28.2.2015

Kalapuikot tyrkyllä

Joskus arki suututtaa. Typerät yksityiskohdat, joita ei korjata. Niin kuin se, että lähiön marketti pakkosyöttää kalapuikkoja.

Tietysti kunnon ruoka on kokattava itse. Välillä kuitenkin oikaisen ja heitän pakasteen pannulle. Olen löytänyt pari kalaruokaa, joiden maku menettelee ja joissa on enemmän kalaa kuin muuta töhnää.

Marketti sijoittaa teolliset lankeemukseni ylimmälle hyllylle. Vaikka pomppisin korkkarit jalassa, en ylety pakkaukseen.

Kalapuikkoja kyllä saa. Viimeksi pakastealtaassa oli kahden halpamerkin puikkoja isossa pakkauksessa ja toisia lisäksi pienessä. Altaan yläpuolella oli molempia halpiksia pienissä pakkauksissa ja niiden päällä kolmea muuta, hintavampaa lajia kalapuikkoja.

Seuraavan hyllyn täyttivät kalanpalaset, joita mainostettiin rapeiksi. Kolmea merkkiä. Niitä en syö. Ylimmällä hyllyllä oli kaipaamiani tuotteita, mutta harvassa taloudessa on niin pitkä kokki, että pikaiset kala-ateriat päätyvät lautaselle.

Olen jututtanut marketin henkilökuntaa useaan otteeseen. Vastaus on aina sama: kalapuikot ovat helposti saatavilla, koska niitä menee paljon.

Totta kai menee, kun muunlaiset kalaruuat ovat niin korkealla, ettei ostaja ylety. Pian ne muut voidaan poistaa valikoimasta.

Miksi ihmeessä kaikki tuotetyypit eivät ole käden ulottuvilla, kun kerran tilaa riittää? Turhautunut asiakas kulkee raha taskussa, ja kauppias valittaa, että huonosti menee.

22.2.2015

Tautinen taide

Huvittavaa että kun lopulta syvennyn luovuuteen ja sairauteen, minulla on nenäliina käden ulottuvilla ja vilunväreet kulkevat selässä.

Kommentoija pohdiskeli taannoin, purkaako kirjailija työssään oman elämänsä sairauskertomusta ja etsiikö lukija tautejaan kirjoista.

Hän viittasi Riitta Jalosen artikkeliin "Mielen ja ruumiin luova liitto". Se on julkaistu teoksessa Taide ja taudit, joka on syntynyt Tampereen yliopiston luentosarjan pohjalta. Lääkisläisten ja humanistien yhteistyö kantaa hedelmää.

"Kirjat ovat sairauksia ja sairaudet kirjoja", sanoo Jalonen. Sairaalassa on "hidasta ja vapaata aikaa", jolloin "olemassaolon tuntu syvenee". Kun ajatus sivuaa kuolemaa, herää kysymys identiteetistä, siitä kuka ihminen on. "Jollakin lailla ennen kuolemaa se olisi saatava selville."

Potilas rakentaa minuuden, jossa sairastumisen paikoiltaan sysäämät palaset ja uudet oivallukset asettuvat limittäin. Tai paremminkin ne muurautuvat tai sulautuvat toisiinsa. Elämäntuntu ja rauha nousevat hyväksymisestä: olen tässä ja tällainen, tämä on totta, annan sen tapahtua, menen mukaan siihen. – Näin fundeeraan itse Jalosen tekstin ääressä.

Enkä malta olla poimimatta huomautusta vanhuudesta: "Aivan kuin tämä maailma ei tahtoisi ollenkaan nähdä sairautta osana elämän kokonaisuutta, niin kuin se ei taida tahtoa nähdä myöskään vanhenemista tai kuolemaa."

Jalosen mukaan ihminen voi sairastaessaan kokea olemassaolonsa ytimen. "Olemassaolon ydin tuntuu vapaana kellumisena, kuin makaisi kevyenä vedessä. Kirjoittamisen parhaat hetket tuntuvat kummallisesti aivan samalta."

