29.12.2016

Helmet 2016: saldo

Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastot värkkäsivät lukuhaasteen 2016 johon sisältyi 50 ehdotusta lukemista kaipaaville. Peli oli hauska, mutta sovelsin sitä heti alkuun.

Näin sitten kävi:
  • luin yhteensä 17 kirjaa eli enemmän kuin sen yhden kuukaudessa, mihin itseni haastoin
  • jos laskin oikein, kirjaston 50 ehdosta täyttyi 19 (oli siellä se vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu, mutta rapistunut englantini tuntuu lähes toiselta omalta kieleltä ja luettu ruotsi myös)
  • kirjastosta lainasin 15 kirjaa (niistä ostin myöhemmin yhden)
  • vanhoja omia kirjoja luin yhden (romaanin tarina oli lähes unohtunut ja oli paljon kiinnostavampi kuin luulin)
  • kirjaston kierrätyspisteestä, johon asiakkaat saavat tuoda kotikirjastonsa poistoja, lähti mukaan yksi (se on edelleen omassa hyllyssä)
Lukeminen näyttää rönsyilevän helposti. Eeva Joenpellon elämäkerta poiki mielenkiintoisimman ryppään. Dick Francisin dekkareita olisin lukenut myös useamman, jos kirjastosta olisi saanut niitä alkukielisinä.

Niin, ne kirjallisuudenlajit:
  • dekkarit 5 kpl
  • muut romaanit 2 kpl (joista toinen haasteen ulkopuolella, mutta osana Joenpelto-rönsyä)
  • runokokoelmia 1 kpl
  • näytelmiä 4 kpl (Macbeth alkukielellä ja kolme suomennosta oli sen verran iso urakka, että lasken mokomat neljäksi kirjaksi – sitä paitsi suomennokset vaikuttivat melkein eri teoksilta)
  • elämäkertoja 3 kpl (laajasi ymmärrettynä, toisin sanoen ihmisten vaiheista kertovia kirjoja)
  • muuta tietoa 2 kpl
Dekkareita kieltäydyin häpeämästä jo silloin, kun fiinimpi kirjallisuusväki ei tunnustanut koskevansa niihin. Murhajutut sopivat yhä teekupillisen seuraksi.

Yhtä kirjaa jäin kaipaamaan. Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjan julkaisu on viipynyt ja viipynyt.

25.12.2016

Sammatin Paavon loma

Jouluksi 1941 Oinoon talon poika, vääpeli Paavo Lietzén pääsi Syväriltä kotiin Sammattiin.

Tulijan parta oli kasvanut niin pitkäksi, että äiti ei tuntenut heti, kun osui pihalla vastaan.

Lomalainen ryhtyi lämmittämään saunaa ja vinttikamaria. Kävi postissa, tarinoi Kahvituvalla tuttujen kanssa.

Viimein Paavo rentoutui lauteilla. Päiväkirja tallensi mielialan, ja kirjoittajan tyyliä tunteva arvelee, että saunalla tuli otettua huikka tai kaksi:
"Kylvin yksin ja elämä tuntui suloiselta."
Seuraavana päivänä Paavo kengitti hevosensa. Leivottiin ja siivottiin. Satoi vettä.

Aatonaatoksi sää kirkastui. Paavo lähti "autobussilla" Lohjalle parturiin ja lahjoja ostamaan. Isälle puukko, äidille ja siskolle kirjat.

Kotimatkan viimeinen osuus taittui kauppiaan auton lavalla Hangon suunnan urhojen kanssa.

Aatto oli keskiviikko ja sää edelleen kaunis. Hevoset harjattuaan Paavo koristeli isänsä hakeman "funkistyylisen" kuusen.

Isä lämmitti saunan, jonne mentiin sitten, kun Turun maistraatinsihteeri oli julistanut radiossa joulurauhan. Vanha työmies Lindgren tuli ja Paavo saunoi hänenkin kanssaan.

Ensimmäisenä sotajouluna ei vielä ollut pulaa tavarasta:
"Lahjoja oli runsaasti. Sain komean puukon (tuohipäisen), paidan, villahousut, nenäliinoja, nisuäijän ja Koskelalta Karhumäen kirjan 'Miesten matkassa'."
Paavo summasi kokemuksensa:
"Jouluaatto meni niin kuin ennenkin. On kuin ei olisi mitään sotaa."
Koti oli puolen vuoden rintamalla olon jälkeen toinen maailma.

Jouluaamuna talo valaistiin niin kuin oli tapana, mutta kukaan ei lähtenyt kirkkoon.

Paavo nautti siviilielämästä: luki, hiihteli, valokuvasi. Pyhinä kävi tietysti vieraita ja kyläiltiin itse. Tätinsä luo Paavo meni ratsain.

Tapaninpäivän jälkeen tuli oikea pakkaslauantai. Mittari näytti –27°. Paavo satuloi ja häipyi asioilleen.

Muun ohessa piti hakea postista Sanakirjasäätiön lähettämä sadan markan osoitus, leimauttaa lomatodistus suojeluskuntatalolla, ostaa voiannos ja kysellä Kahvituvalta autovuoroja.

Vieraitakin poikkesi. Paavo merkitsi päiväkirjaansa:
"Kauppiaan Eeva ja Naatun Kerttu olivat meillä kylässä."
Kauppiaan Eeva on kirjailija Eeva Joenpelto nuorena, Paavo taas hänen suuren rakkautensa kohde parin vuoden takaa.

Paavo kirjoitti Eevasta vain yhden lauseen ja jatkoi, että isä lämmitti saunan ja kylvettiin.

Saunan jälkeen vääpeli pakkasi kamppeitaan. Illalla paistettiin lettuja.

Pyhänä Casagranden pirssi kyyditsi Paavon postiautolle. Edessä oli matka Helsinkiin ja sieltä takaisin rintamalle.

Tauno Tukkinen (toim.),
Talvisodasta jatkosotaan : Paavo Lietzénin
ja Reino Rannikon sotapäiväkirjat
TT 1996 (1. p. 1995)
ISBN 952-90-6820-4

Helmet-lukuhaaste sai keväällä tarttumaan Helena Ruuskan teokseen Eeva Joenpelto – elämän kirjailija.

Sammatin miesten sota-aikaiset muistikirjat jäivät silloin kesken, mutta palasin niihin, kun tutkailin vuoden Helmet-juttujani ja huomasin maininnan Paavosta ja kauppiaan Eevasta.

Alun perin Talvisodasta jatkosotaan tuli käsiini sattumalta. Kun avasin kirjan, silmiin osui Paavon merkintä, että hän oli ratsastanut "mustalla latvialaisella köntillä". Saatoin kuvitella eläimen ja kiinnostuin rakuunan vaiheista.

Paavo Lietzén oli jo sotiin lähtiessään tottunut päiväkirjuri. Sotatoimien lisäksi hän kuvaili vapaa-ajan harrastuksia, muun muassa tyttöjen luona vierailua sekä ryypiskelyä ja kännisten tappeluita.

Saman seudun mies Reino Rannikko piti päiväkirjaa jatkosodasta kunnes kaatui lokakuun loppupuolella 1941.

– Helmet-lukuhaaste: historiaa käsittelevä tietokirja.

21.12.2016

Kevytjoulu


Kivaa viikonloppua!

Lyhyt joulu on vaihteeksi oikein mukava.

Kun aatto on lauantaina, voi juhlaan valita rusinat pullasta. Mieluisimmat koristeet ja vain ne ruuat ja ohjelmanumerot, joista todella pitää.

Koko joulun saa tehdä kevyellä otteella. Rentoutua. Levähtää hetken.

Ensi vuonna sitten pitkään ja perinteisesti.

18.12.2016

Valon juhlaa

Jouluvaloista ei kai saisi narista. Hyvä tahto ja niin edelleen.

Sanon nyt kuitenkin, että ärsyynnyn ja ajattelen koulujen taidekasvatusta, kun näen puiston takana parvekkeen, joka luulee olevansa majakka. Tehokkaat lamput. Vilk-vilk-vilk.

Sisäpihan naapurin kaiteessa taas palaa helvetin hiillosta muistuttava ilmiö. Ylemmäs hän kietoi monenkirjavat koristevalot, jotka ovat entisvuosina peittäneet kuusen alleen.

Samanlaisia virityksiä on hienoimpana pidetyllä asuinalueella.

Siniset valot ovat ilmeisesti muotia. Tai halpuutuksessa. Sisäpihan toisen asukkaan konstailematon sininen asetelma miellyttää kyllä silmää. On kuin pensas kukkisi.

Kaunein parveke on yhdessä kaupungin vuokratalossa. Asukkaalta onnistuu jopa värivalojen käyttö. Arvasitte oikein: pientä ja hentoa. Ja tavallista, juuri siihen pihaan sopivaa.

Maalaismökeissä elettiin takavuosina hyvin yksinkertaisesti.

Nykyiset sisustuslehdet hehkuttaisivat: wabi, sabi.

Joulu alkoi lauteiden hiljaisesta hämärästä – vain tuli risahteli kiukaan alla. Mustanpuhuvat seinät, valkoinen kynttilä ikkunalaudalla. Tuoksuton saippua. Emalivati. Reellä järvestä ajettu vesi, joka helli hiuksia.

Saunan jälkeen työnsin märät jalat huopasiin ja kävelin päärakennukseen. Mennessäni kuuntelin, miten tuulinen korpi hengitti pimeässä.

Lakeuden tähtiä katsoin paljon myöhemmin. Siellä kaksi kolmasosaa maisemasta oli taivasta.

14.12.2016

Käpykori

Hain männynkävyt varastosta. Leveä rottinkikori tuli täyteen.

Kori vastaa kukka-asetelmaa ja on vaivaton toteuttaa. Joskus pääsiäisen alla kaadan kävyt takaisin pahvilaatikkoon odottamaan syksyä.

Kuusenkävyt olisivat jouluisia, mutta niitä on vaikea löytää. Pitäisi sattua kesällä paikalle juuri oikeaan aikaan, että saisi nättejä harrikäpyjä. Sitä paitsi oravat syövät melkein koko sadon.

Männynkäpyjä riittää. Sukulaisen mökin nurkalla yksi ikihonka pudotteli kananmunan kokoisia. Sanoinkin, että olin poiminut tiun käpyjä.

Kori on nyt eteisessä. Kun katson sitä, tuntuu maalaiselta.

12.12.2016

Mäkätys

Elämyslahjasta tulee vähemmän jätettä.

Joo joo. Toisen ihmisen aikaa kyllä tärvätään, ja pahimmillaan elämys on kidutusta niin kuin puoliväkisin järjestetyt polttarit ennen.

Vaikka paniikki iskisi, ohita elämysten tyrkyttäjä.

Ellet tiedä, mikä tavara olisi saajalle tarpeen – mieluinen turhuus vasta tekeekin juhlan! – tunnet hänet niin huonosti, että aineeton lahja menee pieleen.

