31.10.2015

Pikku Mammutti

Jörn Donner elää tavallista vireän kahdeksankymppisen elämää, johon tilastot heittävät kuoleman varjon.

Arki tarkoittaa kampelaa, siikaa ja muuta kalaa. Paitojen viemistä pesulaan ja noutoa sieltä. Parturissa käyntiä. Kaikkia niitä huoltotoimia, joihin suuri osa ihmisen ajasta kuluu. Ja putkiremonttia.

Vanhuus ei tule yksin, vaikka joskus on yksinäistä. Unettomuus, selkäsärky, heikentyvä kuulo, keuhkoahtauma, räkätaudit, vatsavaivat ja yleinen väsymys käyvät kimppuun. Pääkin lakkoilee – sanat katoavat.

Epätavallista on työnteko: kansanedustajan pesti, käsikirjoitukset, elokuva. Harva Donnerin ikäinen lukeekaan yhtä paljon. Tai matkustaa.

Ei niin tavallista on myös konkreettinen, heti uhkaava kuoleman varjo: epäily uudesta keuhkosyövästä, sairauden toteaminen yksityisessä syöpäsairaalassa ja sädehoito julkisella puolella.

Näistä kertoo päiväkirjateos Pikku Mammutti, jonka luin ennen kuin menin viikko sitten Helsingin kirjamessuille kuuntelemaan Donnerin haastattelua.

Päiväkirja olisi voinut olla autenttisempi. Toisin sanoen yksityiselämää olisi saanut jättää näkyviin enemmän. Ja mistä herkullisista lohkaisuista jäämme paitsi, kun tekstiä on karsittu?

Donnerin poliittista päiväkirjaa lukee kuin romaania. Itse asiassa mieluummin kuin romaania, koska siinä ei ole juonta eikä muuta fiktiivistä töhnää.

Harrastinko gerontopornoa kun seurasin, miten kahdeksankymppinen selviää arjestaan, ja vertailin tosivanhoihin tuttuihin?

Mielessä kävi myös oma tulevaisuus. Kauheata, jos pää tarvitsee sanoja eikä saa hakutulosta.

P.S. Donnerin Mammutin lukemisella pitää näköjään kehaista. Jep, luin heti uutena.

Jörn Donner,
Pikku Mammutti : puoliautenttisia päiväkirjamerkintöjä
heinäkuusta 2013 helmikuuhun 2015
Käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Otava 2015
ISBN 978-951-1-29282-1

27.10.2015

Kuu kaupungissa

Taivaan kivenmurikka yllättää, kun sen näkee korkeiden elementtitalojen välissä.

Kohtaamisia alkaa odottaa: uusi kapea kihlasormuskuu, simassa lionnut sitruunanlohko, keltainen kiekko metsän mustalla sahanterällä, juuston kuiva viimeinen neljännes.

Maitokuuta ei muista, mutta sitten se ilmaantuu taas aseman päälle.

Näitkö eilisen punertavan jättipallon iltahämärässä?

Ensin en uskonut sitä Kuuksi, kun katsoin taivaanrantaa junan ikkunasta Kalasataman kohdalla.

25.10.2015

Pelkkä sana ei auta

Olen kyllästynyt teennäiseen kiertoilmaukseen ikääntyminen.

Se ei ole muuttanut yhteiskunnan ilmapiiriä myönteisemmäksi vanhoja ihmisiä kohtaan eikä antanut viisikymppisille töitä.

Puhumattakaan siitä, että se olisi taikonut jonkun eläkeläisen median lellikiksi – jos kukaan sellaista toivoo, kun on päässyt yksityiselämän rauhaan.

Voi olla, että menetän lukijoita. Kenelle tulee mieleen näpytellä vanhuus Googlen hakukenttään?

Kuitenkin vanha ja vanhuus ovat hyvää, täsmällistä kieltä.

Unohtakaa koreat sanat. Tarkkailkaa tekoja.

18.10.2015

Mannerheimintiellä

Työminä on vaivihkaa ruvennut tuntumaan kaukaiselta. Ihan kuin oman itsen yksi puoli olisi pelkkä tuttava.

