28.11.2015

Tietäisinpä unista

Miksi aivot valitsevat juuri nyt juuri tämän unikuvan?

Joku tutkija ajattelee, että unennäkö on jäänne muinaisilta ajoilta: yöllinen uhkasimulaattori. Jonkun toisen mielestä unet ovat merkityksetöntä aivokohinaa.

Pohdiskelen näinkö puistounen vaiheessa, jossa olin päättänyt antaa elämäni muuttua, mutta en oikeastaan vielä tajunnut päättäneeni.

Tiesin kyllä, mitä olisi pitänyt tehdä, että säilyttäisin työpaikkani. Kaikki tuntevat ne strategiat, joihin kannattaa turvautua, ellei kyseessä ole puhdistus tai aito rakennemuutos.

Joskus vain ei halua. Tai siis haluaa toisenlaista elämää.

Unet ovat mielestäni sukua luovuudelle. Niiden tavassa yhdistää asioita on jotain enemmän kuin harjoittelu sitä varalta, että vastaan tulee muinainen sapelihammasmörkö.

Selvää on, että oma pää on paras unikirja, sillä kuvat ovat henkilökohtaisia. Entä muuta?

26.11.2015

Puistouni

Pari kolme vuotta ennen potkuja uni näytti, miten koin työni ja mitä toivoin tulevaisuudelta:
  • Kumpuileva puisto, ruoho hyvin lyhyttä. Kapea tie ja sen varrella penkkejä säännöllisen matkan päässä toisistaan. Siellä täällä lehtipuu, niissä pienet latvukset.
  • Haravoin kuivia ruskeita lehtiä mustiin jätesäkkeihin. Etenin loivaa alamäkeä ja aina kun säkki tuli täyteen, suljin sen narulla ja asetin keskelle penkkiä, yhden säkin kullekin.
  • Puisto loppui, ja viimeisen penkin jälkeen tuli vetinen notko. Sen takana näin rinteen, jolla kasvoi sekametsää. Paljon suuria lehtipuita, joista osa oli punaisia ja keltaisia, mutta seassa myös keväänvihreitä.
  • Notkon ylittäminen oli taistelua. Ensin puolilaho puuaita, jota oli vahvistettu piikkilangalla. Sitten tiheää pajukkoa, saramättäitä, kavalia suolammikoita.
  • Kun vihdoin olin päässyt metsän reunaan saakka, löysin polun ja lähdin hyvillä mielin kiipeämään rinnettä ylös.

Ensimmäinen tulkintani koski jätesäkkejä ja penkkejä: kirjapainon aikataulu, jonka tahdissa elämä kulki.

Myöhemmissä tapahtumissa on helppo nähdä notkossa rämpiminen ja kahden vuodenajan metsä – työttömyys ja uusi työpaikka.

Lähes viisikymppisen pää teki käsityksistään ja toiveistaan elokuvan.

24.11.2015

Muutos vie kolme vuotta

Työelämäni suuret muutokset kestivät kolme vuotta.

Opinnoista ensimmäiseen pitkäaikaiseen työpaikkaan kolme vuotta, samoin työttömyyskausi ennen toista niin sanottua uraa.

Jaksot sisälsivät kursseja ynnä muita umpikujia, jotka turhauttivat, mutta antoivat myös valmiuksia seuraavaan elämään. (Ihmisen vaiheissa on jokin salainen logiikka. Taipumukset? Mieltymykset?)

Koska rahaa oli pakko saada, tein freelancer-töitä ja sekalaisia keikkoja. Ne olivat hyödyksi: tämä on nähty, en tahdo.

Vanhasta minästä luopuminen kesti puolitoista vuotta. Hiljalleen lakkasin olemasta opiskelija tai rupesin katselemaan työpaikkaa ihan oudoilta aloilta.

Eläkkeelle siirryin noin vuosi sitten, ja viime aikoina on työminä alkanut tuntua kaukaiselta.

Kolmen vuoden siirtymäjakso töistä eläkkeelle on niin pitkä, että se täytyy ottaa vakavasti. Ainakin melkein.

Jos entiset merkit pitävät paikkansa, kesällä mennyt on lopullisesti mennyttä ja haparointi uutta kohti alkaa. Vähän kuin ne kurssit ennen pitkiä duuneja.

Etsiskely on usein hukkatyötä mutta ammatin vaihtajalle tarpeen. Mahdollisuudet tulevat sen keskeltä kuin sumusta.