Kun et uskalla kysyä, älä lahjo ollenkaan.

Ehkä viet leikkokukkia, jos saaja on joulun kotonaan.

Tositosivanhalle käy tulppaanipesä, mikäli pöydän kulmalta löytyy tilaa. Muutama istutustulppaani ynnä rusetti juurella on pyhäpäivien tuoksuton ja vaivaton silmänilo.

Kukkakimpun veden vaihtaminen on paljon mutkikkaampi suoritus kuin uskoisi. Huonosti liikkuvalle se tarjoaa monta tilaisuutta kaatua.

Kenen puolesta vain sopii lahjoittaa koulutus tai vuohi Taka-Timbaktun varattomalle. Siitä ei koidu Suomessa harmia.

Jätettä. Sitä ne ajattelevat. Pah.

Ne eivät tiedä, mikä lahja on.

9.12.2016

Saapaskaupassa

Toinen asiakas harkitsi päätöstään. Myyjä katsoi minua kysyvästi.

– Kunnolliset naisten talvisaappaat, sanoin.

Myyjä selasi vaihtoehtoja mielessään. Hän oli keski-ikäinen herra ja ymmärsi, miksi käytin sanaa kunnolliset.

– Se on varmaan tämä, hän sanoi ja ojensi mustan kengän.

Pohja oli tukeva, mutta ei traktorimallia. Eikä lenkkari: ihan oikea korko. Varsi ulottui puolisääreen. Ei tupsuja, ei glitteriä. Ei solkia, jotka repivät lahkeiden alisuut. Ilahduttavaa.

Jalka viestitti innostuneena heti kun sovitin: Kaupungin parhaat, ota nämä! Sillä raukalla oli kokemusta. Olin tunkenut sen jos mihin koppuroihin useana päivänä.

Myyjä ojensi viimein toiselle asiakkaalle kuitin ja hyvästeli hänet.

– Saisinko tälle parin? pyysin.

Sitten kävelin, peilasin ja kävelin. Paksusta pohjasta huolimatta saappaat näyttivät kadulle sopivilta. Juuri tällaisia reiluja talvijalkineita olin hakemassa. Koreilukenkiä oli ennestään.

Jaloilla oli niin mukava olla, että ne käskivät lopettaa vetkuttelun ja kaivaa pankkikortin esiin. Varpaille oli tilaa riittävästi, ja päällisnahka ja karvavuori tuntuivat pehmeiltä.

– Hyvät on, totesin riisuessani saappaita. – Myy nämä mulle.

Puhuttiin siinä muutakin. Liikkeen monipuolisesta valikoimasta tietysti sekä kiillokkeesta. Myyjä ansaitsi poikana taskurahansa lankkaamalla perheen kengät.

Tyytyväisenä lähdin ulos Porvoonkadun sateeseen.

Lisäys 13.12.2016:
Saappaat ovat tosiaan niin hyvät kuin nykyään voi olla.
Vain pohjan urat ovat hankalat. Ne ovat niin kapeat, että hiekoitussepelin murut jumiutuvat niihin ja raapivat lattioita.
Toisaalta varsi on sopivan korkea, eikä sepeliä joudu kengän sisään. Nilkkureissa on tämä ongelma. Sukkia menee.

Helsinkiläinen ehkä tunnistaa kaupan, jota kehun vastikkeetta, omasta halustani. Asuin yhteen aikaan nurkan takana Viipurinkadulla ja myöhemmin kävin töissä lähistöllä. Ostin jo silloin kenkiä tästä putiikista.

6.12.2016

Helvetin sukupolvet

"On vain tämä paikalleen juuttunut hetki,
tämä toivoa suomaton,
leimahtelevien hälyjen juovittama harmaus –
tämä vavahteleva,
kaivantojen pirstoma kamara.
On tämä viileä teräs,
jota puristamme, johon tarraudumme."

Helmer Selin antoi sotarunojen kokoelmalleen nimen Helvetin sukupolvi. Melkein lapsina sotaan temmatut nuoret tulivat sieltä takaisin "väkisin tehtyinä vanhuksina". Jos tulivat.

Sota oli kuoleman kauhua ja toisaalta loputonta ajan tappamista.

Leonard Woolf oli sitä mieltä, että sotavimma puhkeaa aika ajoin ihmisissä kuin epidemia.

Joka kerta menee yhden sukupolven nuoruus päin helvettiä. Muitakaan ikäluokkia ei säästetä.

Helmer Selin, Helvetin sukupolvi
Atena 1988
ISBN 951-9362-08-8
Lainaus on runosta Melankolia (s. 79)

Leonard Woolf, The Journey Not the Arrival Matters
The Hogarth Press 1969
"– – epidemic among human beings – –" (s. 21)

3.12.2016

Kolme ajatusta blogista

Pari vuotta Aamulyhyitä on näyttänyt, mistä oikeastaan haluaisin blogata. Toisaalta on paljastunut ongelmia, joihin remontti tyssää.
  • Blogi tuntuu edelleen sopivalta tekstilajilta.
    Säännöllinen julkaisutahti patistaa näppäimistön ääreen, ja yleisö inspiroi osaltaan.
    Alkusyksystä fundeerasin, että ilman blogia tekstit olisivat jääneet syntymättä. Bloggaaja olettaa lukijan, joka viehättyy samoista asioista, ja kertoo tälle.
  • Muutaman vuoden lähes täydellisen lukupaaston jälkeen kirjat saattaisivat taas maistua. Kaikenlaista tietoa lienee tarjolla, jos huimat juonenkäänteet yököttävät.
    Blogimerkinnöissä luetun herättämät ajatukset ovat sekä tallessa että julkisia. Ja yllätys, yllätys: kirjajutut löytyvät helpommin blogista kuin papereista.
    Kirjablogeja on kuitenkin verkko väärällään, joten hylkään idean harkitsematta sitä tosissani.
  • Tavallisen ihmisen elämää dokumentoiva nettipäiväkirja on tuttu, houkutteleva kirjoittamisen tapa. Rehellisellä tekstillä voisi olla jopa historia-arvoa.
    Sellaisen blogin ylikäymätön ongelma on yksityisyys: nimellä voi kirjoittaa pihalinnuista ja ostoksista, jotka ovat kyllä tärkeitä, mutta ei juuri muusta.
Pitäisikö lastata kamat kärryyn ja lähteä jonnekin Blogolandin syrjäkylille? Perustaisin retroilmiön: entisajan nimettömän päiväkirjan.

29.11.2016

Talvikaktus


Marraskuunkaktus (Schlumbergera truncata).

Pidän suvussa kulkeneen marraskuunkaktuksen heleänpunaisesta väristä. Kanta on myös suhteellisen helposti kukkiva ja sietää lämpöpattereita.

Isompi marraskuunkaktus ei kukkinut tänä syksynä. Lepoajat menivät sekaisin: holautin korpuksi kuivuneeseen multaan reilun annoksen vettä ja kasviparka alkoi vääntää lehtiä vielä lokakuussa.

Halkaisijaltaan metrinen rohjo on kuitenkin hyvä näkösuoja toisen ikkunan edessä. Uteliaat ohikulkijat eivät pääse tarkkailemaan bloggaamista.

Syyskuiset pistokkaat mätänivät. Ruukkuun jäi vain yksi kahden nivelen mittainen, jonka latvaan pullahti minikokoinen nuppu. Sitkeä sissi, en voi muuta sanoa.

Jos nysä ei kestä sydäntalvea hengissä, koetan paremmalla onnella – äh, siis huolellisemmin – kun päivät taas pitenevät.

Napsauta kuva suuremmaksi!

25.11.2016

Nykyajan askeetit

Ihmettelen vimmaa jolla tavaroiden ostamista ja omistamista rajoitetaan.

Tosielämässä sekä ruoka että vaatteet on pakko hankkia kaupasta.

Taloyhtiö ei salli maidontuotantoa, vaikka osaan lypsää – käsin vain, joten yksi lehmä menisi. Karstaaminen, lihtaaminen ynnä muu on jäänyt kokonaan opettelematta.

Tekstiilit ja laitteet menevät rikki, ja uusien hankkiminen kuuluu normaaliin elämään. Niin myös se, että välillä tekee mieli silmäniloa. Vanhan kierrätys onnistuu arkisiivouksen yhteydessä.

Suurempi raivausoperaatio tarvitaan, jos elämä muuttuu: löytyy asunto, lapset kasvavat, harrastus lopahtaa. Silloin hävittäminen on järkevää.

Tavarattomuus on kuitenkin jo lähes uskonto. Kiivas ruokanipotus on samansukuinen ilmiö.

Hyvänen aika, ruokaa saa syödä ja tavaroita saa olla.

Maailma pysyy pystyssä, vaikka nykyajan askeetti lakkaa ruoskimasta itseään yhden limpunsiivun tai joululahjan vuoksi.

P.S.
Älä osta mitään -päivä ei vaikuta tekemisiini: käyn aina kaupassa tarpeen mukaan. Tänään on pakko mennä, sillä ostarilla on huomenna pukit ja puurot eli markkinameteli, parku ja tungos. Myös Black Friday luo vastenmielisen kuvan lauman halki änkeämisestä.

22.11.2016

Influenssarokotus 2016

Haeskelin rokotuspaikkaa kolme varttia etuajassa.

Se oli viisautta. Kun jonon pää vihdoin löytyi ja jono eteni, minusta tuli numeronjakajan pöydän ääressä 44. Ei paha.

Rokottajia oli yksi enemmän kuin viime vuonna, ja he aloittivat puoli tuntia ennen ilmoitettua aikaa. Lappujen jakajan lisäksi oli yksi reipas hoitaja liikennepoliisina.

– Minä avasin kokoushuoneen ikkunan, että tulee vähän happea, ilmoitti joku työasuinen kaverilleen.

Sitä paitsi käytävällä oli niin paljon tuoleja kuin tilaan sopi. Viimevuotiset kärsimykset eivät toistuisi.

Homma kävi tuttuun tapaan ja joutuisasti, mitä nyt tietokoneella istuvan hoitajan ohjelma tökki.

– Tee rauhassa, rokottaja kehotti. – Ei se päästä ulos.

Olisin ehtinyt vaikka stripata, mutta olin paremman puutteessa kiskaissut aamulla pyykkikorista lyhythihaisen paidanlötkön. Puin jo takkia päälle, kun sain kelakortin takaisin.

Aulassa hortoili eksyneitä jotka nyhtivät koneesta toimiston numeroita. Muutama piikkinsä jo saanut jakoi valistusta ja ohjasi liikennettä.

Hortoilijat olivat melkein perillä: oikeassa kerroksessa. Aiempina vuosina on rokotettu kakkosessa, kolmosessa ja viitosessa, joten kokeneetkin tulijat vain arvailivat.

– Rokotusnumerot pitäisi jakaa tässä, närkästynyt täti valitti.

