31.5.2015

Agitprop-rokotus

Kommentoijan innoittama aatteiden tarkastelu jatkuu:

1970-luvun alku oli uuvuttavan poliittista aikaa. Opiskelijaelämän piti olla iloista, mutta tuntui, että ankea vasemmistolaskeuma peitti kaiken.

Kokonaisen talven asuin kimppakämpässä, jossa silmät osuivat aamulla ensimmäiseksi metrin korkuiseen Leniniin tykinlavetilla. Juliste oli ruma, suorastaan puistattava. Jo sen katseleminen olisi riittänyt vieroittamaan agitaatiosta ja propagandasta loppuiäksi.

Tiedonantajaa ja muuta aatteen lehdykkää ojennettiin kuitenkin joka nurkalla. Innokkaimmat käännyttäjät pyrkivät materiaalin jakelun lisäksi poliittisiin keskusteluihin. Fiksu kiersi toista kautta, jos ei välittänyt ottaa kantaa yliopiston hallinnon uudistamiseen.

Tilaisuuksiin lähtemistä vastustin niin sinnikkäästi, että himoaktivistikin luovutti. Sopiva hämyimago auttoi: flower power -kissa seinällä ja pitkät helmat antoivat ymmärtää, ettei tyypistä sukeutuisi käyttökelpoista kulttuurikommaria.

Loputtomat oppiriidat tympivät niin, että moni nuori käänsi selkänsä kaikelle politiikan nimellä kulkevalle. Toiminta tuntui ahdasmieliseltä vouhotukselta.

24.5.2015

Hitlerin hommaa

Lisää kommentoijan inspiroimaa aatehistoriaa.

Pidin liioitteluna, kun äitini vastusti jotain vihaisesti: "Hitlerin hommaa!"

Sitten oivalsin, että äiti oli jatkosodan vuosina lähes aikuinen, töissä ja kaikkea. Vertaus nousi hänen omasta kokemuksestaan.

Sota oli 1950-luvulla läsnä lastenkin elämässä. Tavaroita alettiin vähitellen saada, mutta kahvinkorvike ja mädät lantut vilahtelivat keskusteluissa. Evakot käänsivät usein puheen Karjalasta lähtöön.

Albumin kuvat näyttivät bunkkerin, jokeen vajonneen panssarivaunun ja rikki ammutun kirkon. Kranaatin räjähdys nosti multasuihkun keskelle mustaa maisemaa, jossa törrötti silpoutuneita puunrunkoja.

En koskaan pelännyt sotaa, mutta pidin sitä mahdollisena sitten, kun olisin aikuinen. Elämään kuului, että välillä oli sota. Koulussa laulettiin Isänmaan virttä, joka vaikutti ihan asialliselta: "Niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana."

Ei ihme, että pasifistit myöhemmin kimpaantuivat, kun sanoin, että heidän aatteensa oli hieno mutta epärealistinen.

Uskonto ja politiikka kietoutuivat toisiinsa sota-ajan Suomessa. Lehtori, jonka kanssa keskustelin paljon, mietti isänsä ajatusmaailmaa. Ihanteelliselle miehelle uskonto ja isänmaa olivat pyhiä. Ne olivat saman asian kaksi puolta.

Nykymaailmassa näkyy vastaavia ilmiöitä. Toisaalta ihanteita käytetään sumeilematta hyväksi politikoinnissa, koska ihmiset saa helposti toimimaan niiden mukaan. Sodat ovat viime kädessä herrojen sotia.

Taisteluissa kuoleminen silataan uskonnolla. Paljas, raaka murhe täytyy kantaa yksin.

Vanhempieni tapaiset ihmiset ottivat sodan realistisesti. Kun vesi nousi juoksuhaudassa polviin, yritettiin vain selvitä. Eikä askel kaikunut, kun nuori nainen kantoi pientä matkalaukkua lasinsirpaleiden peittämällä kadulla.

Surullista, mutta uutiset vakuuttavat, että tiesin elämän tosiasiat lapsesta saakka. Ihmisessä on sisäinen hitler, joka hankkii jatkuvasti elintilaa.

