29.7.2015

Pohjalainen valo

"Lars Huldén pilailee vanhuuden kustannuksella, omansa ja muiden." Joku oli hylännyt lehden kulttuurisivut metron penkille, ja kirja-arvion alaotsikko kiinnosti heti.

Huldénin tämänvuotista kokoelmaa Yhä mennään eteenpäin arvioi Satu Koskimies. Hän käsitteli myös Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus -runovalikoimaa, joka ilmestyi vuonna 2006, kun Huldén täytti 80 vuotta.

Jutusta saattoi päätellä, että kirjat olivat omiaan kolean ja sateisen illan viihdykkeiksi.
"Huldénin lukijaystävällinen metodi on tässä: hän kirjoittaa selkeää, kertovaa runokieltä. Hän puhelee runoa, jota on hyvä kuunnella."
Runoilijat ovat mieluusti kovin totisia ja hakevat sanansa kaukaa, vaikka kirjoittaisivat helpommista aiheista kuin ihmisen viimeiset kesät. Tämä 89-vuotias kuulosti lupaavalta.

HelMetissä eli pääkaupunkiseudun verkkokirjastossa huomasin, että kulttuurisivuja oli luettu. Uutuuskokoelman sai ruotsiksi, suomenkielistä piti jonottaa. Päädyin varaamaan sekä uutuuden että valikoiman på svenska.

Kirjat saapuivat ja lueskelin hitaasti, makustellen. Kun sitten yritin blogata, kaipasinkin suomennoksia. Ei kun takaisin HelMetiin.

Vanhuudesta ja kuolemasta Huldén kirjoittaa sympaattisesti. Vastoin odotuksia päädyin kuitenkin tutkimaan hänen suhdettaan valoon.
"... kesät joita olin ikävöinyt,
niiden pohjalainen valo,
syksyt ja niiden täysi säkkipimeä,
johon kietoutumista minä niin rakastin ..."
Pohjanmaa muistuttaa enemmän nuoruuteni seutuja kuin Helsinki. Täällä valo tuntuu keskieurooppalaiselta varsinkin nyt loppukesästä.

Huldén katselee sielunsa silmin auringossa kylpevää mannerjäätikköä.
"Jääkaudellakin oli kesänsä,
lyhyet kylläkin
kuten pohjoisen kesät ovat,
mutta valoisat, valoisat",
hän toteaa. Mietin, että me elämme nyt interglasiaalissa, jääkausien välissä. Siitä Huldén ei puhu mitään.

Ruotsinkielistä valikoimaa lukiessa alkoi toinen inter leikitellä aivoissa:
"... insikt om att jordens blomning
måste betraktas som tillfällig,
interkatastrofal."
Vaan sitäpä ei suomeksi löytynyt. Till det åttioåriga Finland puuttui, runo kahdeksankymmentävuotiaalle Suomelle. Mitähän Pentti Saaritsa olisi tehnyt tuosta interkatastrofaalisesta?

No, ruotsiksi sanotaan suunnilleen niin, että ymmärsimme maan kukinnan olevan hetkellistä, tilapäistä: me kukimme kahden katastrofin välissä.

Ajatus huvittelee mielleyhtymillä. Kun luen runoja, ne synnyttävät uusia rinnastuksia ja sivumerkityksiä, jotka sujahtelevat kuin pienet kalat laiturin alla.

Niinpä. Kun katsoo toisin, näkee toista.

Satu Koskimies, Runoilijan työ ei pääty koskaan
Helsingin Sanomat 17.5.2015

Lars Huldén, 
Utförlig beskrivning av en bärplockares väg : dikter från femtio år
Schildt 2006   ISBN 951-50-1564-2
Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus : runosatoa viideltä vuosikymmeneltä, suomentanut Pentti Saaritsa
WSOY 2006   ISBN 951-0-31588-5

24.7.2015

Linnunpojat pörhistyvät

Iso ja pieni harakka etsiskelivät ruokaa nurmikolla.