Komppasin mielessäni ehdotusta ja ajattelin, että opastava numeroiden jakelija hissien luona selkeyttäisi tilanteen. Ja lehti-ilmoituksissa kannattaa tietysti mainita kerros.

Muuten järjestelyt olivat niin täydelliset kuin tässä maailmassa yleensä ja ahtaissa käytävissä erityisesti on mahdollista.

20.11.2016

Ansionsa mukaan

Olen ajatellut, että keräily on sisäinen, yksityinen intohimo. Että keräilijä rakentaa jollain tavalla minuuttaan.

Kuitenkin Donna Leon antaa dekkarissaan Ansionsa mukaan alaa tuntevan kreivittären selittää komisario Brunettille:
"Keräilijät ovat omalaatuista väkeä, ainakin useimmat heistä. Miltei kaikki ovat miehiä ja useimmilla on kova halu näyttää muille."
Brunetti tutkii tapausta, jossa kirjastosta on varastettu satoja vuosia vanhoja harvinaisia kirjoja. Joistakin on leikattu kuva- ja karttasivuja.

Tavara menee kaupaksi. On hienostuneempaa leuhkia kulttuurihistoriallisella aarteella kuin ökyautolla tai muulla ilmeisellä ylellisyydellä, johon liika raha tavallisesti upotetaan.

Sosiaalinen kiipiminen selittää kirjassa monta asiaa. Kaikki haluavat elämässä ylöspäin, niin opettajaksi joutunut pappi kuin sisilialaisen ruhtinaan tytärkin.

Juonen lienee inspiroinut tositapaus, jossa napolilaisen kirjaston johtaja varasti tuhansia niteitä ja käsikirjoituksia ennen kuin jäi kiinni. Leon esittelee trendin:
"– – viime vuosina räjähdysmäisesti yleistyneitä varkauksia kodeissa, kirjastoissa ja museoissa – – ei ainoastaan varastetuista maalauksista ja veistoksista vaan myös käsikirjoituksista ja kirjoista, sekä kokonaisista teoksista että yksittäisistä sivuista. Kaikki oli vapaata riistaa uusille kirjavandaaleille, jotka verottivat Euroopan vanhimpiin kuuluvia kokoelmia – –"
No joo, nykyään lähtee kaikki, minkä joku pystyy repimään irti ja kuvittelee saavansa kaupaksi. Kulttuuria en ole älynnyt pitää myyntikelpoisena.

Lähikirjastosta taitaa kadota rokkarien huumeenhuuruisia muistelmia. Kerran vietiin yleisövessan seinästä tukevasti kiinnitetyt vaatekoukut.

Tällä kertaa Leon onnistuu. Tosihuonoja tekeleitä Brunetti-sarjassa ei ole, mutta välillä juoni kulkee sujuvammin ja muu aines on levitetty sen lomaan tasaisemmin.

Vaikka liikutaan kirjojen maailmassa, Ansionsa mukaan antaa reilusti sijaa niille, jotka eivät harrasta lukemista ja ilmoittavat puhuvansa todellisista asioista.

Ahneiden ja varkaiden rinnalla on henkilöitä, joilta puuttuu omistamisen himo. Murhatun veli suhtautuu kadonneisiin arvotauluihin käytännöllisesti:
"Ne olivat vain lisää tavaraa josta piti huolehtia."
Kreivitär vitsailee, että myös komisario on näitä ... minkä sanan keksisin ... omistamisvammaisia.

Ansionsa mukaan sijoittuu Venetsian kevääseen, aikaan ennen turistilaumojen saapumista. Paikalliset pienet artisokat ynnä muut ruokanautinnot kuuluvat asiaan. Jälkiruoka tai konjakki houkuttelee vähemmän. Trendi sekin.

Arkiset ilot vetoavat Leonin dekkareissa siihen lukijakuntaan, jolle Nordic noir on liian mustaa.

Ja niin, eivät vain keräilijät ole vähän erikoista väkeä. Leon antaa kirjaston salivahdin todeta:
"Kirjastonhoitajat ovat omanlaisiaan ihmisiä."
Donna Leon, Ansionsa mukaan
Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä
Otava 2016
ISBN 978-951-1-28753-7
Alkuteos By Its Cover ilmestyi vuonna 2014.

Helmet-lukuhaaste 2016: kirjastosta kertova kirja.

18.11.2016

Pikkujoulu

Jotta tonttuilu sujuisi pikkujoulun perinteiden mukaisesti, työpaikka kustansi ruuat ja porukka toi omat viinat.

Ellen olisi allerginen vähän kaikelle, pitäisin tipasta viskiä tai konjakkia silloin tällöin. Tai luostarien maustetuista likööreistä. Tai retsinasta, jollei se ole tärpättiä.

Opin jo kauan sitten varomaan: kokeeksi fingerporillinen. Yleensä nenä alkoi vuotaa ja silmät kutista.

Algerialainen punkku, jota nuoruudessani harrastettiin, sekoitti vatsan. Kauheinta oli hämäläinen 50-vuotisjuhlasahti, jota erehdyin juomaan pari lasillista. Suolet kurluttivat monta päivää.

Anafylaksian uhka sai alkoholinkäytön loppumaan melkein kokonaan. Anafylaksia tarkoittaa yliherkkyysreaktiota, josta voi seurata paha äkkikuolema. Yksi sen suuntainen kokemus riitti.

Olisi typerää kuolla siksi, etteivät ympärillä hilluvat humalaiset näppäile salamannopeasti 112, jos mummo sammuu.

Juomattomuuteni tuli pikkujouluissa esille heti, kun työkaverit pääsivät tarpeeksi känniin. Luulivat, etten ryyppää jostain aatteellisesta syystä – oikeuttaisiko se kettuilun?

Tylsintä oli, kun raitis ihminen piti ikuistaa pullo kourassa. Pyysivät kyökin puolelle muka suomentamaan ranskankielistä etikettiä, ja kuvaaja oli asemissa.

Koska tiesin, mitä teen, ohitin herjat ja tyrkyttämisen. Enhän halunnut, että suu turpoaa, henkeä ahdistaa, lihasvoima katoaa ja tulee pelottavan huono olo.

Joskus porukan toilaukset käväisivät mielessä, kun tehtiin yhdessä töitä. Pidin tietenkin kohteliaan naaman.

Yksi esimiehistä käytti alkoholia tyylikkään hillitysti, mutta hänelle ei uskallettu letkautella.

Kerran esimies oli tullut ottaneeksi pitkän aterioinnin kuluessa niin monta lasillista punaviiniä, että sen huomasi. Ällistelin, miten paljon kehuja tyyppi sai selän takana humaltumisensa vuoksi.

Lopetin pikkujoulujen juhlimisen, kun eläkkeelle lähtö häämötti. Arvelin, että saisin joka tapauksessa pitää työpaikkani loppuun asti.

Uusin tutkimus sanoo, että viina on kaikille epäterveellistä. Joko sitä saa vapaasti olla juomatta?

15.11.2016

Kuvittelen taas kuvia

Puhelinkauppias nauroi, kun sanoin haluavani kameran, jolla voi soittaa. Sitten hän ryhtyi myymään yhtä vehjettä mahdollisten listaltani.

Olen edelleen tyytyväinen luurin laatuun, mutta kuvaaminen on jäänyt melko vähälle. Inspiraation puute vaikuttaa osaltaan. Suurin syy on se, että veden eri olomuodot uhkaavat hintavaa laitetta.

Tarvitsen oikean kameran, joka kestää kaikenlaista sadetta. Ynnä pakkasta, pölyä, päälle istumista ja putoamisia.

Kameran täytyy olla niin pieni ja kevyt, että jaksan ottaa sen mukaan. Pelkään tietysti, että heppoinen kapine tärähtää ratkaisevalla hetkellä, mutta ehkä kuvanvakaaja toimii.

Puhelin on opettanut helpoille päiville. Järjestelmäkameran ja lasitavaran aika on peruuttamattomasti ohi. Sitä paitsi saan vielä jonkin kauhean selkävian, jos raahaan kilokaupalla putkia.

Huvittaa, kuinka pian mainospommitus alkoi, kun olin katsellut näitä ulkoilmaa kestäviä ja niiden esittelyjä verkosta.

Kodinkonehalpis tuputtaa sähköpostin sivupalkissa. Siisti mainos: hillityt värit eikä hypi, pompi eikä rämise. Tuotteet näyttävät ... hm ... edullisemmilta kuin ne, joista olen kiinnostunut.

Jos tutkin sääennustetta, tekniikkaverkkokauppa yrittää kiinnittää huomioni. Myös se kohtalaisen tyylikkäästi.

Olen kuitenkin tottunut asioimaan valokuvausliikkeissä, ja niistä saa neuvoja. En ole kovin vakuuttunut näiden mainostajien halukkuudesta ostoksen jälkihoitoon – hyvä fotokaupan myyjä tietää ja palvelee.

Leikittelen vasta ajatuksella. Olisiko kameran ulkoiluttaminen sopiva harrastus?

11.11.2016

Leonard Cohen 1934–2016

Silmä poimii nimen aamun uutisvirrasta: Leonard Cohen on kuollut.

Sue Townsend sanoi yhdestä romaaninsa Queen Camilla pariskunnasta, että Cohen oli ollut heidän nuoruutensa soundtrack, elokuvan musiikki.

Cohen oli minun aikuisuuteni ääniraita. Koko ajan taustalla opiskelijasta eläkeläiseksi.

"Cohen had been the soundtrack to their young lives."
Sue Townsend, Queen Camilla
Michael Joseph 2006
ISBN 978-0-718-14856-0
Lainaus on sivulta 435.

10.11.2016

Marjoja letolta

Marketin karpaloerä herätti makumuistot. Ostin tarjousrasian, koska olen pienestä asti tykännyt myös happamista marjoista.

Isä toi yhtenä syksynä metsätyömaalta karpaloita harva se päivä. Tietysti halusin maistaa, ja mieltymys syntyi heti. Kumma kyllä, en silti pitänyt ketunleivästä enkä suolaheinästä, joita toiset mussuttivat.

Lasiseen eväspulloon mahtui vajaa litra. Kun se oli tyhjennetty ja huuhdottu, marjastukseen tottunut mies raapaisi äkkiä siihen viemiset suon laidasta.

Moottoripyörä pöristi illansuussa pihaan. Heti kohta juotiin kahvit ja syötiin pullaa tai voileipää. Tuore ranskanleipä kävi molemmista. Vilkaisin kuitenkin, oliko pullossa tällä kertaa marjoja.

Koulutyttönä löysin karpaloita omilta nurkilta. Äkkäsin luikertavat varret, kun soudin kerran leton ohi. Siihen aikaan kesät menivät kasvien perässä juostessa, ja pidin silmät auki kerättäviksi sopivien lajien varalta.