Kyllä. Juuri noin se on. Vivahteita myöten.

Moiset tuumailut yllättivät, kun istuin entisviikolla kympin ratikassa. (Kuka se sanoi, että raitiovaunulla köröttely saa aivot tuottamaan ideoita?)

Eläkkeelle lähdöstä on vuosi. Kuvittelin silloin, että pää on tilanteen tasalla heti.

Eipä ollut. Näin kauan olen siirrellyt Oiva Toikan karpalonpunaisia kuukusia (linnut lentelevät) ymmärtämättä, ettei läksiäislahja tee eläkeläistä.

Voi kamala. Kestääkö tämäkin kolme vuotta niin kuin työelämäni entiset murrosvaiheet?

13.10.2015

Saatanan suvakki, se sanoi

Matkustajat saavat puhua julkisissa kulkuneuvoissa mitä kieltä vain. Tästä kannasta en luovu.

Eräs mies taas ei sietänyt ulkomaalaisia.

Metrossa oli vieraskielinen porukka, joka jutteli vilkkaasti. Huivipää isoäiti hihkui käytävän toiselta puolelta, ja vähän ärsyyntyneenä arvailin hänen kotimaataan.

Suurin osa seurueesta jäi pian pois junasta. Isoäiti ja vieressäni istuva nainen jatkoivat matkaa. He puhelivat keskenään, mutta ystävien lähdettyä äänitaso pysyi kohtuullisena.

Vastapäätä istahti uusi matkustaja: vihainen mies, joka alkoi huutaa, että on puhuttava suomea.

– Maassa maan tavalla, hän perusteli.

Yleensä en puutu tällaiseen, koska lähiö pysyy lähiönä, vaikka räyhäisin joka päivä metrossa. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että hyväksyn kielirajoituksen, jos en avaa sanaista arkkuani.

– Hei, täällä saa puhua mitä kieltä vaan, kailotin mesomisen yli. – Jätä ihmiset rauhaan!

Seuraavan välikön nuori suomalaisnainen antoi sivustatukea. Hän ilmoitti, että huutaja ei osannut käyttäytyä.

Viimeisellä asemien välillä otettiin esiin sotaveteraanien teot. Jos ymmärsin oikein, huutaja tarkoitti, että venäläisiä ei päästetty maahan 1944 ja nyt olisi suotavaa heittää muut vieraskieliset ulos.

Minkähän takia vimmastuin? Luultavasti siksi, että naisten pelottelija samastui rintamasotilaisiin. Sen maailman ehdoista sohvasissit eivät tiedä mitään.

– Minun isäni hoiti Kannaksella mitä hoitaa piti, kiljaisin. – Mutta sinulla ei ole oikeutta puhua siitä, sinä olet liian nuori.

Lauseeni on ihan hölmö, mutta jotain sen tarkoituksesta meni jakoon, sillä vitun hokeminen oli ainoa vastaus, jonka huutaja keksi.

Ja suvakki on ilmeisesti jokin törkeys.

10.10.2015

Hinkit

Välillä on hauskaa kun nuoremmat ällistelevät menneen maailman outoja ilmiöitä.
 
Otetaan vaikka perunannostoloma eli nykyinen syysloma. Puhuin siitä kerran töissä Ritun kanssa, eivätkä sivari ja harjoittelija tunteneet koko sanaa. Ritu kyllä tiesi.

Loma oli niin myöhään, että perunat oli nostettu aikoja ennen. Lapsityövoima meni pellolle jo syyskuussa.
 
Täytyikö muiden viedä puolukoita kouluun vai oliko se meidän kylän erikoisuus? Niitä tarvittiin kansakoulun keittolassa: keittäjä survoi ne ja tarjoili eri muodoissa talven mittaan.

Sekä puolukat että keittäjä herättävät ihmetystä.

– Teillä ei varmaan ollut kumiperunoita, joku vertaili omiin muistoihinsa.

Työkaverina oli kolmikymppinen mies, jonka leuka loksahti, kun käytin sanaa hinkki yksikössä ja hänelle selvisi, että hinkit on kielikuva.

