirryin katsomaan alaa uudesta suunnasta.

Lukeminen kuului yksityiselämän suuriin nautintoihin, ja itse ostettuja tai lahjaksi saatuja kirjoja kasaantui nurkkiin kuin huomaamatta. Asunnossa oli myös tietty kaapinpäällinen, jossa säilytin kirjastojen opuksia.

Neljänkymmenen vuoden jälkeen lumo haihtui. Jatkoin kirjojen parissa, mutta en lukenut enää.

26.1.2015

Median hohto on mennyt

Luulin olevani ainoa jonka kiinnostus lehtiin, televisioon, radioon ja kirjoihin on hiipunut.

Sitten Kirsti Ellilä kirjoitti blogissaan Kirjailijan häiriöklinikka, että hän on vieraantunut mediasta:
"Olen lopettanut lehtien lukemisen, television katselun ja radion kuuntelun. Joitakin kirjoja luen, mutta hitaasti ja vaivalloisesti." (Miten saat ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa 20.1.2015)
Muillekin on saattanut käydä näin, mutta asiasta ei puhuta. Onko porukka siirtynyt kaikessa hiljaisuudessa omien harrastustensa pariin?

Televisio seisoi vuosikaudet nurkassa ruutu mustana. Uutiset katsoin toisella silmällä, sääennusteeseen keskityin. Muuten riitti satunnainen elokuva tai dokumentti.

Kun muutin lähiöön, päätin olla hankkimatta televisiota. Ihan liian kalliita säätiedotuksia.

Nykyisin uutisnälkäni tyydyttyy viidessä minuutissa. Radio Vegalla on käypä iltapala: lyhyet uutiset ja pitkä sää. Ruotsinkielisen rannikon asiat korostuvat, mutta oletan, että saan tietää, jos Sosnovyi Bor sattuu pasahtamaan.

Ehkä myös suomeksi olisi tiivis lähetys, johon sisältyy laaja sääennuste. Täytyy tutkia. Löpinäradioita inhoan kaikilla kielillä.

Kalliiksi tämäkin tulee. 10 minuuttia / päivä. Kuinkahan paljon maksan Yle-veroa?

Lopuksi on pakko tunnustaa että verkosta on mennyt hohto. Kiusaan hakukoneita, mutta uutispalvelut ohitan. Niin harva juttu kiinnostaa.

Se sähköisestä mediasta. Printtipuolesta täytyy kirjoittaa erikseen.

18.1.2015

"Bloggaan, siis olen."

Hyväksynnän hankkimista blogin avulla pohdittiin jo lähes kymmenen vuotta sitten. Olin unohtanut sen, vaikka kirjoitin aiheesta verkkopäiväkirjaani.

Maanantaina 30.1.2006:
Harrastanpa taas kymmenen minuuttia osallistumistaloutta. Eilisen aviisin [Helsingin Sanomat] mukaan blogit kuuluvat sen alaan. [Jätetty pois tekstiä, joka käsittelee muita asioita.]

Jouluaaton lehdestä saksin Vieraskynän mielipiteen. Jyväskylän yliopiston taloustieteiden tiedekunnassa vaikuttava Teppo Sintonen sanoo, että blogien kirjoittajat hakevat hyväksyntää identiteetilleen. Hän päättää juttunsa näin: "Kenties voisi sanoa, että filosofi Descartesin ajatteleva subjekti – 'ajattelen, siis olen' – ei ole enää merkityksekkään olemassaolon perusta, vaan se on blogeja kirjoittava kertoja-subjekti tyyliin 'kirjoitan blogeja, siis olen'."
Ennen jokaisella oli itsestään selvä asema yhteisössä. Nyt identiteetille on erikseen hankittava tunnustusta, ja yksi keino on julkisuus. Bloggaaja kertoo itsensä näkyväksi.

Kun olemassaolon merkityksellisyys täytyy ansaita, suorituspaine kasvaa. Sitä paitsi on aina mahdollista, että hanke epäonnistuu. Näin tulkiten uusi asu tai sohva on järkevä investointi.

Pujuan kyllä maanantaimerkinnässäni tulkintaa vastaan:
Onkohan Sintonen koskaan pitänyt verkkopäiväkirjaa? On kuin hän ei oivaltaisi, etteivät kirjoittajat pane esille kuin pienen osan arjestaan. Persoonan julkisinkin puoli – se identiteetti jonka kyläyhteisö hänen mukaansa ennen antoi [vaikkapa] sepälle – joutuu rankkaan itsesensuuriin. Verkossa olevaan elämänlokiin voi oikeastaan kirjoittaa vain asioista, jotka kaikki muutenkin tietävät. Kuka etsii hyväksyntää näin rajalliselle identiteetille?
Kymmenen vuoden jälkeen tuntuu yhä oudolta ajatella, että blogille [tai Facebookille tai muulle sosiaaliselle medialle] annetaan näin suuri merkitys. Jutustelu on kivaa, mutta onko siitä kantavaksi rakenteeksi?