Letto tarkoitti veden pinnalla lilluvaa rahkasammalpatjaa. Sitä oli kotijärven rannassa pitkä kaistale.

En kuitenkaan saanut karpaloa herbaariooni, sillä näytteen olisi pitänyt olla kukassa. Letolle oli kielletty menemästä, ja osasin hyvin kuvitella, miten kävisi, jos humpsahtaisin sammalen läpi.

Uskaltauduin letolle vasta loka-marraskuussa, kun pakkanen oli kovettanut sen. Ohuenohut lumikerros ei haitannut. Talvi tai lyhempikin pakastus tekee karpaloista vain maukkaampia.

Karpalot
Suosanastoa

3.11.2016

Kolme rusakkoa

Kolme isoa rusakkoa touhuilee kimpassa.

Ne etsivät ruohoa ja syövät melkein kylki kyljessä. Pensaiden alta pilkottaa vihreää, vaikka ensilumi valkaisi maiseman eilen.

Puputtajien tarkkailu viihdyttää seudun unettomia.

Ilmaislehden yleisönosastossa varoitettiin murtomiehistä. Jutun kirjoittaja oli katsellut yöllä rusakkoa ja huomannut tyypin, jonka puuhat vaikuttivat murtokohteiden tiedustelulta.

Joopa joo. Entiskesänä nuori mies kierteli alakertalaisten terasseja. Kuu laski talojen taakse ja liikahdin noustakseni korituolista. Kaveri otti äkkilähdön, kun huomasi, että parvekkeella oli joku.

Myös pihassa rusakot käyvät kolmistaan.

Kun tulin viime viikolla myöhään kaupasta, pitkäkorvat kökkivät taas kerran laatoituksella ihan alaoven edessä eivätkä liikahtaneet, vaikka marssin suoraan kohti. Mikähän niitä siihen vetää?

Hämmästelen aina otusten kokoa. Puistossa ne näyttävät sööteiltä pupuilta, mutta vierestä katsoen ovatkin melkoisia roikaleita.

– Päästäkääs minut nyt ohi, sanoin. Rusakoita vietiin.

Kolmen kopla mutusti eilen iltapäivällä heinänlatvoja ruusupuskan tykönä. Yksi säntäsi parkkipaikan läpi kujalle, mutta toiset eivät antaneet roskien viejän häiritä ateriointiaan.

Jos kinokset kasvavat talven mittaan, saan ehkä nähdä rusakon, joka seisoo takajaloillaan pureksimassa koristepensaan oksaa.

Lähiön villieläimet
Varis ja rusakko
Rusakot kuulolla

P.S. Kun tarkistin, että linkit toimivat, unohduin lukemaan maalla asuvien kommentoijien kohtaamisista eläinten kanssa. Katso Lähiön villieläimet ja Varis ja rusakko.

1.11.2016

Pulp

Bloggaajan pitää ottaa reippaasti kantaa eikä höpöttää höttöä, opasti en nyt sano kuka.

No, korjataan asia ja julkaistaan yksityinen teksti. Kannanotot tuppaavat jäämään niihin.

Selailin aamulla blogeja. Kahvit duunattuani lähetin sähköpostiviestin:
Copypeistaan Kemppistä:
"Tukholmassa kirjakaupassa myyjä kertoi minulle jo tietämäni asian. Bonnierin suku on nykyisin suurempi tuho kirjoille ja kirjalliselle yleisölle kuin yksikään aikaisempi barbaarilauma. Tuhottuaan Tukholmasta arvokkaat kirjakaupat, etenkin Akademiskan, he ovat saapuneet kylvämään suolaa Helsinkiin, jossa Akateeminen on jo ongelmajätettä."
Poikkesin eilen Akateemisessa kirjakaupassa. Tosi on. Ja hirveät hinnat. Lähiössä oli Tanskanmaan tiikeri vielä auki, ja hoidin vähäiset paperikauppaostokseni siellä. Niiden paperit sopisivat laadun puolesta kiinalaiseen vessaan. Lapset suosivat paikkaa, vaikka en päästäisi alaikäisiä mokomaan turmeluksen pesään. Kersat oppivat tyytymään rumiin tavaroihin.
Kävin Tukholman Akademiskassa vanhoina hyvinä aikoina, mutta ei se ollut mitään sen ajan hesalaiseen verrattuna.
Kemppinen: Romahdus ja dementia

30.10.2016

Goodbye October

Hyvästi, lokakuu. Haluan levätä talven sylissä.
"Let me rest in winter's arms – –"
laulaa Adrian Snell päässäni joka vuosi näihin aikoihin.

Lepo tosin on haavekuva. Olen päättänyt hyväksyä sen, että rauhaan ei pääse eläkkeelläkään. Aina tulee jotain, ja sitten juokset. Pahimmassa tapauksessa murehdit ja juokset.

Snell julkaisi toisen albuminsa Goodbye October vuonna 1976. Joku kaveri hankki vinyylin, ja saattoi minullakin olla C-kasetti, josta surkea mankka kiskoi nauhan ulos.

En muista, luinko ikinä kappaleiden sanoituksia paperilta. Kuunnellessa vilahteli ajatuksia, joista pidin:
"Just changing with the season – –"
tai
"Rearranging all the things we did before – –"
Vuodenajan vaihtuminen muuttaa meitä. Menneet loksahtavat uuteen järjestykseen.

Googlasin äsken sanat ja yllätyin vanhan suosikin kristillisyydestä. Muistin sanoituksen vähän Paul Simonin ja Art Garfunkelin tyyliseksi. Talven ideaan liittyi nyt myös kuoleman levon merkitys.

Snell vetää virtensä tyylikkäästi loppuun:
"Are we waking with His summer in our eyes – –"
Parempi vielä, jos olisi tyytynyt pieneen kirjaimeen: heräämmekö hänen kesänsä silmissämme. Sitä paitsi kesä silmissä olisi ehkä riittänyt.

Runo jysähtää, kun se on monimielinen ja vihjaa tuskin havaittavasti.

Muuten olen sitä mieltä, että kesäajasta on luovuttava.

27.10.2016

Valehtelijat

Uutispätkä selitti miten ihmisestä tulee valehtelija.

Kun aivot tottuvat lööperiin, häpeä ja syyllisyydentunne lakkaavat. Pian emävalhekin pääsee suusta ilman, että omatunto kolkuttaa.

Sitä uutisessa ei kerrottu, että valehtelijan sosiaaliset suhteet rapautuvat.

Hoksasin kerran että tuttu esitti jo kolmatta muunnelmaa elämänsä tarinasta. Tyyppi oli unohtanut entiset jutut tai peräti rakentanut hohdokkaamman version.

Hämmennyin niin, etten osannut sanoa mitään. Kuuntelin vain.

Sitten aloin seurata tutun puheita ja huomasin hänen sumuttavan myös pikkuasioissa, joista ei ollut mitään järkeä valehdella.

Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että käyttäydyn niin kuin hän puhuisi totta, mutta lähden siitä, että kaikki on pötyä – suunnilleen kyllä onkin. Totuusprosentin pohdiskelu veisi liikaa energiaa.

Se läheisyydestä ja aidosta jakamisesta, johon olisi ollut mahdollisuus.

Olen kyynistynyt ja laiskistunut, koska valehtelu on maan tapa.

Miksi nähdä vaivaa, jos yksityinen tai yhteiskunnallinen kuvio on pelkkää teatteria?

Tutkimus: Valehtelu turruttaa aivot (Yle.fi)

23.10.2016

Pitäisikö epäillä?

Ällistelin käsiin osunutta muistiinpanoa, jonka aiheen olin unohtanut täydellisesti.

Paperissa oli lainaus Merete Mazzarellan tekstistä:
"Kertominen, kirjoittaminen – eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen – on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole."
Sitaatin alapuolella oli oma kommenttini:
Ehkä muistelijat tekevät noin.
Olen tykännyt, että omasta elämästä kirjoittaminen on havainnointia. Kenttäpsykologeja ei taida olla, mutta biologin tai vaikka ornitologin muistikirjaan verrattavaa. Field notes. Oman elämänsä antropologi.
Vasta paljon myöhemmin näkee kuviot: muutokset ja toistot. Harvoilla vain on pitkiä havaintosarjoja.
Muisti editoi ja tulkitsee, ainakin minun. En muista, mitä ihmiset sanovat. Kun oivallus on valmis, unohdan kehitysvaiheet. Vain lopputulos jää mieleen.
Pitäisi kirjoittaa. (Pitäisikö?)
Vahinko, etten ole päivännyt lappua.

Hauska peräkaneetti suluissa. Olen näköjään epäillyt kirjoittamisen tarpeellisuutta. Pitäisikö epäillä nyt?

Merete Mazzarella,
Illalla pelataan Afrikan tähteä : isovanhemmista ja lapsenlapsista
Suomentanut Raija Viitanen
Tammi 2008
ISBN 978-951-31-4240-7
Lainaus on sivulta 58.

21.10.2016

Talven merkki

Luulin, että oli satanut. Taivas oli harmaa ja kävelytiet märkiä.

Vilkaisin puistoon toisen kerran, kun vein aamiaisastiat tiskipöydälle. Sadettajien suihkut kastelivat luokoja, jotka vielä erottuivat ruohonleikkuun jäljiltä.

Seuraavaksi sadettajat työnsivät höyryä. Alakouluikäiset somalipojat jäivät ihmettelemään sitä. Toinen ojensi kättäänkin vaaleaa pilveä kohti.

– Talvi, ajattelin. – Hyi.

Oletan, että kastelujärjestelmä puhdistetaan ennen kuin sitä lakataan käyttämästä.

Höyrysuihkuista on tullut mielessäni talven merkki. Voi olla pakkasia tai lauhaa, mutta nurmikon hoidon loppuminen ennakoi auttamatta vuodenajan vaihtumista.

Täytyy ottaa palttoo komerosta ja ommella kiinni hupun nappi, joka on odottanut hyllyn reunalla koko kesän.

18.10.2016

Citykalaa

Arjen typerät yksityiskohdat suututtavat, kirjoitin pari vuotta sitten.

Lähiön marketti pakkosyötti kalapuikkoja.

Ne pakastekalat, joita olisin halunnut, olivat ylimmällä hyllyllä. Pystyin ostamaan niitä vain jos löysin tarpeeksi pitkän myyjän tai hätätilassa toisen asiakkaan.

Kauppias on kuitenkin tullut järkiinsä ja ansaitsee kehuja.

Kalapuikot ovat antaneet tilaa lempituotteilleni, joita lyhytkin ihminen saa nyt pakastealtaasta vain kättä ojentamalla.

Pakastekalastuksen historia:
28.02.2015 Kalapuikot tyrkyllä
12.11.2015 Hauska hujoppi

16.10.2016

Hörpi nuoruuden lähteestä

Kommentoijaa arvelutti vanhenemisen pohdiskelu. Hänestä aktiivisuus olisi parempi vaihtoehto.