21.5.2015

Retki Blogipolulle

Kävin vilkaisemassa Blogipolkua. Tilin luominen on seuraava juttu, sillä parempaa suomalaisten blogien luetteloa ei ole markkinoilla.

Ainoa mihin petyin oli se, ettei Blogipolun ylläpitäjä esittäytynyt. Nimet, naamat ja jopa firman yhteystiedot puuttuivat.

Palvelu on kehitetty bloggaajien kanssa. Heräsi ajatus, että taustalla on Otavamedia, koska bloggaajat ovat Kaksplus.fi:stä. Sääntöjä lukiessa mietin, onko sittenkään. Kun kyllä ne Otavassa yleensä...

Nykyään ihmiset haluavat verkossakin nähdä, kenen kanssa ovat tekemisissä. Pelkkä etunimestä väsätty sähköpostiosoite ei riitä.

Onnea ja menestystä bisnekselle. Tai ylläpitokulut, jos Blogolandin asutus harvenee.

Selaillessa huomasin että lifestyle-blogi tarkoittaa nettipäiväkirjaa. Käytännössä siis. Mielenkiintoista.

Toinen huomio sisällöstä: ikääntyminen, vanhuus ja eläkeläinen olivat tuiki tuntemattomia sekä kategorioina että tageina. (Tilanne 19.5.2015.) Olisinko Blogipolun ainoa seniori? Itsekseen puhuva mummo?

No, en minäkään ole kerennyt vielä rekisteröityä. Eipä hötkyillä.

Lisäys 11.6.2015: Markkinoille on ilmaantunut toinen suomalainen palvelu, Blogit.fi.

17.5.2015

Yhtenäiskulttuurin lapsi

Kommentoijan inspiroimia muisteluja uskonnosta
ja toisen kulttuurin kohtaamisesta:

Kun olin lapsi ja nuori suomalainen kouluopetus eli vielä kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaa. Oli itsestään selvää, että pidettiin aamuhartaus, opeteltiin ulkoa virsiä ja mentiin kinkereille. Ymmärsimme kuitenkin jo kansakoulussa, että voi uskoa tai olla uskomatta.

Erilaista uskomisen tapaa edustivat helluntalaiset – paikkakunnalla sana lausuttiin näin. Ateistejakin löytyi, ja jotkut miehet esittivät äänekkäitä kirkonvastaisia mielipiteitä.

Erottelut olivat tiedossa, mutta vain aikuiset kiinnittivät niihin huomiota. Koululaiset ystävystyivät ja rakastuivat oman päänsä mukaan. Rippikoulu opetti sitten teoriapuolen: toisen vakaumusta kuului kunnioittaa.

Mustalaiset leiriytyivät kansakoulun lähelle sillan pieleen. Kotimatkalla tarkkailimme vaivihkaa nuotiota ja erikoisia vaatteita. Hevosesta vähät välitimme, sillä niitä oli joka talossa, meilläkin. Emme kehdanneet mennä kahvittelijoiden välistä oikopolulle, vaan kiersimme hiekkatien kautta.

Sana romani on uudempi luomus, eikä mustalainen ollut haukkumanimi. Se tarkoitti kansaa samalla tavoin kuin vaikka ruotsalainen.

Keskikouluaikoina samettihameinen vanha nainen kävi linja-autoasemalla pyytämässä, että joku koululaisista kirjoittaisi hänen puolestaan kirjeen. Osuin kerran ihan viereen ja sain naiselta paperin ja kuoren. Kynän etsin omasta laukustani ennen kuin rupesin töihin sanelun mukaan.

Arvelin, että naisen näkö tai sitten luku- ja kirjoitustaito oli huono. Kenen tahansa mummolla olisi voinut olla samoja ongelmia. Toisaalta isänäiti, kiertokoulun ja rippikoulun käynyt, tilasi sanomalehteä ja Viikkoa, jonka hienoja valokuvia katselin mielelläni.

Tällaisilla maalaiseväillä lähdimme kansainväliseen opiskelijaelämään, jossa aatteet kuohuivat.

10.5.2015

Nämä meidän uskontomme

Yksi edellisen merkinnän kommenteista viittasi uskontoon.