21.11.2015

Surunpotku

Kirjoihin tarttuu sydän syrjällään: välityö, floppi vai kunnon tavaraa? Leena Lehtolainen ei petä. Surunpotkun alkuluvut vakuuttavat, että loppuratkaisua kohti voi jatkaa hyvillä mielin.

Ympäristö vaihtuu kirkosta kasinoon ja Espoosta Savoon.

Juonesta hys hys, ettei kenenkään ilo mene pilalle. Kirjastossa on jono, ja pukki roudaa varmaan jouluna dekkareita.

Kustantajan tiedote paljasti, että Tapiolan kirkosta löytynyt tapettu mies on jalokiviasiantuntija ja hänen puolisonsa kansanedustaja. Rahanpesusta vihjaillaan.

Lehtolainen kuvaa myös komisario Maria Kallion perhe-elämää. Kotoilu antaa lohtua. "Arki kietoi minut pehmeään villahuopaansa edes yhden illan ajaksi, ja nautin siitä, sillä tiesin, miten hauras se kudelma oli."

Sivuhenkilöitä ja -teemoja riittää, ja hahmot on kirjoitettu täyteläisiksi kissoja myöten. Yhteiskunnan eri tahoja pistellään aiheellisesti. "...miten ihmisiä voidaan kohdella vain kustannuksina..."

Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareista on tullut osa kirjallista vuodenkiertoani. Kunpa hän julkaisisi joskus päiväkirjojaankin.

Leena Lehtolainen, Surunpotku
Tammi 2015
ISNB 978-951-31-8527-5

18.11.2015

Influenssarokotus 2015

Hirvitti, että jonkun sydän pettää, ennen kuin vuoro tulee.

Terveysaseman odotushuone oli pakaten täynnä seisovia vanhuksia, jotka halusivat influenssarokotuksen. Toisilla rollaattori, useimmilla ei. Monen kasvoilla oli jähmeä, keskittynyt ilme – sattuiko, heikottiko?

Onnekkaat eli aiemmin tulleet nojasivat seinään. Tuoleja oli tarjolla vain muutama.

Aikainen nappaa
numeron

Kun ilma tuntui loppuun hengitetyltä, teki mieli häipyä. Jonotusnumero oli kuitenkin hyvä. Olin H51, ensimmäisen käytössä olevan kirjaimen puolivälissä.

Kelvollinen sija johtui siitä, että olin etuajassa. Hammaslääkäristä tullessa kurkkasin rokotuspuolelle ja otin numeron.

Topakka hoitaja antoi numeroita. Jos olisi ollut tavallinen lappukone, en olisi tungoksessa nähnyt sitä.

Hyvä tyyppi huutaa
ja hymyilee

Rokottajat armahtivat kansaa ja aloittivat varttia ennen määräaikaa.

Numeroiden jakaja siirtyi kailottamaan ykkösrokottajan oven eteen. Toisen rokottajan piti pompata jokaisen asiakkaan jälkeen ulos huoneestaan.

– Seuraava! hän tiedotti huutamalla, ja numeroiden haltija kiljaisi vuorossa olijan.

Joku herra kaipasi tekniikkaa: numeronäyttöä ja kovaäänistä. Minusta nähden kovaääniset naisihmiset toimivat paremmin. Tieto kulki tarvittavat metrit ja voitiin joustaa, kun ihmisen silmä havaitsi ongelmia.

Nämä naiset sitä paitsi hymyilivät ja vastasivat kysymyksiin.

Pikapiikin jälkeen
ovesta ulos

Ohjekyltti seinällä käski riisua päällysvaatteet ja ottaa kelakortin esille. Homma eteni vauhdikkaasti, lyhimmän kaavan mukaan.

Ei muuta kuin sisään ja takki ja laukku tuolille. Kelakortti hoitajalle, joka istui tietokoneen ääressä. Sitten ahteri toiseen tuoliin, olkavarsi paljaaksi ja piikki rokottajalta. Laastari pistoskohtaan, paita päälle, kelakortti käteen, ulos.

Rollaattoriporukka liikkui kyllä hitaasti, eivätkä muutkaan olisi pärjänneet kävelykisoissa.

Vanhuksen kunto
ei kestänyt

Juuri kun oli kiljaistu H51 eli vuoroni tuli, väkijoukon reunalla syntyi liikettä.
– Hoitaja tänne! joku huusi. – Hoitaja tai lääkäri!