Kannatan ehdottomasti sitä, että vanha ihminen pitää kiinni elämän syrjästä. Hysteerinen pakkopirteys, jota nykyään suositaan, on kuitenkin perin vastenmielistä ja monelle mahdotonta.

Suosittelin takavuosina nuorta seuraa keski-ikäisille, jotka hoitivat sänkyyn käpertyneitä tositosivanhoja.

Pelkäsin hoitajien unohtavan, että heiltä menee hukkaan paljon tervettä ja toimeliasta aikaa, jos he vain tuijottavat lähestyvää petin pohjaa. Kommentoija näkee saman vaaran.

Työ hotkaisee niin suuren osan elämästä, että se vinouttaa helposti maailmankuvan.

Eläkeläinen voi ajatella ja suunnitella tosivanhuuttaan aina, kun se tulee mieleen (niin kuin sosiologi Eskolan kirjaa lukiessa on käynyt). Vara ei kaada paattia.

Viimeistään tositosivanhuus on lausuntojen mukaan paskamaista. Jotkut valitsevat sen vuoksi torjunnan.

Kokemukset viittaavat toisaalta siihen, että ikävien asioiden tietoinen käsittely antaa lisää energiaa. Sama juttu kuin hankalan työn tekemisessä heti aamusta: sitten on iloisesti vapaa muuhun.

Entä jos vanhenemista ajattelemalla pysyykin aktiivisena?

Jos ei tutkaile omaa tilaansa, voi haksahtaa pahan kerran: luulla syrjiviä asenteita totuudeksi ja käyttäytyä sitten odotusten mukaisesti.

Monelle vanha on muukalainen joka torjutaan. "Olen vielä nuori, eri maata kuin nuo kammottavat ryppyiset höppänät." Tympein ilmiö on perintöä himoitseva suku kiertelemässä elävän nurkkia.

Kunpa porukka sietäisi sekä erilaisuutta että samanlaisuutta.

Jokainen saisi elellä sellaisena kuin on – jopa omanikäisenään. Vanha jättäisi pakonomaisen nuoruuden tavoittelun, mutta ei päätyisi raihnaisten kirjoihin liian pian.

12.10.2016

Vanhusten rahat

Emeritusprofessori Antti Eskola raportoi kirjassaan Vanhuus tamperelaisten laskelmista:
"– – selvitys osoitti, että ylistetty kotona asuminen ja kotihoito tuleekin kokonaisuudessaan kalliimmaksi kuin vanhuksen hoito vanhainkodissa tai, vaihtoehtoisesti, niin sanotun tehostetun palveluasumisen piirissä."
Miksi meille on vakuutettu, että puhelin kourassa ympäri cityä tai korpea kiitävät hoitajat ovat yhteiskunnalle halvin ratkaisu?

Siinä vaiheessa, kun Eskola ei pääse enää omin voimin sängystä vessaan, hän asuisi vanhainkodissa oikein mielellään. Pienikin huone sopisi, ja hintaan sisältyisi kaikki lääkkeitä myöten.

Laskelman mukaan vanhainkoti tulisi halvemmaksi, kun tarvitaan kaksi kotihoidon käyntiä vuorokaudessa. Ei kun rakentamaan. Ja laadukkaasti, homeröttelöitä on jo tarpeeksi.

Pitkään kotona asuva huonokuntoinen vanhus uuvuttaa omaiset jotka hekin saattavat olla jo eläkeiässä ja sairastella.

Kotihoito on aivan eri asia kuin viime vuosisadan kodinhoitajat, eikä kotihoitaja ehdi piipahtaessaan kovin paljon. Omainen on joka tapauksessa remmissä, yleensä levotta ja korvauksetta.

Totuuden sanomista ei pidä ymmärtää väärin. Arvostan kotihoitoa.

Voin hyvin kuvitella, että jossain iässä asun kotona ja hoitaja käy aamuisin tarkistamassa hengissä olon, jakamassa pikaisesti lääkkeet ja ottamassa joskus verikokeen – säästyn labrareissulta.

Tehostettua palveluasumista eli palvelutaloja Eskola luonnehtii suurelta osin bisnekseksi, jonka tavoite on voiton maksimointi, ja antaa esimerkkejä tunnettujen yritysten taustoista.

Lainaan vielä toiseen kertaan Eskolan mielipidettä:
"Kansainväliset pääomasijoittajat ryöväävät hoitomaksujen nimellä eläkkeeni ja jättävät rahaa liian vähän siihen, mitä minun kuitenkin pitää itse hankkia, kuten esimerkiksi lääkkeisiin."
Muistan pöyristyneeni, kun luin jostain, että lisämaksu napsahti, jos hoitaja kävi laittamassa vanhukselle sukat jalkaan yöksi.

Haluan tositosivanhana julkisen puolen vanhainkotiin, jossa tuttu Elli tai Zahra huolehtii samaan hintaan myös sukista. (Poliitikko, mihin sinä haluat? Eduskuntaan?)

Yhteiskuntatieteilijä Eskola moittii valuuttavirtojen suuntaa:
"Paljon siis on pystytty kuntien ja valtion myötävaikutuksella siirtämään suomalaisten vanhusten vähäisiä varoja kasvottomille kansainvälisille suursijoittajille."
Synkkää. Miten tähän on tultu?

Uutisissa on kehuttu vanhusten perhehoitoa halvaksi vaihtoehdoksi. Moiseen en tahdo, vaikka perhe on söpö sana.

Laitoksessa on monta silmäparia näkemässä, mutta huomaako kukaan, jos perhehoitaja nuukailee ruuassa tai tekee jotain vielä pahempaa?

Sovapöydällä tänä syksynä
Antti Eskola, Vanhuus : helpottava, huolestuttava, kiinnostava
Vastapaino 2016
ISBN 978-951-768-545-0

9.10.2016

Rusakot kuulolla

Kaksi rusakkoa on puiston normaali jänismäärä. Kun näkee yhden mötin katulampun valopiirissä, tarkemmin katsoen huomaa toisen.

Syömisen välillä ne nousevat hetkeksi istumaan ja kuuntelevat korvat pystyssä.

Kuuntelu saattaa myös kestää pitkään. Silloin molemmat katsovat aivan liikkumattomina samaan suuntaan. Joskus käy niin, että toinen jää kuulolle ja toinen alkaa syödä.

Kerran sitten näin, mitä rusakot tarkkailivat niin jännittyneinä: pensaikosta kuukki esiin kolmas, ja sekin jäi tuijottamaan.

Kun vahtaamisesta ei tullut loppua, kyllästyin ja menin nukkumaan.

Seuraavana iltana rusakoita oli kaksi ja kaksi, kävelytie välissä.

Kummastakin parista toinen omistautui syömiselle ja toinen tuijotukselle.

Viimein toinen tuijottaja ylitti tien ja tuli hitaasti lähemmän parin tuijottajaa kohti. Ne kurottautuivat miltei nuuhkaisemaan toisiaan – samankokoiset ja kuin peilikuvat, väliä reilusti alle metri.

Lähestyjä kääntyi äkkiä ja otti jalat alleen. Toinen ampaisi perään.

Rusakot karkuuttivat tien yli ja alkoivat kiertää isoa ympyrää. Lopulta ne häipyivät pimeyteen.

Syömään jääneet rusakot jatkoivat ateriointiaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kohta oli ruohon puputtajillakin mahanalus jalkoja täynnä. Asemalta päin käveli ihminen, jolla oli koira narun päässä.

5.10.2016

Antti Eskola, Vanhuus

Talouteen on ostettu kirja.

Teos on nimeltään Vanhuus, kirjoittaja professori Antti Eskola Tampereelta.

Kirjaston kappale tuli ensin. Luin sen läpi yhtenä iltana ja tajusin heti, etten jaksa tehdä muistiinpanoja tarpeeksi huolellisesti. Haluan syventyä ajan ja ajatuksen kanssa.

Eskolalla näet riittää sanottavaa. Yli 80-vuotias lähestyy aihetta sekä tutkijana että kokemusasiantuntijana.

Ensimmäinen anti oli huomio fyysisten suoritusten rajallisuudesta, jota muut eivät aina oivalla:
Lyhyenkin matkan käveleminen on monelle vaikeaa,
eikä vanhus jaksa touhuta, koska häntä väsyttää.
(Sisensin, vaikkei edellinen olekaan suora lainaus. Yritän pysäyttää silmäilijän lukemaan ja muistamaan nämä kaksi totuutta.)

Terveen vanhan ihmisen väsymys oli minulle kuin uusi asia, vaikka lapsesta asti olen kuullut iäkkäiden sukulaisten sanovan kesken päivän: "Täytyy vähän huokaista." Tunnistin ilmiön, kun Eskola kuvaili pitkäkseen käymistä.

Sitten nousivat sekä tukka että niskakarvat pystyyn. Eskola suomi tehostettua palveluasumista, jonka hinnoittelu on raakaa bisnestä:
"Kansainväliset pääomasijoittajat ryöväävät hoitomaksujen nimellä eläkkeeni ja jättävät rahaa liian vähän siihen, mitä minun kuitenkin pitää itse hankkia, kuten esimerkiksi lääkkeisiin."
Taidatkos sen selkeämmin sanoa?

Eskolan teksti kertaa osittain hänen aiempia kirjojaan, mutta se on lukijan etu. Kustantajat säästävät nykyään eivätkä ota uusintapainoksia. Ja jos ottavat, kirjakauppa ei välttämättä huoli niitä myyntiin.

Antti Eskola, Vanhuus : helpottava, huolestuttava, kiinnostava
Vastapaino 2016
ISBN 978-951-768-545-0

P.S. Mitenkäs sen Helmet-haasteen kanssa on? Eläkeläisen suosittelema kirja. Hi hi. Suosittelen itse.

P.P.S. Ostopäätös syntyy tavallisesti juuri näin. Varaan teoksen kirjastosta ja tutustun sisältöön. Luovun euroistani, kun tiedän, että saan niille vastinetta eivätkä virheet ärsytä.

3.10.2016

Kolme vanhuutta

Olen kehitellyt oman vanhuuden luokitukseni:
  • Vanha ihminen on 65-vuotias ja yleensä eläkkeellä, mutta toimii ja harrastaa kuin kuka tahansa, vaikka ajoittaisia kremppoja tai kroonisia sairauksia olisi.
  • Tosivanha on täyttänyt 75 vuotta, ja iän tuomat vaivat alkavat tuntua. Kuvittelen, että viikon ostokset tilataan netistä ja kaupan autokuski tuo kassit ovesta sisään. Muuten kyllä käydään ulkona. Pää on edelleen niin terävä, että maailma kiinnostaa.
  • Tositosivanha on raihnainen, ja muisti saattaa temppuilla. Iäksi ajattelen noin 85 vuotta, koska olen seurannut pitkäikäisen suvun jäsenten vanhenemista.
Ikä ei oikeastaan määritä siirtymistä vanhuudesta tositosivanhuuteen. Ratkaiseva tekijä on toimintakyky, joka näyttää riippuvan siitä, mitä geneettisiä ansoja kehossa vuosien mittaan laukeaa.