Kun aikuinen lennähti kauemmas, poikanen lähti vastakkaiseen suuntaan. Puolikasvuisen huutoa päästellen se lensi kirsikkaan, jossa alkoi säkätys ja siipien räpinä.

Hetken päästä kaksi pikkuharakkaa painui viivana ison perään. Sisarus piti hakea mukaan?

Kauppareissulla näin toisen hiekkalaatikon maksilokinpoikasista. Ovat päässeet siivilleen ja pyrstösulat tunkevat esiin.

Lentokorkeus oli vähän toista metriä. Maa veti puoleensa, mutta niin kaveri sinnitteli kotiportille asti.

Ja piti ääntä: samanlaista riihensaranan särinää kuin nurkissa kupsehtinut pienten lokkien poikanen, vahvistimen teho vain oli tuplattu.

Sateella kaksikko on suojassa piharakennuksen räystään alla. Makaavat kylki kyljessä seinän vieressä asfaltilla.

Aamulla poikaset seisovat sadevesikuopassa, jonka halkaisija on noin puoli metriä ja syvyys muutama sentti.

Onko rantalintujen pesintä viherkatoilla loppujen lopuksi hyvä idea? Mitä lokinpoika oppisi tyrskyisellä luodolla? Yksiöön syntynyt kissa oli tumpelo navetassa kasvaneisiin verrattuna.

Meriharakat käyvät laiduntamassa ikkunan alla. Kiiltävän musta ja kaksi ruskehtavaa: emo ja nuoriso. Pian ne muuttavat.

Elokuussa jäljellä ovat vain ikuisesti kirkuvat citylokit.

22.7.2015

En aio kirjailijaksi

Kirjoita itse niin saat mieluisia kirjoja. Viime talvena kommentoija neuvoi tällaisen lääkkeen huonoon lukuhaluun. Vaan ei meikäläinen pärjäisi alalla.

Oma maku on tietysti kirjailijan paras lähtökohta, sillä ostajien vokottelu jää pois. Aito ... no ... intohimo koukuttaa lukijan.

Kirjailijan täytyy olla monitaituri: lainoppinut, kirjanpitäjä, näyttelijä, roudari ja markkinoinnin ammattilainen. Vain tosikarski tyyppi porskuttaa sesongista toiseen.

Otetaan palkkaneuvottelut eli kustannussopimus. Niistä kerrotaan jos mitä, enkä oikein usko, että säikytetty kirjailijanplanttu valehtelee, kun hän lopulta rohkaistuu tilittämään kokemuksiaan.

Vanhana ja köyhänä sitten katuu, jos myy nyt pilkkahinnalla kaikki oikeudet kaikkeen. Onneksi nettinatiivit ymmärtävät pelästyä.

Voimani eivät riittäisi sopimuksista vänkäämiseen. Ajatuskin hirvittää.

Omakustanteissa taas on surkea ulkoasu – eikö ohjelmilla tule kunnon jälkeä? – ja tekeleet hajoavat käsiin. (On kokemusta. Kun varaa kirjastosta, saa irtolehtipainoksia.)

Jos olisin taiteellinen sielu, ainoa pelastus olisi tehdä virginiawoolfit: naida mies, joka ryhtyy kustantajaksi.

Oy Sanataiteilija Ab hyötyy ikävien asioiden tuntemisesta. Kirjanpidon, verotuksen ja sellaisten. EU-papereita ei sentään tarvitsee täyttää niin kuin alkutuotannossa yleensä.

Lempigraafikkoni sanoi, että hänen uransa alku oli helppo, koska vanhemmat patistivat hänet kauppaopistoon ennen Ateneumia. Hän osasi esimerkiksi kirjoittaa laskun.

Pahinta olisi roolityö. Huhu kertoo, että kustannussopimuksessa on uusi komeljanttaripykälä, joka pakottaa ramppaamaan tilaisuuksissa ja "avaamaan yksityiselämää".