Lähimmän rokotushuoneen hoitajat syöksyivät apuun, ja tunkeuduin porukan läpi toiseen luukkuun. Ennen kuin pääsin pois, tultiin hakemaan lisävoimia. Tietokoneen ääressä istunut hoitaja lähti.

Rokottajalla oli malttia huolehtia, että koneen viereen jäänyt kelakortti tuli mukaan. Siinä säästyi puheluun vastaamisen ja kortin luovuttamisen vaatima henkilötyöaika. Sekä minun pelästykseni, aikani ja vaivani.

Tehokkuus on usein yksityiskohdissa.

Jonon pää ulottui
portaaseen

Änkesin takki kainalossa ja kelakortti hyppysissä ihmismuurin läpi.

Ohje neuvoi istumaan terveysasemalla 20 minuuttia rokotusreaktion varalta. Se tarkoittaa pahimmillaan anafylaksiaa ja välitöntä hengenvaaraa.

Olen monesti odottanut portailla terveysaseman aukeamista ja villiä ryntäystä numerolappukoneelle. Kuvittelin nyt, että jäisin sinne hetkeksi, allergiahistoriaa kun on.

Vaan rokotukseen jonottajat kansoittivat myös raput. Päätin ottaa riskin ja kävelin markettiin.

15.11.2015

Maailman uusi ilme

Eivät Pariisin iskut muuttaneet mitään. Tilanne on ollut päällä kauan.

Nyt vain olen suostunut ajattelemaan, että lähivuodet saattavat merkitä lisää sotia ja surkeutta.

Jos terrori laajenee, se myllertää kaikkien elämän.

Pariisi oli etanoita pienessä kapakassa, graffiteja, lämmin sininen ilta, rapistunut hotelli ja aamulla sakkolappu auton lasissa. Sellainen kuin pariisien kuuluu olla. Ja beirutien.

Etanoiden kastike on arvo sinänsä.

Muutokset kytevät huomaamatta, ja tavallinen ihminen ymmärtää tilanteen, kun liekki riehahtaa valloilleen.

Isäni täytti kymmenen vuotta joulun alla. Tammikuun lopussa Hitleristä tehtiin valtakunnankansleri. Kun isä täytti kaksikymmentä, hän oli ollut yksitoista kuukautta Rajajoella. Eikä loppua näkynyt.

Kun loppu viimein tuli, maailmanpalo tuhosi myös sen sytyttäjät.

Pelkäämään en aio ruveta, vaikka nämä uudet sissisodat vasta ovatkin kovia kulkemaan.

Vihatakaan en aio ketään. Rauhan ja oikeuden perään kysyn. Ja suren surevien kanssa.

12.11.2015

Hauska hujoppi

Lähiön marketti uskoo kalapuikkoihin. Ylimmälle pakastehyllylle on tosin ilmaantunut uusi, melko hyvä kalatuote. Ohut leivitys, paljon kalaa eikä täytesooseja.

Parhaat kalat ovat kuitenkin liian korkealla mannekiinimittaa lyhemmälle naiselle. Haen niitä välillä naapurilähiön marketista, jossa hyllytetään järkevämmin. Samalla ostan muut sapuskat.

Pompin taas eilen kotikylän marketin kalapakasteiden edessä. Ei auttanut, vaikka kunnon kaloja oli ihan ylähyllyn reunalla, sillä minulla oli jalassa matalakantaiset kävelykengät.

Silloin muistin, että olin nähnyt todella pitkän nuoren miehen täyttämässä maitohyllyä. Retkeilin takaisin ja siellähän myyjä oli. Kyykki ja kurkotteli etsiessään asiakkaalle jotain tiettyä maitolaatua, ja kun se oli löytynyt, lähti oitis mukaani.

Myyjä otti pyytämäni kaksi pakkausta helposti, kättä ojentamalla. Kalat antaessaan hän veti naamansa virneeseen.

– Nämä on vaan koristeena, hän sanoi. – Ei niitä ole tarkoituskaan myydä.

Ongelmasta lähtenyt asiakaspalvelutilanne päättyi nauruun. Marketin kaverit ovat kaikki huumorintajuista porukkaa, mutta humalasalko on paras. Kiva saada sekä tuote että vitsi.

10.11.2015

Lähiön villieläimet

Harmaa orava kökkii tammessa. Ravistelee tarmokkaasti häntäänsä, jonka reunimmaiset karvat törröttävät märkinä piikkeinä. Vetää lopuksi käpälällä naaman yli kuin kissa.

