29.9.2015

Kun täti kirjat hävitti

Kirjoja oli liikaa. Oivalluksesta on jo useampi vuosi, mutta muisto ahdistaa yhä. Rakkaista lahjoista ja omista hankinnoista oli tullut taakka.

Päätös syntyi niillä jalansijoilla. Puolenkymmentä hyllymetriä kulttuuria saisi lähteä. Eikä koskaan enää kirjojen tomuttamista – allergiselle se oli merkittävä helpotus.

Ennen kuin edes mietin, olisiko viisainta raahata kama roskiin vai löytyisikö sille käyttöä, huomasin metrossa Fida-lähetystorin mainoksen: ilmainen nouto myyntikelpoiselle tavaralle.

Siinä junan oranssilla muovipenkillä istuessani laajensin hävitysprojektin koskemaan kaikkea, mikä huushollista irtoaisi.

Soitin numeroon jonka löysin netistä. Kuulustelu oli tiukka. Vakuutin, että kirjat menisivät kaupaksi, ja annoin ekstra priima -takuun kaikille tavaroilleni. Vihdoin luvattiin kuljetus parin viikon päästä.

Raahasin varastokopista ja töistä pahvilaatikoita ja aloin pakata. Tuskin maltoin odottaa, että vapaus koittaisi.

Paku ajoi pihalle ja kaksi rivakkaa nuorta miestä kantoi laatikot ulos. Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, huusholli näytti autiolta. Fundeerailin vähän aikaa, miltä tuntui ... kyllä, olin tyytyväinen ... suorastaan onnellinen.

Tuttujen mielestä oli hölmöä lahjoittaa, kun olisi hyvin voinut myydä. He eivät ymmärtäneet, kuinka tärkeää oli toteuttaa muutos heti, ja kirpparitulot olisivat tuskin korvanneet vaivannäköä.

Kirjoja on jonkin verran edelleen, mutta läpikulkumatkalla. Mahtaako Fida enää huolia niitä ollenkaan?

En ole katunut. Tarinoilla ja tavaroilla on aikansa. Sitten tulee uutta.

25.9.2015

Ensimmäinen sairauspäivä

Mitä tekisin nyt, jos vielä kävisin töissä?

On perjantaiaamu. Kylppärin peilistä katsovat kuumeiset silmät. Nenä vuotaa, nieleminen sattuu. Jalkeilla olo ei houkuttele.

Jos ajattelisin toipuvani varmasti maanantaiksi, soittaisin henkilöstökundille, että olen kipeä.

Vakiporukka tietäisi, etteivät perjantait ja maanantait vaikuta työhaluuni ja -kykyyni. Joku muunlaiseen tottunut uusi tyyppi saattaisi herjetä epäluuloiseksi. Pomo tai työkaveri.

Vaihtoehto olisi tunkea naama troppeja täyteen ja raahautua töihin. Yhden pysäkinvälin jaksaa sisulla.

Lääkäriin menisin vasta pakon edessä. Työterveys olisi niin kaukana, että sinne lähteminen tuntuisi kuumeisena vaikealta. Julkisilla ja lisäksi odotuksia ja kävelymatkoja.

Moni piiskaa itsensä töihin, koska sänkyyn jääminen on syystä tai toisesta huono ratkaisu.

21.9.2015

Siveät kaula-aukot

Suoraan vastaanottokeskuksesta tuleva muslimimies saattaa suhtautua naisiin eri tavalla kuin Suomessa kauemmin oleskellut.

Oma kokemukseni:

Asiakaspalveluun tuli useita työikäisiä miehiä. Minun tiskini eteen istuutui pitkä herra, jonka parrassa oli harmaita karvoja.

Se oli ensimmäinen kerta, kun sain käteeni vastaanottokeskuksen lapun. Syvennyin henkilöllisyyden tarkistamiseen niin, että unohdin tavat. Lipsahdin suomalaiseen käytöskoodiin, jonka mukaan kunnon ihminen katsoo puhekumppania silmiin.

Harmaaparta alkoi iskeä minua kesken virallisten asioiden, melkein kesken lauseen. Hän puhui kohtalaista englantia.

Kumpikin toimi kai oman kulttuurinsa mukaan. Vai oliko partaherralle kerrottu juttuja länsimaiden naisista, jotka hyppäävät arvelematta sänkyyn?

Tarkoitus oli joka tapauksessa selvä. Työtoverini vilkaisi hämmästyneenä.

Jollain ilmeellä viestitin, että tässä ollaan siveitä naisia ja kaiken lisäksi töissä. Kun jatkoin kyselemistä ja naputtelin tietoja koneelle, pidin silmät visusti säädyllisissä paikoissa.

Nuorena Englannissa sain nimittäin kerran neuvon, että vierasta miestä sopi katsoa kasvoihin, mutta ei silmiin. Näin kannatti toimia arabien ja intialaisten seurassa. Tavallinen peittävä eurooppalainen vaatetus oli hyvä.

