29.6.2015

Päivitetyt himot

Kommentoija huomautti, että kymmenen käskyä on päivitetty.

Kahdessa viimeisessä pykälässä ei sanota enää älä himoitse vaan älä tavoittele toisen omaisuutta, puolisoa, työntekijöitä ja niin edelleen.

Nyt tulee kyllä mieleen, että vanha muoto oli parempi. Se iski ongelmaan heti.

Himoitseminen kun on sitä, että ihmisen mieli askaroi halunsa kohteessa ja yrittää keksiä, miten järjestäisi sen itselleen.

Jos on fundeeraillut toisen omaisuutta tai kumppania, on melkein mahdotonta kieltäytyä tavoitteellisesta toiminnasta.

28.6.2015

Hyvä elämä

Kiitokset kommentoijalle, joka innosti fundeeraamaan aatteita!

Maallistuneiden suomalaisten mielestä uskonnollisuus on nolo juntti-ilmiö, ellei peräti merkki terapian tarpeesta. Harva ymmärtää, kuinka vahvasti kulttuurimme on juurtunut kristinuskoon.

Perusluterilainen hankkii itselleen ongelmia, jos erehtyy kävelemään kirkon ovesta sisään.

Uskonnottomat luulevat tyhmäksi, ja hard core -tyypin uskovaiset alkavat käännyttää. Tavalliset seurakunta-aktiivit patistavat tekemään kaikkea, mitä kukaan ei ole jaksanut.

Uskontoa ei pidä sysätä marginaaliin. Ihmisen pimeä puoli kaappaa vallan, kun asioita hoidetaan yksityisissä, suljetuissa piireissä. Läpinäkyvyys ja julkisuus suojaavat.

Jokaisen tulee saada harjoittaa tai yhtä hyvin olla harjoittamatta uskontoaan. Uskonnollisen identiteetin vaihtaminen täytyy myös sallia.

Ihmiset tahtovat hyvää elämää. Mietiskely, nautiskelu ja koristelu ovat kaunista turhuutta, ankara kuri ja kieltäymys samoin. Niistä on paljon iloa, mutta kantavat rakenteet ovat yksinkertaisempia.

Jos aloitettaisiin vanhoista ohjeista: älä tapa ketään, pysy totuudessa äläkä himoitse toisen omaa.

23.6.2015

Sähkölasku

Sähköyhtiö raportoi, että huushollin sähkönkäyttö on lisääntynyt 5,3 %. Sitten yhtiö antaa neuvoja.

Kiitos vaan. Kun vilkaisee sähköenergian osuutta loppusummasta, näkee jo naamallaan, miten aiheellisia neuvot ovat.

Eläkeikäinen tarvitsee kunnolliset valot, ja viime talvi oli erityisen pimeä.

Sitä paitsi huusholli aikoo käyttää vielä enemmän sähköä, mikäli tarvetta ilmenee.

Tosivanhana ei kompuroida heikon valaistuksen takia. Ja kun äidytään oikein tuhlaamaan, laitetaan useammin ruokaa keittokomeron sähköliedellä.

Nyt energian käyttö on reilusti alle keskiarvon. Samaa tasoa kuin 2011-2012.

Sähköyhtiön tässä pitäisi rajoittaa kulujaan. Sähkönsiirtotuote on pitkään ollut kalliimpi kuin varsinainen energialasku.

Verottajakin ahnehtii. Sähkö on välttämätöntä, eikä pieneläjiä saisi nylkeä tällä tavoin.

Ehdotan sellaista uudistusta, että muut kulut eivät saa ylittää asiakkaan energiasta maksamaa summaa.

18.6.2015

Aurinko lähtee etelään


Juhannuskokko
Mukavaa jussia!

Viikonloppuna Aurinko saatellaan etelänmatkalleen. Juhlimme etuajassa, sillä kesäpäivänseisauksen hetki on vasta sunnuntaina.

Pikkukesä loppuu juhannukseen. Kesäkuun alkupuoli on usein viileä, eikä siltä odotetakaan juuri muuta kuin valoa ja vihreyttä.