Kundi ei ole ostanut kaupasta irtomaitoa eikä hakenut tinkimaitoa talosta.

6.10.2015

Mikrobitti ja jääkaapit

Nostalgiaa tihkuva brändi on kierrätetty. Mikrobitti ratsastaa jälleen.
Päivitys siltä varalta, ettet ole seurannut tietokonelehtiä: Kilpailijat MB (ex-Mikrobitti) ja MPC yhdistettiin äskettäin. Nimen uusiokäyttö on hyvä idea.

Kun näin kannen arvasin kuitenkin heti, ettei tätiraha kelpaa. Ylinnä loisti "Näytönohjaimet testissä". Mikrobitti kosiskelee Todellisia Tietokoneharrastajia nöyrästi polvillaan. Oletuslukija säätää, rakentaa ja roottaa.

Tatuoija ansaitsee kehut. Harmaan nanopräntin aikoina iso tumma fontti on hieno ratkaisu. (Tätien kuuluu sanoa käytettävyydestä. Nyt se on tehty.)

Periaatteessa Mikrobitin konsepti on mainio – erikoislehti ja tarkkaan harkittu kohderyhmä. Vaan toimiiko se? Lukeeko übertech-porukka muuten kuin näytöltä?

Tietotekniikka leviää arkivehkeisiin, joten kansa haluaa testejä. Muitakin kuin kameroita koskevia, joita Mikrobitti hylkii. (Miksi? Kameroissa jos missä on tietotekniikkaa.)

Bitti näkyy olevan kehno tietolähde, kun täti kuolaa jonkin laitteen / ohjelman / palvelun ääressä. Suomalaiset alan uutiset kiinnostaisivat myös.

Todelliset Tietokoneharrastajat menevät varmaan luostariin, kun jääkaappien internet tulee. Ja turmion iljetys eli teknologiamyöntyväiset mummot, jotka pohtivat, mikä vanhustenvalvontalaitteisto olisi paras ostos.

Vanha naisihminen lukee Mikrobittiä SeniorSurf-päivän kunniaksi.

P.S. Kaupanteko jatkuu. Saa nähdä, kuinka Mikrobitin käy, kun uusi omistaja siirtyy uudelle omistajalle.

4.10.2015

Runsauden aika


Nautitaan syksystä!

Entisajan kvartaalin tulostavoitteeseen pyrittiin niska limassa.

Mikkelinpäivänä piti olla "nauriit kuopassa ja akat pirtissä, vanha akka uunin päällä".

Juureksetkin oli toisin sanoen korjattu ja naiset siirtyivät peltotöistä rukin ääreen. Muori lämmitteli uuninpankolla.

Markkinoilla käytiin tietysti, samoin kirkossa ja tansseissa.

Mikonpäivän aikaan elämä tuntui hetken keveältä, kun varastot olivat täynnä ruokaa.

1.10.2015

Helsinkiläisten hampaat

Hammaslääkäriin ei Helsingissä pääse.
 
Isosta, monelta kulmalta paikatusta poskihampaasta lohkesi palanen elokuun puolivälissä. Soitin hammashoitoon ja selitin tilanteen.
 
En muista päivämäärää, mutta huolestuneet fundeeraukseni kyllä.
 
Sain ajan 30.9. yksityiselle hammaslääkäriasemalle kaupungin toiselle laidalle. Kuusi viikkoa tuntui paljolta.
 
Aika oli siis eilen. Vaan huonosti kävi: aika peruuntui.
 
Tietysti otin seuraavan ajan, jota tarjottiin. Kokemus on opettanut, että niin on pakko tehdä eikä valittaminen auta. Muuten hoito lykkääntyy edelleen, kun ihmisiä tulee jatkuvasti väliin.
 
Aika on 3.11. Toisin sanoen melkein viisi viikkoa lisää odotusta.
 
Jos hammaslääkäri on silloin töissä, olen jonottanut yksitoista viikkoa.
 
Entä jos hammas mätänee pilalle?