Moni kirjailija päätyy ammattiinsa, koska haluaa elää omissa oloissaan. Jos se ei onnistu, on fiksua mennä tavallisiin töihin. Kotoa lähtemisestä maksetaan niissä paljon paremmin.

Julkisuuteen änkeäminen olisi kauheaa. Ja kun en suostuisi keekoilemaan median edessä, kustantaja lopettaisi yhteistyön.

Tarpeeksi syitä olla rupeamatta kirjailijaksi. Eikä sitä itseään ole mainittu puolella sanalla. Tarkoitan kirjoittamista.

17.7.2015

Linnunpojat hiekkalaatikolla

Pikkuharakalla on jo pyrstösulat. Se laskeutuu tyylikkäästi nurmikolle aikuisen viereen.

Aikuinen penkoo ruohonleikkurin luokoa. Kasvava nuori on varmaan nälissään, koska ryntäilee kiinni toiseen ja säksättää. Eikö se vielä löydä itse tarpeeksi ruokaa?

Lokinpojat ovat siirtyneet katolta maastoon, siis pihoille.

Yksi asusti nurkissa viikon päivät, ja lentoliikenne sujui hienosti. Katulampun kuvulle pysäköinti epäonnistui, mutta suunnitelma B vei turvallisesti ruohikkoon.

Kova, särisevä rääkyminen oli kärsimys. Huokasin helpotuksesta, kun lentävä riihensarana lähti päiväkodin suuntaan. Ehkei se osaisi takaisin.

Poikanen selviää kyllä. Untuvaisempi rääpäle hortoili puistossa kunnes joutui variksenruuaksi.

Hiekkalaatikko palvelee kahden lokinpojan majapaikkana.

Kesti ennen kuin hoksasin, että nämä poikaset ovat eri lajia kuin muut lokit: tukevia, korkeita ja oudon mallisia. Näyttävät köyryselkäisiltä ukoilta, mutta köpittävät reippaasti pensaiden suojaan.

Alkuun emo rähisi katolla ja pelkäsin joka kerta ulos lähtiessäni, että se syöksyy alas ja päästää sontapommin.

Kaksikko käy päivällä jossain, mutta tulee illansuussa kotiin. Kaivelevat sitten höyheniään tai nukkuvat mahallaan, kaula ojossa. Hiekkakasa ja laatikon reunalaudat ovat täynnä valkoisia klönttejä.

Meriharakoita olen nähnyt tänä kesänä vain muutaman.

Oikeastaan meriharakka on suosikkini lintuvieraiden joukossa. Ne ovat hauskoja, eikä äänikään ole yhtä paha kuin lokkien.

13.7.2015

Blogger touhuaa

Suosittuja tekstejä on tänä aamuna sivupalkissa 10 kappaletta.

Tuijotan hetken ennen kuin menen katsomaan omaa asetustani. Siellä se on: viisi suosituinta tekstiä, jaksona viimeiset 30 päivää.

Bloggaan pari kertaa viikossa. Sen lisäksi teen "muistiinpanoja" näistä Bloggerin ilmiöistä ja muusta satunnaisesta.

Pitkällä suosittujen listalla voi tällaisissa tapauksissa olla paljon etusivun postauksia. Sen vuoksi rajoitin luvun viiteen.

Näkyykö kaikilla nyt asetuksesta riippumatta 10 postausta?

Ensimmäinen ajatus tietysti oli, että Blogger on kävellyt ylitseni.

Ei sillä, uusi vanhojen postausten luettelo sopii siihen, että blogillani on pitkä häntä. Aina joku lukija tutkii varhempia merkintöjä.

Olkoon. En jaksa provosoitua. Maanantaiaamu ja asioille lähtö.