Tavallisen suomalaisen mieleen tulee uskonnosta puhuttaessa luterilainen kirkko ja varsinkin ne, joita sanotaan uskovaisiksi.

Ulkopuolinen näkee kirkon, joka yrittää miellyttää kaikkia, koska pelkää jäsenmäärän romahdusta. Nykyajan pakanaksi esittäytyvä mies tuumii, että kirkolta puuttuu selkäranka. – Nykyajan pakana on uskonnoton.

Herätysliikkeissä ja muissa sisäpiireissä korostetaan tavattomasti yksilön aktiivisuutta. Suomalaiseen kulttuuriin syntynyttä ja lapsena kastettua ihmistä moititaan liian helposti nimikristityksi.

Seuraava mielleyhtymä on usein muslimi, joka asuu naapurissa tai on samassa työpaikassa.

Päinvastoin kuin vaikka perusluterilaisen uskonto, islam nähdään myös osana etnisen ryhmän kulttuuria. Sen poliittiset yhteydet ovat jatkuvasti esillä uutistapahtumissa.

Kyllä, kyllä. Yksinkertaistettua. Jostain on silti aloitettava.

Uskonnon pohtimisesta näyttää syntyvän enemmän tekstiä kuin arvasin, joten noudatan perinteitä ja bloggaan aiheesta muutamana sunnuntaina. Käsittelen lisäksi muita aatteita, joiden nousut ja tuhot ovat sivunneet elämää.

Nyt vain loppukevennys – olisiko totta toinen puoli?

Nuori tietotekniikan opiskelija oli lukenut uskontotiedettä yliopistossa. Hänellä oli tapana julistaa: "Mäkkiläisyys on uskonto!"

Applen Mac-laitteiden omistajat pitivät itseään hienompana väkenä, ja ärsyyntynyt kurssikaverini antoi ymmärtää, että snobbaileva harrastus täytti uskonnon tunnusmerkit.

5.5.2015

Tabloidi

Mökkiläinen tilasi lehden kesäksi, jotta pysyisi selvillä maakunnan tapahtumista. Hän pöyristyi, kun aviisi tuli: laiha tabloidinlittana, pientä pränttiä. "Jos olisin tämän tiennyt, en olisi varmaan tilannutkaan."

Sisältö herätti arvelun, että säästöt ovat tabloidiin siirtymisen todellinen syy. Lehti näyttää paksulta – tämä ei edes näyttänyt – vaikka sivujen ala ja juttujen määrä ovat vähentyneet puoleen.

Hyvän lehden uusiokäyttö on monipuolista. Vaan taittelepa biojäteastia tabloidista. Ei siihen kovin paljon mahdu.

Mökkioloissa entisajan iso sanomalehti on vaivaton saunan pukuhuoneen lattialla. Matto kastuu kylpijän jaloista ja kuivattaminen on hankalaa. Lehti taas käy seuraavalla kerralla sytykkeeksi vesipadan alle. Tabloidit ovat niin pieniä, että niitä joutuu latomaan lattialle monta vieretysten.

Uuneista pitää ottaa tuhka vähän väliä. Se on sotkuista puuhaa, ja maalainen haluaa luukun alle kunnollisen sanomalehden. Ensi yrityksen jälkeen tuttava lähetti sähköpostia lähikaupunkiin, jossa vielä ilmestyy broadsheet, ja pyysi sukulaisia säästämään lehdet mökille.

Tuhkasouvin tapainen urbaani tilanne on ruukkukasvien huolto. Ennen oli helppo kääräistä vanhat mullat ynnä muu biojäte sopivaan nippuun isoja aukeamia ja kyyditä paketti roskapömpeliin. Tabloidilta multa roiskuu pitkin tiskipöytää, vaikka olisi kuinka varovainen.

Lukemista tabloidissa on heikosti. Mökkiläinen sanoi, että jutut ovat lyhyttavaraa ja kuvat pieniä. "Ihan kuin lukisi netistä uutisotsikoita", hän valitti. "Olen lopen kyllästynyt silmäilykulttuuriin."

Loppulausunto kuului: "Harkitsen koko sanomalehdestä luopumista ensi syksynä, kun tilaus päättyy."