Sama harmaaparta kävi myöhemmin asioimassa monta kertaa, ja käytös oli aina moitteetonta. Joku oli kai valistanut, että suomalaiset tytöt opetetaan katsomaan silmiin, kun sanotaan päivää tai ollaan muuten kohteliaita.

Niin että älkää hirveästi mollatko sitä savolaista opettajaa, joka puhui avonaisista kaula-aukoista.

19.9.2015

Amatöörijärjestäjä iskee

Tavarat ovat sielun peili. Kun elämä muuttuu, ne menettävät arvonsa tai niistä tulee korvaamattomia.

On kolme tapaa hävittää roskaksi muuttuneet aarteet:

1. Kertarysäys

Edellyttää kykyä tehdä nopeita, mutta harkittuja päätöksiä. Tottumus riskien ottoon auttaa.

Sopii yksiöön tai kohtuulliselle roinamäärälle.

Näin luovuin kirjoista sekä ainakin kymmenestä laatikollisesta kunnon tavaraa, koska niille järjestyi kuljetus ja ne myytiin hyvään tarkoitukseen.

2. Pitkä marssi

Edellyttää kykyä sietää keskeneräisyyttä. On siis vaikeampi menetelmä kuin äkkiratkaisu, mutta parempi kuin tavaraan hukkuminen.

Sopii lapsiperheiden omakotitaloihin, tätien vanhoihin lukaaleihin ja kaikkien komeroihin ja varastoihin.

Näin seuloin puoli vinttikopillista papereita ja muuta ehkä säilytettävää. Osan olin tuonut Oulunkylästä Töölöön ja kantanut hätäpäissäni vinttiin, mistä siirsin avaamattomat laatikot 15 vuoden päästä lähiöön.

3. Syö ja säästä

Edellyttää kykyä lokeroida maailmansa ja raivata lokerot vähitellen; kätevä kertarysäyksen ja pitkän marssin yhdistelmä.

Sopii jokaiselle, mutta varsinkin työssä käyville ja muille, joiden elämä haittaa omistamista.

Näin pääsin nykyiseen, lähes hallittuun kamakantaan.

15.9.2015

Suojele suomentajaa

Kustantaminen on alkutuotantoa. Se tarkoittaa, että robotin sijasta kirjan valmistaa luonto, tässä tapauksessa ihminen, ja ettei tekstejä pidä repiä myyntiin puoliraakoina.

Edellisen postauksen kommentoija valaisee suomentajan asemaa. Kaukana näyttää olevan luomusta. Aikaa saa liian vähän, jotta ehtisi tehdä kunnollista jälkeä, ja ansiot ovat kehnot.

Nostan asian kommenttilaatikosta otsikoksi, koska uralilaisen kielikunnan porukka tarvitsee käännöksiä. Peruskoulun englanti ei pitkälle riitä.

Kommentoija sanoo että kustannustoimittaja ei enää toimita kuin tiedostot heti eteenpäin.

Ennen jopa kuvakirjojen yhteispainatuksilla oli (melkein) järjellinen aikataulu.

Kustannustoimittaja luki postin tuomaa suomennosta puoli tuntia. Tarpeen vaatiessa hän nosti sen jälkeen luurin ja ilmoitti pomolle, että aikataulua täytyy rukata. Kääntäjä saisi korjata tekeleensä.

Muiden töiden ohessa kustis telefoneerasi ja palaveerasi suomentajan kanssa. Jos hyvin kävi, planttu otti opikseen ja hänestä kehittyi luottokääntäjä.

Kriitikot palkitsivat vaivannäön jakelemalla pikkukehuja, kun heille juolahti mieleen, että suomennoksenkin oli joku tehnyt.

Kirja on ylellisyyttä riippumatta siitä, onko se gutenbergilaista vai e-mallia.

Kirjoja on pakko ostaa ammattikäyttöön tai opiskelua varten. Muuten kirja hankitaan silloin, kun jonkun tekee sitä mieli. Lukuelämyksistä nautiskellaan kuin gourmet-ruuasta.

Fiksu kustantaja unohtaa hutiloiden muussatun pikamätön, jota syntyy, kun suomennos teetetään nopeasti ja halvalla.

Tuttu nainen lukee pelkästään käännettyä kaunokirjallisuutta, koska "ne vaan on parempia". Ymmärrän mielipiteen. Julkaistavat teokset on poimittu maailman huippujen joukosta.

Lukeminen saattaa jäädä, jos suomennokset alkavat olla ... sanotaan nyt että juosten tehtyjä. Tosiharrastaja pitää pankkikortin lompsassa, jos kauppias myy huonoa tavaraa.

Kersti Juva otti esille suomentajien aseman viime syksynä Helsingin kirjamessuilla.

Risto Löfin artikkeli aiheesta ilmestyi maakuntalehdissä tämän vuoden alkupäivinä. Jutut on otsikoitu eri tavoin ja teljetty maksumuurin taakse. Muutamalla lehdellä on 5 ilmaisjuttua / kk -diili, joten haku "Kääntäjät arvostelevat kustantajia sanelupolitiikasta" tai vastaava saattaa päästää lukemaan, jos linkki ei toimi.