11.7.2015

Ruusut ja muut

Lähiöni on kasvihullun paratiisi. Elämänpinnoja ropisee, vaikka kulkisi jalkakäytäviä pitkin ja tölläisi rikkaruohoja.

Nyt on ruusujen ja mataroiden aika. Kävelen eri reittiä kuin tavallisesti, koska haluan nauttia tarhakurtturuusujen tuoksuista. Penkkojen vaaleaa vaahtoa epäilen paimenmataraksi, ja ukontulikukkaa törröttää seassa ilahduttavan paljon.

Entinen kotiseutunikin oli kasvistajan aarreaitta. Kun menin ulos, jalat lähtivät viemään Humallahden kallioille ja Seurasaareen. Niillä rannoilla riitti tutkittavaa: muinaistulokkaita, pihoista karanneita seikkailijoita, purettujen huviloiden orpoja, joku suolansietäjä.

Seurasaarentien varresta löytyi valkokukkainen putki. Laitakukat isompia ... etelänukonputki, kulkeutunut 1944 saksalaisten rehuissa. Vai tuliko jo 1918?

Olisivat jääneet hypistelemättä, jos olisin tiennyt, että ukonputkissa on samoja aineita kuin niiden roistosukulaisissa jättiputkissa. Herkkäihoinen voi saada rakkuloita, kun altistuu ukonputkelle.

Uusilla asuinsijoillani myös jotkut kasvit ovat muuttaneen maahan vasta äskettäin. Toisaalta muinaishistoria rehottaa, samoin kartanoiden perintö. Kun vielä täydennysrakentaminen availee mullan siemenpankkia, on luvassa yllätyksiä.

Parkkipaikan takana erottuu joutomaan porukan seassa keltaista ... hm ... noilla lehdillä pakko olla unkarinpernaruoho. Hauska tapaus, vaikka onkin vaatimaton aavikkokierijä, tumbleweed.

Ja mitähän savikoita nuo ovat? Näyttävät jauhosavikoilta, mutta...

Saanko esitellä?
Jauhosavikka ja kvinoa: muotiruokaa
Paimenmatara sukulaisineen
Tulikukkia ja syyläjuuria
Ukonputki, jättiputket ynnä muut
Unkarinpernaruoho ja sen laaja heimo

Seurasaari on paitsi museo myös kävelijälle sopiva kohde: rantoja pitkin saaren ympäri tulee ihan hyvä lenkki.

6.7.2015

Virginia Woolfin päiväkirja

Bloomsburysta tuli tositelevisioni 1970-luvulla. Väsäsin proseminaariesitelmän Leonard Woolfista, ja siitä lähtien olen palannut taiteellisen & tieteellisen & hallinnollisen seurapiirin vaiheisiin. Ja joo, bisnestä ne tekivät myös.

Rakkaus ja
ratsastus

Innostukseni on ollut perin epäkirjallista. Sekavat rakkausjutut paljastuivat vähitellen, kun muutkin asiat kuin shit ja arse lakkasivat olemasta julkisuuteen sopimattomia. (Kuunneltuani melkein 15 vuotta vittusaatanaa lähiössä olen sitä mieltä, että säädyllisyys pitäisi rehabilitoida.)

Porukan hevosharrastukset kiinnostavat siinä kuin seksiseikkailut. Virginia Woolfin veli Thoby Stephen ja virallisesti Vanessa-sisaren miehenä pysynyt Clive Bell metsästivät. En muista, ammuskelivatko kaverit riistaa pusikoissa, mutta hunting eli ketunmetsästys ratsain oli heidän intohimonsa.

Leonard valmistautui Ceylonin-reissuun ottamalla ratsastustunteja tallilla ja kasarmilla. Siirtomaavirkamiehen kulkuneuvo oli usein hevonen, joten Leonard kykeni Englantiin palattuaan opettamaan, kun Morgan Forster, siis E. M. Forster, totutteli satulan tärskytykseen ennen kuin matkusti Intiaan.