Maalla oravat vilistivät puiden latvoissa, eikä niitä päässyt näkemään.

Myös kettua olen tarkkaillut vasta lähiössä. Ennen kuin pensaat parturoitiin, repolainen kuhki aamuisin niiden juurella muutaman metrin päässä talon seinästä.

Olikohan kettu rusakoiden perässä? Ne söivät apilaa ja loikoivat pihalla kaikkina vuorokaudenaikoina. Nyt rusakot herkuttelevat öisin. Tumma hahmo nousee vähän väliä istumaan ja kuuntelee korvat pystyssä.

Kettuja on vieläkin. Jonain iltayön hetkenä satuin katsomaan puistoon, kun laiha kettu jolkotti sumussa kävelytietä pitkin. Määrätietoisesti se ravasi katulampun valokehästä toiseen metroasemaa kohti.

Mitä muita nisäkkäitä olen nähnyt täällä?

Siili juoksi keskellä päivää sisäpihalta pensaan alle. Kai pakomatkalla.

Supikoiraa luulin ilman silmälaseja villikissaksi – nurkissa kulkee hylättyjä tai karanneita mirrejä. Kun otus pääsi lähemmäs, tajusin ettei se voinut olla kissa. Lajivalikoimassa supi on syksyn uutuus.

Erikoisin ilmestys oli kauris joka laukata jytisti varhaisena kesäaamuna parvekkeen alta. Vauhtia oli niin paljon, että ehdin panna merkille vain leveän selän ja bambintäplät punaruskeassa karvassa.

Myöhemmin arvelin metsäkauriin vasaksi, mutta tukeva olemus epäilytti. Lajinmääritys jäi auki.

6.11.2015

Ruotsista on hyötyä

Umpisuomalaisessa kirkonkylässä oli tiukka ruotsinopettaja. Tunneilla ei vetkuteltu.
 
Puhuminen alkaisi sujua, jos viettäisin pari kuukautta ruotsinkielisessä ympäristössä. Kielen käyttöönotossa on se tietty kynnys, jonka yli pääsee, kun saa rauhassa kuunnella vähän aikaa.

Nyt kuitenkin luen. Jos kirja on kirjoitettu ruotsiksi, haluan sen alkukielellä.
 
Kirjastosta ruotsinkielisen saa yleensä pian, mutta suomennosta voi joutua odottamaan. Niin kävi, kun innostuin Jörn Donnerin Mammuteista ja Lars Huldénin pohjalaisesta valosta.

Opiskeluaikoina kurssikirjoja sai helpommin, kun pystyi lukemaan ne ruotsiksi. Olin kiitollinen opettajasta, jonka luokassa jopa nykyiset pakkoruotsin vastustajat ahkeroisivat.

Ruotsissa käännettiin takavuosina saksankielisiä kirjoja, joita englanniksi kustantavat firmat julkaisivat vasta myöhemmin tai eivät milloinkaan. Napsin näitä teoksia mukaani Töölön kirjaston parvelta.

Toivottavasti saan kirjastosta edelleen ruotsinkielistä aineistoa, vaikka säästövimma iskisi taas. Väittävät kyllä, että sitä lainataan suhteellisen vähän.

Tällainen puolisavolainen akka nauttisi mielellään siitä, ettei jumitu pitkään varausjonoon, kun markkinoille ilmestyy kiinnostava kirja.

3.11.2015

Ympyrämiehet

Minä olen nähnyt tuon, ajattelin.
"Mies se kulki ympyrää,
vastapäivään kiertävää
ympyrää - -"
Hän kulki sisäpihalla kukkaikkunani alla. Käveli kovaa vauhtia pientä ympyrää ja karjahteli. Ääni oli tuttu: samaa mölinää kuului pihalta joskus yön pimeydessä.

Lainaus on Uuno Kailaan runosta, joka kuvaa mielisairaalan potilasta.

Nappasin Kailaan teoksen kirjaston kierrätyslaatikosta. Vanha kirja: Runoja vuodelta 1951. Ensimmäinen painos julkaistu jo 1932.

Monta komeaa tekstiä. Synkkiä kuitenkin. Olin unohtanut, miten synkkiä. Vien takaisin.

Sisäpihan mies on kadonnut. Ei ole näkynyt eikä kuulunut aikoihin.

Teljetty johonkin koppiin?