29.9.2016

Windows 10 & Anniversary

Windows 10 on pyörinyt kolme kuukautta, ja tarttis lopulta tehdä jotain. Hommaa riittää sekä kirveelle että talikolle: mäkeen kaikki hyödytön roina, jos suinkin mahdollista.

Vaan kun ei huvittaisi räplätä. Microsoftin olisi pitänyt. Haluan omat jutut poikki ja pinoon, en tärvätä aikaa sahan jakamiseen ja viilaamiseen.

Myös käyttöjärjestelmästä pitäisi olla jonkinlainen signature edition, puhdas perusversio. Käyttäjä saisi valita asennuksen yhteydessä tai myöhemmin ne ominaisuudet, joita oikeasti tarvitsee.

Anniversary eli iso vuosipäivitys ehti tulla ennen raivaustöiden alkua.

Ensimmäinen silmäys masensi. Windows ilmoitti, että minulla on kahdeksan uutta valokuva-albumia. Pikkujoulut ja hautajaiset olivat samassa, vaikka juhlilla oli aikoinaan 10 vuotta väliä. Skannauspäivä ratkaisee.

Kympin valokuvaohjelmaan sisältyy korjaustyökaluja, joihin turvauduin, kun kultapallojen mustaan taustaan oli ilmaantunut vaaleita pilkkuja – outoa, ei kirjaston skannerilla ole ennen sellaisia tullut.

Korjailu toimii, mutta albumit lahotkoot Kympin uumenissa. Kuvia on niin paljon, etten jaksa ruveta järjestämään.

25.9.2016

Rakkauden orjat

Runokirja on Leonard Cohenin tekstiä, mutta en oikein ymmärrä sitä.

No, itsestään selvät:
En tiennyt
   ennen kuin kävelit pois
että sinulla oli ehdoton perse.
Oliko englannin ass 1970-luvulla samansävyinen kuin suomen perse, vai pitikö Jarkko Laineen osoittaa sillä jotain? Ja kai alkukielessä on ass.

Cohenin runot ovat suunnilleen puolen vuosisadan takaa. Juntat, Vietnam ja muut uutiset vanhenevat paljon nopeammin, samoin kulttuurin ilmiöt.

Milloinkahan viimeksi käytettiin sanaa ruoho tai morkattiin
kaikkia Vesimiehen ajan
valheellisia vetelyksiä.
En usko, että Cohen olisi kirjoittanut Aquarian layabouts. Saisinpa jostain englanninkielisen version.

Tikkurilan musiikkivaraston The Energy of Slaves on edelleen korjattavana. Eivät kai ne aio poistaa sitä? Musiikkiväen luulisi ymmärtävän, että risa lituska on kulttikamaa.

Joku lukija on piirtänyt punaisella kuulakärkikynällä pienen sydämen sen runon alkuun, jonka ensimmäinen säe kuuluu:
Yritän pitää yhteyttä missä sitten olenkin.
Onko kaukana Marianne Ihlen vai kuka? Ihlen kuoli heinäkuussa. Kun hän oli sairastunut vakavasti, Cohen lähetti terveiset, että perässä tullaan kohta.

Cohen sanoo tässä alun perin 1972 julkaistussa kirjassa:
Voi mene nukkumaan uskollinen vaimoni.
Toisessa runossa hän kysyy:
Ja tätäkö sinä halusit
   asua talossa jossa sinä ja minä
kummittelemme.
Mielessä vilahtaa, että kaikkien naisten kanssa kävi näin.

Suzanne Elrod on Cohenin lasten äiti. Hän on eri Suzanne kuin se kaverin vaimo, joka asui rannassa lähellä kirkkoa ja tarjosi appelsiininkuorilla maustettua teetä.

Cohenin esikoinen Adam syntyi samana vuonna kuin The Energy of Slaves ilmestyi, tytär Lorca kaksi vuotta myöhemmin.

Elämäkerturit listaavat myöhempien naisten nimiä: Dominique Issermann ja Rebecca de Mornay ja Anjani Thomas ja muut.

Valitettavasti on asioita, jotka eivät muutu vuosikymmenien kuluessa ja jotka ymmärrän kirkkaasti:
Joka kerta kun vaimoni saa lapsen
hän sekoaa päästään
hän näkee millainen maailma on.
Ja sittenkin – miksi tuntuu, että Cohenin kirjoittaessa näitä tekstejä oltiin vielä toiveikkaita? Nykyään kukaan ei usko rauhaan ja rakkauteen.

Cohenin runot olivat onnenkantamoinen kirjaston palautuskärrystä:
Leonard Cohen, Rakkauden orjat
Suomentanut Jarkko Laine
Otava 1975
ISBN 951-1-02098-6
Alkuteos The Energy of Slaves ilmestyi 1972.
Sopi Helmet-lukuhaasteeseen: kirjassa on alle 150 sivua.

22.9.2016

Sairaan kalpea syksy


Viimeiset kultapallot.

Märillä ilmoilla sienet kasvavat paitsi maassa myös puussa. Jos katsoo oksia tarkemmin, erottaa tummat laikut lehdissä.

Koivujen keltaista ja kirsikoiden punaista roskaa on saanut lakaista parvekkeelta heinäkuusta asti. Se koivu, jossa on isoloviset lehdet, kärsi viime vuonna ja näyttää taas harvalta.

Etelän puut – nimeä en tiedä, ilmansuunta on veikkaus – noudattavat ihan omaa allakkaansa. Ne kellastuvat elokuun viimeisinä päivinä.

Kirsikat punertuvat normaalisti syyskuun puolella, villiviini juuri ennen syyspäiväntasausta. Pari hätäisintä vaahteraa roihuaa nyt punaisena niin kuin heidän tapansa on. Itsevalaiseva keltainen tulee myöhemmin.

Syksy voi tietysti olla hailakka. Tautiset puut hankkiutuvat nopeasti eroon lehdistään.

19.9.2016

Housut pois

Luulen, että kyläkoulu on nykyään yhtä kaukana idyllistä kuin muinoin 1950-luvulla.

Mitenkähän lasten kehitysvaiheet näkyvät modernin koulun arjessa? Kansakoulun muka viattomaan maailmaan kuuluivat esimerkiksi yläkoulun pojat, jotka ajoivat takaa ja koskettelivat tyttöjä.

Yläkoulu tarkoitti neljäsluokkalaisia ja isompia, jotka opiskelivat samassa luokkahuoneessa. Osa tytöistä ja muutama kookas poika olivat sukukypsiä. Nuoremmillakin murrosikä teki tuloaan.

Kolmannen luokan kevät sekoitti kotimatkat: poikasakki juoksi tyttöjen perässä ihan kirjaimellisesti.

Meille päin tytöt kulkivat porukassa, sillä moni heistä asui omakotialueella. Jatkoin siitä mäkeä ylös tyttökaverin kanssa ja kilometrin verran yksin. Onneksi kiusanhenget olivat laiskoja kävelemään.

Laumasta oli hyötyä, kun pojat lähtivät seuraamaan. Ei pelottanut, koska joukkomme arveli voittavansa mahdollisen käsirysyn. Pako oli kuitenkin tappelua helpompi vaihtoehto.

– Äkkiä meiän huusiin, keksi lähimmän omakotitalon tyttö, kun takaa-ajajat huohottivat niskaan.

Huusi oli tilava, joten koko tyttöparvi ahtautui sinne. Rynkytys oli turhaa: oven haka kesti. Kyttäsimme seinänraoista ja näimme, että pojat väsyivät odottamiseen aika pian. Huuseista tuli vakituisia turvapaikkojamme.

Neljännellä luokalla seksi kutkutti entistä enemmän. Lopulta poikasakki kävi väkisin tyttöjen kimppuun keskellä kylää.

Kävelin etunenässä koulun portista ulos. Juttelimme huolettomina, kunnes sillalla, muutaman kymmenen metrin päässä, pojat juoksivat vastaan ja tarttuivat painiotteella hartioihin ja vyötäröön.

Riuhtaisin itseni irti, viereinen tyttö samoin. Ampaisimme kohti metsäpolun suuta, jotta välttäisimme uuden hyökkäyksen – pojat saattaisivat kääntyä perään. Osa tytöistä pinkoi kannoillamme.

Seuraavana aamuna ennen koulun alkua kuulimme, mitä "ne hullut" olivat tehneet. Pojat olivat saaneet yhden tytön kiinni, kaataneet hänet tielle ja riisuneet häneltä alushousut.

Tunnit pidettiin tavalliseen tapaan, mutta päivän päättyessä vain tytöt saivat lähteä. Opettaja ilmoitti, että kaikki pojat jäisivät luokkaan.

– Olis tapeltu kovasti niitä vastaan eikä menty karkuun, joku harmitteli, kun pohdimme tapausta omakotialueen risteyksessä. – Mutta ei älytty, että ne vois tehdä semmoista.

Vähitellen kävi ilmi, että opettajan puhuttelu rauhoitti kotimatkat. Enää ei tarvinnut juosta pakoon eikä puolustautua.

Sama opettaja hoiti asiat mallikkaasti toisessakin kiusaamistapauksessa.

17.9.2016

Tyttö ei tule kouluun

Kiusaaminen alkoi dramaattisesti.

Pojat seisoivat kotipihallaan ja viskelivät hellapuiksi pilkottua hakkuujätettä maantielle. Yksi klapi mäjähti kasvoihini. Tyttökaveri onnistui väistämään ammuksia ja pääsi karkuun.

Vasta kotona selvisi, että aivan silmän alla oli tikun tai oksan tekemä pistohaava.

Oli syksy, olin ensimmäisellä luokalla ja melko tasan seitsemän vuotta vanha. En ymmärtänyt, että tapaus voisi olla pitkän piinan alku.

Isäni ryhtyi toimiin. Hän meni johtajaopettajan puheille.

Alakoulu eli pienet lapset, siis ensi-, tois- ja kolmasluokkalaiset, olivat naisen työsarka. Mies opetti neljäsluokkalaisia ja isompia ja johti koulua. Tilaa oli vähän: kaksi luokkahuonetta, eteinen ja keittola.

Isä tunsi yläkoulunopettajan, koska oli hänen entinen oppilaansa. Sitä paitsi isä varmaan tuumi, ettei alakoulun vanha neiti mahtaisi kiusaajille mitään.

Silmä turposi ja oli kipeä, ja jäin pois koulusta. Isä selitti kahden kesken, että oli käynyt puhumassa opettajan kanssa.

– Minä sanoin, että tyttö ei tule kouluun, ennen kuin tämä on selvitetty ja pojat kurissa.

Muutaman päivän kuluttua sain luvan palata opintielle.