En ole sillä tavalla luova kuin taiteilijat. Ei mitään paloa eikä pakkoa, tai kuinka nimittäisin sitä energialatausta, joka saa taiteilijan töihin. Deadline on tietysti potkinut muusaani persuksille, mutta se on eri asia. Kuvittelen silti, että tunnistan vapaan kellumisen: mielleyhtymät elävät kuin meri ja kantavat, ja kaikki on auki joka suuntaan.

Lukija ja kirjailija saman taudin kourissa oli uusi ajatus. Vaan niinhän se on. Ja siihen perustuu runon tai romaanin viehätys, joka häviää, kun lukija on potenut tarpeeksi pitkään.

Riitta Jalonen, "Mielen ja ruumiin luova liitto"
Teoksessa Karttunen & Niemi & Pasternack (toim.), Taide ja taudit
Tampere University Press 2007
ISBN 978-951-44-6988-6

19.2.2015

Katastrofi tekee kirjailijan

Kommentoijat inspiroivat. Kiitos!

Sairauksien ja kirjojen yhteyttä innosti tutkimaan kommentti, joka tuli Otto-syndrooma -juttuun. En ole aiemmin pohtinut luovuuden syviä syntyjä, mutta kirjallisuustieteilijöille tämä on tietysti vanhaa kauraa.

Heti tuli mieleen teos, jonka otin kirjaston kierrätyslaatikosta: Salaamatta – kirjallisia muistikuvia ja löytöjä. Antikvariaatissa kirjasta oli pyydetty ensin 3,5 ja sitten 1 €. Laatikosta sen sai ilmaiseksi.

Muisti oli oikeilla jäljillä. Ritva Haavikko tarkastelee artikkelissa "Kirjoittavat lapset" useita kirjailijaksi kasvamisen psykologisia ja sosiaalisia edellytyksiä. Merkittävä tekijä on lapsuudessa tapahtunut järkytys tai katastrofi.

Olennainen edellytys on sanataiteen muototaju eli "kyky hahmottaa ja omaksua kirjallisuuden lajien struktuureja, juonikaavoja ja muotoelementtejä". Tämä kirjailijan erityislahjakkuus periytyy niin kuin kielellinen lahjakkuuskin.

Geenejä tärkeämpi on Haavikon mielestä kuitenkin ympäristö.

Jos haluat lapsistasi tekstinikkareita, puhu ja lue heille. Lukeminen ei sinänsä riitä: yhteisten hetkien täytyy olla turvallisia. Lapsi tarvitsee myös aikaa ja vapautta keskittyä asioihin omin päin. Harrastusrumba on pahasta.

Tärkeä ympäristötekijä on traumaattinen tapahtuma, jossa lapsen maailma järkkyy.

Kirjailijat ovat pieninä joutuneet useammin kuin muut eroon ainakin toisesta vanhemmastaan. Syynä on ollut kuolema tai mielisairaus. Avioero tai perheen omaisuuden menetys järkyttää, samoin entisinä aikoina sota tai aviottoman syntyperän häpeä.

Jäin fundeeraamaan, voiko kirjailijan ura olla pelkkää trauman jälkeistä sopeutumista. Toisaalta kirjailijat palaavat johonkin teemaan kerran toisensa jälkeen. Luovat kadotettua paratiisia?

Ritva Haavikko, "Kirjoittavat lapset"
Teoksessa Salaamatta – kirjallisia muistikuvia ja löytöjä
Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjallisuusarkisto 1998
ISBN 952-90-9594-5

15.2.2015

Työttömän kvartaali

Edellisen merkinnän kommentoija totesi, että kestää kymmenen vuotta ennen kuin hän pääsee eläketurvasatamaan. Siitä muistin, kuinka minut heitettiin yli laidan ja kuinka sitten räpiköin hengenhädässä.

Julkaisin 22.2.2005 nettipäiväkirjassa jutun Kvartaalitaloutta:
Työsopimus on taas kerran viimeistä päivää voimassa. Onneksi ei kuitenkaan tarvitse lähteä vielä kortistoon. Uusi pätkä alkaa huomisesta.