Pian voi jo toivoa, että lämpö hivelee ihoa.

Tilastojen mukaan kesä on parhaimmillaan suunnilleen kuukauden päästä: hellettä ja heinäsirkkojen siritystä, yöllä komeita ukkosia.

Vedet lämpenevät niin, että villiuinti onnistuu myös arkanahkaiselta.

Sanovat kuulemma villiuinniksi sitä tavallista, jota on harrastettu kakarasta asti: pulahdetaan muitta mutkitta järveen tai mereen. Onko mutarannasta tullut extreme-seikkailu?

Auringon etelänmatka on ikioma epätieteellinen mielikuvani. Viime vuonna Ursan tiedottaja Anne Liljeström selitti Otsikon takana -blogissaan, kuinka pallot oikeasti pyörivät taivaalla.

14.6.2015

Kirjava turvasatama

Kommentoija innoitti reissulle, jolla on tultu
maalaiskylästä ulkomaiden kautta lähiöön.


Työelämässä ei 80-luvulla kaivattu monikulttuurisuustaitoja. Posti vei liikekirjeet valkoisille anglosakseille – miehiäkin ne yleensä olivat. Kun pääsin askaroimaan tekstipalstojen, kirjasintyyppien ja kuvien kanssa, en tarvinnut edes kieltä.

Ensimmäiset maahanmuuttoaallot jäivät miltei huomaamatta, vaikka uutiset kertoivat somaleista ja muista, jotka asutettiin kauas kaupungin laidoille.

Kun sitten muutin lähiöön tuijotin yltiömodernia mutta ränsistynyttä arkkitehtuuria. Hunnutetut naiset ohitin: Jaha, kulmilla asuu paljon muslimeja. Marketin kassajonossa seisoi aasialaista ja Saharan eteläpuolisen Afrikan väkeä, jonka uskonto ei näkynyt vaatteista.

Tuntui kotoiselta, kun hain terveysasemalta reseptiä allergialääkettä varten ja täydessä odotushuoneessa oli vain kaksi asiakasta, joiden esivanhemmat olivat asuneet Suomessa kauan. Se toinen oli röijyyn ja hameisiin pukeutunut romani. Ihan kuin opiskeluaikoina Briteissä, ajattelin.

Työpaikka lähiössä auttoi tutustumaan kansojen kirjoon. Harmitti, että olin antanut ranskan unohtua. Balkanilta tai Afrikasta tulleille se oli ensimmäinen (tai kolmas) vieras kieli, jota he puhuivat sujuvasti.

Todella tyhmä olin 70-luvulla, kun en periaatteesta suostunut menemään venäjän opintopiiriin.

10.6.2015

Pihalinnut

Talitiainen aloittaa heleästi aamuneljältä: titity ti titity ti.

Kesäkuun sievin näky on tiainen syreenin latvassa: keltainen vatsa loistaa liilan kukkavaahdon seassa, pää kääntyilee ja pikisilmät tarkkailevat ympäristöä.

Puiston hakkuutöiden jälkeen täällä ei juuri muita nurkkalintuja olekaan kuin tintit.

On tietysti pakko myöntää, että aamu-uni on makeaa, kun harakat eivät räkätä.

Monena kesänä seurailin niiden touhuja. Ensimmäinen risupallo kelpasi kaksi vuotta. Seuraavina pykättiin uudisrakennus aina vain lähemmäs ikkunaani, ja lopulta matkaa oli joku metri.

Harakka pitää muutakin ääntä kuin räkätystä. Viestittelyä riitti koko valoisan ajan.

Hermoni kestivät, kunnes jälkikasvu lähti pesästä. Sitten poikaset hyppivät pensaan alla ja säksättivät loputtomasti. Emot räksättivät huolestuneina takaisin.

Olisin minä silti pitänyt harakat.

Ja satakielen. Se mekasti samassa pensaikossa melkein läpi yön. Istuskelin villatakkiin kääriytyneenä parvekkeella ja kuuntelin linnun hassuttelua.

Kesä on nyt hiljainen. Sepelkyyhkyjen huhuilu vähän lohduttaa.