Se heittelijöistä, joka oli osunut kasvoihini, pyysi minulta virallisesti anteeksi. Muuten aikuiset ottivat vastuun ja hoitivat asian, eikä pienen uhrin taakkaa lisätty keskusteluilla tai sovitteluilla pelottavan yläluokkalaisen kanssa.

Poissa ollessani tapausta oli käsitelty koulussa. Ehkä miesopettaja kävi heittelijöiden kotona.

Koska silmä oli säilynyt ehjänä ja haava parani, välikohtaus unohtui. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minua kiusattiin.

Toissa kesänä kuulin jutun jatkon.

Nuorempi saman koulun oppilas oli käymässä lapsuuskylällään ja kertoi, että heittelijät kiusasivat kaikkia. Hän ei uskaltanut kulkea heidän talonsa ohi, toisin sanoen käydä leikkimässä ystävänsä luona.

Kauhistuin ajatusta, että pojat olisivat vainonneet minuakin neljän pitkän talven ajan.

Rivakalla asioihin puuttumisella isä ja opettaja lopettivat kiusaamisen.

Lapset eivät aina kerro ikävyyksistä. Silti luulen, että meiltä käytiin rauhassa koulua. Kukaan sisaruksista ei tullut verissä päin kotiin.

11.9.2016

Perhosen siivenisku

Seisoin ulkovaatteet päällä television edessä.

Olin juuri tullut töistä ja katsoin kuvia, joita aivot eivät heti käsittäneet uutisiksi.

Pilvenpiirtäjä oli tulessa niin kuin vanhassa elokuvassa.

Ihminen hyppäsi palon keskeltä tyhjään ilmaan. Ja kommentti maailmalta: mustavalkoinen video, jossa naiset tanssivat riemuissaan.

Myöhemmistä uutislähetyksistä nämä pätkät oli siistitty pois.

Enempää en kirjoita viidentoista vuoden takaisesta hyökkäyksestä. Vaikeneminen on osa henkilökohtaista vastarintaliikettäni.

Toinen osa on se, että kun jotkut taas iskevät jossakin, en todennäköisesti postaa aiheesta ollenkaan.

Sanomiseni ja tekemiseni ovat täysin merkityksettömiä. Kuitenkin teen, minkä voin: rajoitan palstatilaa.

Perhosen siipi vastaan hirmumyrsky.

Turhan juhlallista tietysti. Vaan onpahan yritetty.

8.9.2016

Googlen kirous

Niin mieli muuttuu.

Vakuutin, etten aio lopettaa bloggaamista.

Kesken metromatkan iski kuitenkin ajatus, että tapan blogin, koska se ei toimi kunnolla. Syysteurastuksen aika: elinkelpoiset projektit viedään talven yli ja muut listitään.

Fundeerauksen taustalla on puoligurun lausunto.

– Google on kironnut sinut, hän sanoi, kun kerroin, mitä olin tehnyt ennen kuin blogi jumittui.

Heinäkuussahan Blogger viskasi postausten kuvat sivun keskeltä vasempaan laitaan. Samassa yhteydessä tekstien kappalejaot menivät sekaisin. Niidenkin, joissa ei ollut kuvia.

Kävin nyt katsomassa, toimivatko pariin juttuun ymppäämäni linkit edelleen, ja hoksasin, etten tarkisteluistani huolimatta ollut löytänyt kaikkia postauksia, joiden asettelu oli seonnut.

Päätin käydä läpi jokaikisen postauksen ja korjata sekä kappalejaot että muut virheet.

Editoin juttujani muutamana iltana. Sitten jämähti.

– Google tulkitsi, että joku luuseri klikkailee postauksiaan urakalla, puoliguru arveli. – Sillä keinolla voi lisätä tilastoihin katsojia.

– Minusta laskuri on aina ollut epäluotettava, sanoin. – Laitoin sitä paitsi ruksin Älä seuraa omia sivun katselujani -kohtaan heti, kun löysin sen. Kannatan arkirealismia.

Että parannella tilastoja kepulikonsteilla. Höps ja kukkuu.

Googlelta on mennyt ihan ohi se, ettei kukaan ala blogata vanhuudesta, jos aikoo tilastojen tähdeksi.

No, hion lahtauskirveen.

6.9.2016

Jumissa

Kaiken varalta tiedoksi:

Blogissa on ongelmia kyökin puolella.

Eri sivut aukeavat, mutta niillä ei voi liikkua millään konstilla. Ne ovat kerta kaikkiaan jämähtäneet.

Hitautta on esiintynyt silloin tällöin jo viikon päivät.

Verkosta ei heru apua. Kukaan ei ole ilmoittanut tällaisista ongelmista. Sitä paitsi kaikki muu koneellani toimii aivan normaalisti. En voi syyttää Windows Kymppiäkään.

Harmittaa, kun liki valmis postaus, jonka olin aikonut julkaista tänään, jää Luonnoksissa näytön reunan alapuolelle. Siihen ei pääse käsiksi.

Sydäntä kylmää ajatella, että koko blogi voi halvaantua.

Tarkoitus ei ole lopettaa bloggaamista.

Vaan minkäs teet, jos jäät jumiin?

3.9.2016

Kolme saunaa

Kostea, ei liian kipakka lehahdus kiukaan suunnalta lupaa nautintoa.

Saa oikaista itsensä lauteille. Kiuas rapsahtelee. Jatkuvalämmitteisen alta kuulee tulen äänet, ellei ole viimeinen saunoja. Muu unohtuu.

Vanha sauna
maalla


Lapsuuskodin hirsisaunan päätyyn oli tehty laudoista eteinen – nykyään puhutaan saunakamareista. Osat olivat ajan mittaan harmaantuneet samansävyisiksi.

Eteinen toimi pitkään suutarinverstaana. Ikkunan luona oli pöytä, nurkassa jykevä ompelukone ja kokoelma puisia lestejä.

Sauna oli todella vanha jo silloin, kun olin ihan pieni, ja kesällä vadelmat tunkivat lahon seinähirren läpi siinä, mistä pesuvedet juoksivat kourua pitkin ulos. Löylyt olivat silti talvellakin mainiot.

Valaistukseksi riitti saunassa kynttilä, joka tuikki ikkunalaudalla. Eteisessä ja polulla auttoi taskulamppu, myrskylyhty tai kuutamo.

– Kylypöön! huusi vanhaemäntä omalta pihaltaan.

Saunaan hän ei käskenyt. (Käskeä tarkoitti myös 'pyytää' tai 'kehottaa'. Se käski meitä kylään oli kohtelias vierailukutsu.)

Leirikeskuksen sauna
opiskelukaupungissa


Tumma hirsinen pytinki tervaleppien varjossa: terassi, takkahuone, sauna. Jos kylvin kämppäkaverin seurassa, ylälauteella oli reilusti tilaa maata jalat seinällä. Välillä pulahdimme laiturin päästä mereen.

Vuosia myöhemmin jouduin opiskelukaupunkiin järjestämään kesäjuhlia. Ilahduin siitä, että porukkamme oli majoitettu leirikeskuksen parakkiin.

Suomen kesä näytti karmeimmat puolensa. Rankkasade piiskasi kaupunkia, joki tulvi alajuoksulla tielle ja sumpin / saikan litkimisestä huolimatta me hytisimme nihkeissä vaatteissa.

Pääsin toimistoflikan kanssa vapaalle illansuussa. Jätimme putiikin miesten hoitoon ja lähdimme bussilla saaristoon.

Perillä retkeilin heti rantasaunalle. Sen olemassaolo piti tietää, koska se ei näkynyt leirikeskukseen. Aikeeni olivat peräti luvattomia, mutta ryhdyin etsimään saunan avainta. Rakennuksen alla oli entiseen tapaan valmiiksi pilkottuja puita.

Kundit tulivat pakulla surkeina ja kylmissään. Yhdellä roikkui tippa nenän päässä kuin sarjakuvaäijällä.

– Onko sauna? hän huokasi uskomatta korviaan, kun kylpemisestä ja leirinostalgiasta virkistyneenä esittelin mahdollisuuksia.

Perävaunusauna
lakeudella


Katselin uteliaana myöhäissyksyn maisemia, kirkkoa ja hautakiviä. Sitten ajettiin mökille, toisin sanoen pienelle vanhalle talolle. Kulkuvehkeen näköinen pömpeli oli yllättäen sauna.

Muistikuvat ovat sen verran hataria, että tiirailen mustavalkoista negatiivia.

Kulmikkaan vaalean rakennelman päädyssä on ikkuna, ehkä muutostöiden yhteydessä lisätty. Nurkkien listat ovat epäilemättä puna-kelta-punaiset varoitusmerkit.

Harmi, mutta tiedot jäävät siihen. Kuva-alan täyttää koivupöllikasa sekä pitkätukkainen, anorakkiin ja farkkuihin sonnustautunut hahmoni. Aherran pokasahan kanssa yhden pöllin kimpussa.

Oudoksuin luovaa pohjalaista saunaratkaisua, mutta hyvät löylyt se antoi. Kävelin tyytyväisenä mökkiin kattelemaan lavittata alleni. Iltapala odotti.

31.8.2016

Hallatähdet

Kesä loppuu monta kertaa. Yksi päätepisteistä on elokuun viimeinen ilta, sillä koulu alkoi nuoruudessani syyskuun ensimmäisenä päivänä.

Oppikouluiässä muistin joka vuosi Anna-Maija Raittilan säkeet:
"Viimeinen kesän rusko pilveen häviää,
ja kauas taivaan lakeen syttyy syksyn tähdet."
Runon nimi on Viimeinen kesäilta. Ajattelen yhä samoin kuin koululaisena, että sen päiväys on 31.8. Kaksitoista syksyä on niin pitkä aika, että siitä jää jälki sisäiseen kalenteriin.

Mitään muuta ei runosta ole jäänyt mieleen kuin nämä rivit. Kirja oli Raittilan esikoisteos Ruiskukkaehtoo. Äiti oli hankkinut sen itselleen.

Olihan tähtiä jo elokuussa, mutta varsinaisesti ne kuuluivat syksyyn.

"Siellä on taivas kiiluvaisia täynnä", isä sanoi tullessaan keittiön ovesta sisään. Hän tarkoitti, että yöksi oli seljennyt ja halla uhkasi.

Anna-Maija Raittila, Ruiskukkaehtoo, WSOY 1947

28.8.2016

Ettei lapsi liho

Nuori tyylikäs pariskunta marssi puistoa kohti. Edellä juoksi viiden tai kuuden ikäinen poika.

Sitten poika pysähtyi ja alkoi kaivaa hiekkaa sormellaan. Hän oli nähnyt jotain kiinnostavaa.

– Juokse, äiti kehotti napakasti. – Pitää liikkua, ettei tule lihavaksi.