10.9.2015

Hei sitten, Virginia Woolf

Aivoissa välähtää kesken kaiken: Miksi tuhlaan aikaani tähän?

Se on lopun alku.

Selailin Virginia Woolfin englanninkielisen päiväkirjan ykkösosaa. Hain sitten kahvimukin ja asetuin sohvaan. Tarkoitus oli lukea pitkästä aikaa oikein syventyen ja nautiskellen.

Tympäännys iski varoittamatta. Tuntui että jäystin märepaloja kuin vanha lehmä.

Vaihdoin kokeeksi kirjaa. Omaelämäkerrassaan Leonard Woolf kuvaili, miten sai Virginian syömään edes vähän. Senkin olin lukenut moneen kertaan.

Huomenissa kävin päiväkirjan suomennoksen kimppuun. Ei olisi pitänyt. Kompastuin Virginian sukkahousujen lisäksi paljoon muuhun.

Kääntäjän täytyy pysyä hereillä: nähdä alkuteksti, epäillä omia ratkaisujaan, tarkistaa, tarkistaa.

Suljin Päiväkirjan, keräsin Woolfien teokset ja lähdin kirjastoon.

Palautusautomaatti imaisi nämä:
Leonard Woolf, Beginning Again : An Autobiography of the Years 1911–1918. The Hogarth Press 1964.
The Diary of Virginia Woolf, Volume I, 1915–1919. The Hogarth Press 1977. ISBN 0-7012-0424-9
Virginia Woolf, Päiväkirja I, suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2015. ISBN 978-952-268-131-7

8.9.2015

Kaupunki vaarantaa terveytesi

Maalla luonto hengittää ympärillä aivan eri tavoin kuin kaupungissa.

Kohta lääkärit kirjoittavat metsäreseptejä. Kävelet vain polulla, ja verenpaine laskee ja pulssi rauhoittuu, stressihormoni vähenee, immuunipuolustus vahvistuu.

Harvaan rakennettu kylämaisema lepuuttaa yhtä hyvin. Pelto on luontoa, ja ihmisen tekemäkin näyttää siltä kuin olisi kasvanut paikalleen.

Lisäksi maalla on hiljaista. Puiva tai kyntävä viljelijä on osa maisemaa, eikä kiireinen työ kestä pitkään. Talvella voi kuulla, kun lumihiutaleet putoavat hangelle.

Paluu kivikaupungin loputtomaan kohinaan riepoo maalla syntyneen sielua joka kerta.

Sitä paitsi korkea verenpaine tai sepelvaltimotauti uhkaa, eikä uni tule, vaikka naapureiden möykkä olisi lakannut. Puiston parturoinnin jälkeen liikenne kuuluu pääväylältä ympäri vuorokauden.

Entä jos tuulivoimalat rakennetaan? Millainen melu niistä lähtee?

Ihmisiä on ennestään liikaa mutta kaupunkia tiivistetään. Jos kerrostalon ja jalkakäytävän väliin jää kaistale nurmea, siihen nousee äkkiä matalampi talo. Ruma vielä, kuinkas muuten.

Vaikka onko millään enää merkitystä? Lähiö on jo pilattu. Rakennusten väliin mahtuu puistonpläntti ja lenkkipolku: suorita siinä.

Kaupunkisuunnitteluvirasto ideoi toimintaa Helsingin rannoille. Milanon kauppahalli ja kelluvat ravintolat mainitaan hyvinä esimerkkeinä.

Ostaa pitää. Ja mättää sapuskaa. Ja kokoontua ja soittaa kovaa – myös näitä Helsinki suosii.

Meren katseleminen rauhalliselta rantaviivalta olisi lääkettä siinä kuin vapaa metsissä kuljeskelu.

Ehdotan, ettei turmella maisemia kauppahalleilla, uusilla kalasatamilla ynnä muilla bisneksillä. Puretaan entisiä rötisköjä pois, että kaikki pääsevät helposti veden ääreen.

4.9.2015

50 valkoposkea

"Monta hyvää paistia", tuumi harmaapäinen mies asettuessaan toisen viereen puistonpenkille.

Nurmikolla laidunsi jokseenkin tasan 50 valkoposkihanhea. Laskin ne kahteen kertaan, kun seisoin parvekkeen ovella vartomassa, että kahvi tippuisi. Eivät näyttäneet pelkäävän ihmisiä tai edes koiria.

Upeita lintujahan valkoposket ovat, mutta välillä tuntuu, että niitä on liikaa.

Puiston läpi ei tee mieli oikaista, sillä kengät voivat likaantua. Hanhi pullauttaa tuoreen sontaklöntin kahden minuutin välein.

Aamuisin paistit siirtyvät rannasta mantereen suuntaan, ja reitti menee tästä yli. Kun alkaa valostua, parikymmenpäiset tai isommat aurat melkein hipovat kattoja.

Valkoposkihanhien kämätys herättäisi sananparren kuolleetkin, saati tavallisen naisihmisen.