Helsingin Sanomien Vieraskynän artikkeli:
Teppo Sintonen, Blogien kirjoittajat hakevat hyväksyntää identiteetilleen
HS 24.12.2005, s. C6

Hakasuluissa on nyt lisättyjä selvennyksiä ja lisäyksiä vanhaan tekstiini.

14.1.2015

Esitätkö elämääsi?

Uutisvirrassa keikkuu välillä lastuja jotka on pakko poimia tarkasteluun.

Tutkija Vilma Lehtinen on havainnut, että suuret ikäluokat arvostavat yksityisyyttä ja luottamuksen säilymistä. Siksi he eivät halua esitellä ihmisiään tai verkostojaan sosiaalisessa mediassa.

Kyllä, suurten ikäluokkien häntäpää tunnistaa ilmiön. Joukossamme on paljon niitä, jotka tahtovat hoitaa sosiaalisen elämänsä ilman minkään lajin mediaa.

Nuoret rakentavat verkostojaan näennäisen estottomasti. He eivät aavista, kuinka paljon elämä ja ihminen itse muuttuvat ajan myötä. Vähempi julkisuus helpottaisi, kun uusi puoliso tai leivän hankkiminen vie aivan toiseen leiriin.

Omasta historiasta tulee joskus taakka, vaikka julkista kuvaa olisi sopivasti kaunisteltu.

Monet blogit ovat unelmien kudelmia: toiveminää, laskelmointia ja siellä täällä pala tosielämää. Iän karttuessa näistä esityksistä menee teho. Vanhan mielestä vain hölmö kanniskelee sievää ämpäriä, josta puuttuu pohja.

Eniten ällistyttää ajatus bloggaajista, jotka järjestävät viikonlopuksi edustavaa ohjelmaa, toisin sanoen sisältöä blogiin.

Samaa tehtiin kyllä paperisissa päiväkirjoissa, vaikka maailman sijasta niitä luki perikunta. Harmi, etten löydä tähän lähteitä. Joka tapauksessa muutama päiväkirjuri mainitsee kiusauksen hankkia varta vasten parempaa sisältöä.

Voi hyvät hyssykät. Minäkuvanäytelmä teettää ihan liikaa töitä.

Näitä luin:
Vilma Lehtinen, Creating shared understandings of interpersonal relationships in online settings (tutkimuksen lyhyt esittely; löytyy suomeksikin, kun vierität sivua vähän alaspäin)
Kiitokset tekijöille!

6.1.2015

Almanakkaa ostamassa

Maalla käydessäni poikkesin kirjakaupassa. Aiemmin niitä oli kaksi, mutta liitosten laajentama kunta pitää hengissä enää tämän.

Tuttu vanha rouva halusi Yliopiston almanakan. Niitä ei kuitenkaan ollut kirjakaupassa yhtään, kun hän saattajineen hankkiutui ostoksille.

Pakko tilata.

Nyt menin kyselemään rouvan allakkaa, ja se olikin saapunut.

Kaupassa oli myös miesasiakas, joka penkoi kalenteri- ja muistikirjahyllyä pitkän aikaa. Hän kaipasi viiden vuoden päiväkirjaa.

Ei, ei ollut. Luvattiin tilata, ensi viikolla tulisi.

Kassalla mies seisoi edessäni iso ja painava kymmenen vuoden päiväkirja kourassa. Myyjä selitti uudelleen, että ensi viikoksi saataisiin viiden vuoden kirjoja.

"On niin pirun pitkä matka lähtee hakemaan", mies totesi yrmeänä.

Asiakkaiden tarpeet ja myymälän valikoima eivät kohdanneet. Alepöytä notkui skräppäyspapereita, mutta vuodenvaihteen tuotteita oli heikosti.

Tällä menolla käy niin, että tavarat ostetaan varmuuden vuoksi kaupungista.

Sitten ketju tarkastelee kirjakaupan tulevaisuudennäkymiä.

1.1.2015

Ilo ja tulitus

Patojen paukkeeseen ja rakettien räiskeeseen kyllästyy.

Välipäivinä ostoksia kokeiltiin määräyksistä piittaamatta. Kovahermoiset variksetkin pelmahtivat laumana lentoon, kun paukku säikytti ne.

Uudenvuodenilta oli taukoamatonta sotaa viidestä lähtien: piu-piu-PAM-piu-piu-piu-pam-PAM.

Harmaa savu täytti puiston, mutta onneksi tuuli painoi sen poispäin. Joinakin vuosina ilmanvaihtoräppänät ovat työntäneet savua sisään niin paljon, että allergikko on saanut köhiä vedet silmissä.

Nyt kun käännytään aamua kohti, nuoriso hihkuu ja räiskii yhä. Puiston toisessa päässä jysäytellään tuhdimpaa tavaraa.

Loppuisi jo. Kun tulitusta kestää työpäivän verran tai pidempään, siitä on ilo kaukana.

Entä jos juhlistettaisiin raketeilla vain puolenyön hetkeä? Miten olisi ± 10 minuuttia?