Minulla on varmaan työttömyysuupumus. Oireet vaikuttavat täsmälleen samoilta kuin niillä, jotka raatavat oikeissa töissä: "Uupumuksen merkkinä on väsymys, joka kehittyy kyynistymisen kautta ammatillisen itsetunnon heikkenemiseen."
(Kertomusryhmä auttoi uupuneita opettajia, Helsingin Sanomat 19.2.2005 s. A8)

Kortistoon meno tuntuu aina siltä kuin kävelisi railoon. Kylmä epätoivo hulahtaa ylitse. Nykyinen heikentynyt pätkätyöläisen itsetuntoni (tai oikeammin realistinen käsitys) sanoo, että kun putoan, en enää pääse ylös.

Duunia riittää siis vielä kolmeksi kuukaudeksi. Se on helpotus, vaikka rupusakin kvartaalitalouden varaan ei tietenkään pysty rakentamaan normaalia elämää.
Niinä vuosina takerruin jokaiseen oljenkorteen. Sitkeän yrittämisen ja kalliin lisäkoulutuksen jälkeen onnistuin lopulta saamaan vakituisen työpaikan.

Myös eläkkeelle siirtyessä oli onnea. Pääsin pois ... hm ... uudistusten alta.

11.2.2015

Vanha on muukalainen

Olen käännellyt mielessäni keskustelua, joka hämmensi.

Vähitellen olen päätynyt siihen, että jos ei ole pakko kertoa jääneensä eläkkeelle, kannattaa vaieta. Tunnustamisesta seuraa kyyditys henkisen rajan taakse.

Ihminen, jonka kanssa olet ikäerosta huolimatta ollut tasaveroinen, tajuaa että oletkin vanhempi kuin hän luuli.

Etäisyys aukeaa välillenne.

Olet aivan sama kuin tähän asti, mutta yhtäkkiä erilaiseksi luokiteltu, ulkopuolinen, torjuttu.

Eläkeläinen on auttamatta vanha, ja vanha on kauhistus. Kuolemassa on joillekin hohtoa, mutta vanhuus – ei, yök, pois se minusta, häivy.

Sosiaalisesti taitava peittää reaktionsa nopeasti ja korjaa lauseensa. Juttu jatkuu. Lopuksi hymyillään ja sanotaan hei.

Enpä usko, että hän soittaa.

7.2.2015

Otto-syndrooma

Kirjaston hyllyjen välissä tuntuu oudolta, koska mikään ei houkuttele. Palautettuja tai ihan uusia on kaikki paikat täynnä. Vaan ei.

Joskus tuon kotiin matalan riskin kirjan: tuttu tekijä, niin ohut että maito ja leipä sopivat kassiin, helppo palauttaa luukusta. Sillä tavoin lähti mukaan Claes Anderssonin romaani Oton elämä.

Psykiatri Anderssonin romaanihenkilö Otto tarjosi terapeuttisen minä en olekaan ainoa -kokemuksen:
"Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisesti huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia."
Huvittuneena nimesin lukuhaluttomuuteni Otto-syndroomaksi. Oireet ovat niin pahat, että vieron myös tietokirjoja. Ohitan elämäkertahyllyn, josta ikäiseni naiset kaivavat aarteita.

Voi voi, innostuisinpa minäkin. Kirjastokortti on kyllä voimassa ja kevään uutuuksia varattu. Tapa istuu sitkeässä, vaikka suurkulutus on loppunut.

Claes Andersson,
Oton elämä : aikalaisromaani
WSOY 2011
ISBN 978-951-0-38280-6

3.2.2015

Aamuyö, räntää

Helsingin Sanomien jakaja ravaa portaassa. Kovat kengänpohjat.

Yritän vajota takaisin uneen, mutta aivot rekisteröivät sään. Kuuntelen vesipisaroiden tippumista ikkunapeltiin.

Sitten annan periksi ja nousen. Vaeltelen huushollissa, päädyn tuijottamaan puistoa niin kuin aina. Liikaa valoa. Liikaa lunta. Hiutaleita lamppujen alla.

Räntä: H2O näyttää lumisateelta, mutta kuulostaa vesisateelta.

Bobcat mörrää nurkalle, kääntyilee ja vinkuu. Oikein hyvä juttu, koska sääennusteet lupaavat pakkasta. Jos auramiehet eivät käy, saa kompuroida jäisessä ropelikossa.

Tällainen pakkoaamu. Keitän mukillisen kahvia ja alan tehdä jotakin.