Tyyti tyyti tyyti, huutaa tiainen koivussa, kun liikenne pääsee vauhtiin.

7.6.2015

Kulttuurien välissä

Kommentoijan inspiroima sarja jatkuu:
ankean vuosikymmenen toiset kasvot.

Umpipoliittisella 1970-luvulla osa opiskelijoista keksi muuta tekemistä kuin vallankumouksen. Totinen agitaatio kyllästytti.

Minulle kävi niin, että lähiystävissä oli paljasjalkaisia opiskelukaupunkilaisia. Kuvioissa pyöri useita töissä käyviä – joku pari ehti naimisiin asti. Sekalainen seurakunta kehitti suhteellisuudentajua.

Syömään, kaljalle ja opiskelijarientoihin pääsi kämpiltä ilman ulkovaatteita. Yhtä paljon vapaa-aikaa vietin paikkakuntalaisten seurassa. Elämä sopi marikassiin.

Kansainvälisyys oli yliopistolla itsestään selvää, ja kesäksi asuntolasta tuli halpa hotelli, jossa maailma rimputti ovikelloa.

Aitoon itäblokin porukkaan verrattuina suomalaiset agitaattorit olivat tylsiä. Puolalaiset kundit söivät tonnikalaa suoraan purkista, lainasivat silitysrautaa ja kertoivat poliittisia vitsejä.

Kolmen kuukauden kieliharjoittelu oli pakollinen. Lennot olivat halpoja, joten Englantiin pääsi myös muuten. Seura oli siellä joskus niin monikulttuurista, että Helsingin lähiöt tuntuvat nyt värittömiltä.

Kyläkoulun opetuksilla selvisi hyvin. Ihmiset, jotka ottivat uskontonsa ja tapansa vakavasti, eivät hämmentäneet. Kummalliset vaatteet tai aatteet hyväksyttiin muitta mutkitta: "Kuuluu niiden kulttuuriin."

(Helppoa, kun sotilaiden lasten tunnussanoja olivat rauha ja rakkaus, eikä kukaan räjäytellyt pommeja.)

Opiskeluvuosien perintönä jäi etninen identiteetti. Eri kansallisuuksien keskellä oivalsi harvinaisen kielensä ja kulttuurinsa: suomalaiset mahtuisivat yhteen kaupunkiin.

Nuorena kadehdin niitä, jotka syntyvät puhumaan jotain maailmankieltä. Haltiatar sujauttaa heidän kehtoonsa pussillisen kulttuurista valuuttaa, josta pikkukielen puhuja saa vuosien työllä irti muutaman kolikon.

Sitten kyky mennä sisään outoon kieleen ja elämäntapaan ja palata taas omaansa alkoi tuntua vielä arvokkaammalta.

2.6.2015

Pelkoa ja häpeää osastolla

Kemppinen kirjoittaa blogimerkinnässään: "Sairaus, vanhuus ja kuolema ovat häpeän aiheita keskivertokansalaiselle." Niin totta.

Haluan säilyttää linkin juttuun. Lukekaa.

Älkää sanoko, ettei melkein satavuotiaan lonkkaa pidä leikata. En ole lukenut lehtijuttua, johon bloggaaja viittaa, mutta olen nähnyt, kuinka leikkaus pitää yhdeksänkymppisen jaloillaan sen verran, että rollaattorin avulla pääsee vähän liikkeelle.

Jos olisin itse tositosivanha, ottaisin riskin ja antaisin leikata. Sama se missä makaa. Haudasta ei tarvitse lähteä vessaan, mutta sängystä haluaisin ylös.

1.6.2015

Agitpropin jälkikirjoitus

Edellisen merkinnän kommentti muistutti poliittisesti ankean 1970-luvun kääntöpuolesta. Siitä lisää ensi sunnuntaina.

Satuin eilen näkemään uuden Pirkka-lehden. Kansikuvan parilla on ihastuttavan nostalgiset hiukset ja vaatteet, jotka tuovat elävästi mieleen 1970-luvun alkuvuodet. "Those were the days..."