Virginia Woolfin
sukkahousut

Tähän Virginian päiväkirjojen suomennokseen petyin: kaipaan epookkia. Eihän vanhan Bloomsburyn aikoina menty ostamaan pullaa. Suomentaja voi tehdä monenlaisia ratkaisuja, eivätkä ne ole välttämättä huonoja, vaikka lukija olisi eri mieltä. Silti nyt kaihertaa.

Virginia ei kulkenut paljain säärin, kun hän lähti kesävaatteissa kaupungille, mutta ei kai hänellä sukkahousuja ollut? Ne ovat myöhempi keksintö. Minulla oli sukkanauhaliivit ja pitkät sukat vielä nuorena aikuisena.

Vaan ei hutkita ennen kuin on tutkittu. Päiväkirjojen englanninkielinen osa I on lainassa ja minä varausjonossa. Fundeeraako joku toinenkin suomennoksen äärellä?

Virginia Woolf, Päiväkirja I, suomentanut Ville-Juhani Sutinen.
Savukeidas 2015. ISBN 978-952-268-131-7

Lisäys 10.9.2015: Näin siinä kävi – hyvästit Virginia Woolfille.

Lisäys 11.10.2015: Vanessa ja Virginia ratsastivat. Taito kuului Stephenin perheessä myös tyttöjen kasvatukseen. Vanessalla oli yhdessä vaiheessa oma ratsu Rotten Row'lla. Ja Thoby ja Clive ampuivat riistaa. (Jutuista tuli puhetta in real life, joten lisätään tarkennus blogiin.)

4.7.2015

Helleviinat

Ulkoryyppäyskauden alku siirtyi ilahduttavasti. Kurja sää piti kansan luukuissaan.

Nyt on vaihteeksi lämmintä, ja säätieteilijät ovat kehottaneet nauttimaan, koska lisää ei vähään aikaan tule.

Nautinto tarkoittaa viinaa. Helteellä mennään tietysti parvekkeelle tai lähimmälle puistonpenkille nesteyttämään.

Jokainen saa hoitaa maksaansa niin kuin tahtoo, mutta kälinä, karjunta ja kirkuminen ärsyttävät. Sitä paitsi luulin, että iso kannettava mölytoosa on ammoin hävinnyttä nuorisokulttuuria. Ei ole.

Tuuli karkottaa onneksi väen sisätiloihin. Entiskesien tyyninä, trooppisen lämpiminä öinä mekkalasta ei tullut loppua ollenkaan.

Kaikkein viimeksi haluan kuunnella bileitä ja perheriitoja parvekkeilta.

Eikä huvita sekään, kun jonkun nenää siirretään poskelle päin. Operaatio käynnistyy syreenin takana aamuyöstä.

1.7.2015

Blogi on kotieläin

Yhdeksän bloggaajaa kymmenestä lopettaa kolmessa kuukaudessa. Luultavasti nämä blogien kehtokuolemat johtuvat siitä, että ylläpito hotkaisee liian suuren osan bloggarin vapaa-ajasta.

Jos tavoitellaan mainetta ja mammonaa, on pakko sinnitellä. Pelkästään huvin vuoksi bloggaava antaa helpommin periksi.

Blogia voi verrata kotieläimeen muutenkin kuin siksi, että se vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja hoitoa.

Puhtaat yhden asian blogit kehittyvät rotunsa näköisiksi, mutta epämääräisistä seikkailuista voi syntyä mitä tahansa. Aamulyhyet on malliesimerkki: nimen mukaisia tosilyhyitä juttuja ilmestyy harvoin.

No, vapaus tässä parasta onkin. Saa kirjoittaa juuri siitä, mistä haluaa, ja vielä omalla tyylillä.

Blogi on tietysti sosiaalinen eläin. Se loikottelee kylillä aiheiden perässä, ja kommentoijat saavat mieluusti johdatella sivupoluille. Mistä haluat lukea?