Voi hyvänen aika. Kuuden vanhat ovat luonnostaan ikiliikkujia: hyppivät, pomppivat ja kieppuvat. Vekaroita ei saa millään konstilla istumaan hiljaa paikallaan.

Sekä poika että vanhemmat olivat hoikkia. Perhe syö varmaan kasviksia ja harrastaa joka päivä liikuntaa.

Äidin kireys arvelutti kuitenkin. Lapsen pitää saada touhuta omiaan.

Urheileeko poika isona pakonomaisesti vai tekeekö kapinan ja ryhtyy sohvaperunaksi?

23.8.2016

Perikunta pelkää

Perikunnan ahneus torpedoi helposti seniorirakkauden.

Tuttu nainen löysi kivan leskimiehen, joka asuu omassa pienessä mökissään. Sydäntalvea varten miehellä on yksiö, mutta sinne ei tarvitse muuttaa vakituisesti vielä pitkään aikaan.

Luultavasti. Elämä ei anna takuita huomisesta.

Arki jaetaan kaikin puolin reilusti, eikä mies orjuuta kauhan ja imurin varteen.

– Ei minun tarvii olla piika, tuttu kehui. – Moni ikä-äijä tykkää, että juuri se on naisen tärkein virka.

Miehen lapset käyvät kylässä. He ovat päällisin puolin mukavaa väkeä. Siitä huolimatta perikunta uhkaa eläkeläisparin onnea.

Lapset nimittäin pelkäävät isän tavaroiden lähtevän naisystävän matkaan. Siitäkin tuntuu olevan huoli, että seurusteluun kuluu rahaa, joka pitäisi säästää perinnöksi.

Vaarinmökki ja yksiö ovat miehen itsensä hankkimia. Osa huonekaluista ja käyttöesineistä on hänen vanhempiensa peruja tai lasten äidin ajoilta. Eläkkeensä mies on ansainnut kovalla työllä.

Silti lapset kyselevät innokkaasti reissuista ja tekemisistä. Yksi vahtii erityisesti tavaroita.

– Lopulta älysin, että se kuvittelee, että minä vien sieltä jotain, tuttu valitti loukkaantuneena. – Tarkastaa kaapit ja laatikot, kun luulee, ettei kukaan huomaa. Joskus tekee mieli olla menemättä sinne enää.

Tutulla on kaupunkiasunto, josta hän ei luovu: hissitalo ja sopiva matka palveluihin. Kaikkea on. Tavaraa pitäisi itse asiassa vähentää – eikä hän periaatteesta varasta.

Ajatuksensa hän on tehnyt tiettäviksi kaikkien kuullen, mutta vaivihkainen tarkkailu jatkuu.

Ehdotin että tuttu unohtaa ahneet perilliset.

– Sen kun hymyilet viettelevästi niiden paukapäiden hurmaavalle isälle.

Hyvää miestä ei kannata jättää perikunnan vuoksi. Hankkikoot elämän, niin ei tarvitse kytätä ajokilometrejä.

En kirjoita itsestäni. Tuttu on tuttu, mutta ei kotiseuduiltani. Arvelemme, että ongelma on luultua yleisempi.

18.8.2016

Yötä päin

Yö on kaupunkilaiselle harvinainen elämys. Tarkoitan maalaispimeyttä, johon keinovalo ei ulotu.

Siitäkin on kauan, kun olen viimeksi ollut tien päällä öiseen aikaan.

Ensin pilvet hehkuivat punaisina ja taivaanrantaan oli sipaistu vihreää. Kun matka joutui, vaaleat elopellot hämärtyivät näkymättömiksi.

Jäljelle jäi musta maa ja musta metsä ja paksu musta pilvilautta.

– Niin kuin kattilankansi, matkatoveri kuvaili pilveä.

Kylmää valkoista hohtavien ajoratamerkintöjen päässä viipyi keltainen neliö: pala pohjoista. Lopulta valotilkku haalistui.

Perillä metsä sulki pihan aukoksi, jonka yllä kajasti harmaa taivas. Sakea, kostea pimeys otti tulijat vastaan.

15.8.2016

Jana vai kartta?

Tärkein peruste, jonka mukaan järjestän maailmaa, on tapahtuman paikka.

Elämänvaiheet ovat mielessäni kartalla eivätkä aikajanalla: Helsinki, nykyinen lähiöni, opiskelukaupunki, lapsuuden kotipitäjä, vielä pohjoisemmat tutut seudut. (Lähiö on ajatuksissani eri paikka kuin Helsinki, joten käytän lähiön nimeä.)

Web-koulutuksen opettaja huomasi taipumuksen. Hän piti sitä erikoisena, koska ei tajunnut piirteen maalaisuutta.

Olen kasvanut siihen, että talo pysyy, mutta väki vaihtuu, kun uusi sukupolvi ottaa isännyyden. Paikka ja rakennukset jäävät silloinkin, kun tila myydään vieraalle.

Saatan määritellä sijaintini vuosia sitten puretun talon mukaan. Kerran soitin maalla kylälle päin kävellessäni: "Laita kahvi tulemaan, mä olen nyt Korpelan kohdalla." Tienvarresta hävinnyt mökki oli edelleen myös puhekumppanin maisemassa.

Näkymättömiin painuneen historian lisäksi kartan pisteisiin kerrostuu oman elämän jaksoja.

Suunnittelen yhtä kaupunkiani esittelevää valokuva-albumia, jossa kullekin paikalle on varattu aukeama. Koska haluan näyttää aikajärjestyksen, vanhat kuvat voisivat olla mustavalkoisia ja hiljattain otetut värillisiä.

Kuinkahan muut kokevat tämän? Kumpi on ensisijainen, aika vai paikka?

10.8.2016

Pakkasen Helle

Onkohan paperikauppa vielä Töölöntorin laidalla?

Oli se, kun Outi Pakkanen kirjoitti dekkariaan Helle, joka sijoittuu entisille kotikulmilleni Helsingin Etu-Töölöön. Viimeiset paperikaupat tekevät kuitenkin katoamistemppuja.

Pakkasen vakihenkilö graafikko Anna Laine joutuu vesivahingon takia evakkoon. Samoin mäyräkoira Justus.

Asunto sijaitsee lähellä Mika Waltarin puistikkoa ja Eliteä, jossa yhä vain on taiteilijakapakan hohtoa. Anna Laine pujottelee vanhojen mööpelien ja portaan erilaisten asukkaiden seassa. Kissanpissa tuoksahtaa huoneissa, ulkona roskakatos.

Tunnistan keittiön tilat: "kapea putka". Kuin myös antiikkisen kaasuhellan. Uunin räjähtämistä saa pelätä, jos sitä rupeaa sytyttämään.

Kirja sijoittuu kesään ja sää tihkuu riveille ja rivien väliin. Juhannuksena roikaa vettä, mittari näyttää +9°. Talon rappujuhlien perjantaina lukema on hikiset +32,5°.

Sitten tulee myrsky ja lopulta murha, niin kuin odottaa sopii.

Pakkasen romaanien ääressä viihdytään muun kuin karmivan jännityksen vuoksi. Niiden lukijat keskittyvät mieluummin Helsingin ja ruuanlaiton kuvauksiin kuin angstiin, vereen ja takaa-ajoihin.

Helle käy yhtä hyvin rakkausromaanista kuin dekkarista. Suhteet ovat hiukan epätyypillisiä, ja yhden niistä solmii Anna Laine, vaikka on vannonut, että karkeakarvainen ikäherra riittää asuinkumppaniksi.

Parin naisen kliseisyyttä Pakkanen olisi voinut laimentaa. Nykylukijat herkuttelevat mieluusti vihjauksilla.

Sympaattinen tarina tämä on, niin kuin Pakkasen dekkarit yleensäkin. Varaan aina kirjastosta hänen uusimpansa. Tarinan lisukkeeksi sopii teekuppi ja tehosteeksi pimeä loppukesän ilta.

– Ruokaohjeet löytyvät kirjan takaa.

Outi Pakkanen, Helle
Otava 2015
ISBN 978-951-1-29068-1

Helmet-lukuhaaste 2016: Kirjassa juhlitaan ja siinä on myrsky.

6.8.2016

Eskola ja vanhuus

Olenkohan koskaan aikaisemmin rynnännyt uutissivulta verkkokirjastoon tekemään varausta?

Niin kävi kun luin, että sosiologian emeritusprofessori Antti Eskola julkaisee Vanhuus-nimisen kirjan.

Uutisen mukaan Eskola sanoo, että eläkkeelle jääminen on helpotus. Sitten tulee huoli terveydestä, ja lopulta vanha ihminen päätyy fundeeraamaan, mitä elämä voisi vielä tarjota.

Eskola on 82-vuotias, joten hän tietää aiheesta paljon enemmän kuin minä. Siis kipin kapin verkkokirjastoon, ennen kuin varausjono ponkaisee moneen sataan. (Olen yhdeksäs.)

Viisaampien neuvot ja oma kokemus tähdentävät, että eläkkeelle siirtymisen yhteydessä kannattaa tehdä suuria päätöksiä vain silloin, kun on varma asiastaan tai kun on pakko.

Muutokset stressaavat, ja eläkeläisen arki on käytännössä toisenlaista kuin töissä käyvän kuvitelmissa.

3.8.2016

Kolme keltaista

Keltainen on elokuun väri:
  • Kantarelli
    Hoksasin kantarellit opiskeluaikana, koska niitä oli kaverin landella tolkuttomasti. Kotiseudun paikat olivat harvassa. Kaverin luona sienestäessä näin myös mäntykukan sekä hirvikärpäsen – elukka oli levinnyt kaakon suunnalta.
    Kantarelli on nopeaa gourmet-ruokaa. Jos sutii roskat pois metsässä, saa kotiin tultua heittää voita pannulle ja sienet perään.
  • Nauris
    Ehdottomasti se litteä keltainen, jota myydään kaskinauriin nimellä. Valkoisiin en ole kajonnut.
    Tykästyin makuun jo kolmen neljän vanhana. Äiti haki kasvimaalta nauriin, pesi ja halkaisi sen. Sitten asetuttiin pihalle istumaan, ja äiti raaputti veitsellä nauriista sosetta, jota työnsi vuoron perään annoksen kunkin lapsen suuhun.
  • Aprikoosi
    Ensimmäisen kerran ostin tuoreita aprikooseja Stockmannilta, kun etsin syöntikypsiä hedelmiä. Aprikooseista tuli keskikesän herkku, jota saa nykyään lähiön marketista.
    Siemenissä on hyvä karvas maku. Lakkasin kuitenkin syömästä niitä, kun sain tietää, että niissä on amygdaliinia josta maha värkkää syanidia. Kai muistatte vanhat salapoliisiromaanit?

30.7.2016

Mainoskukkasia

Olio, jota eläke-eurojani kärkkyvä mainosten tulva houkuttelee, on syntynyt risteyttämällä lukutoukka ja hevoskärpänen. Kirjoja on siis yritetty myydä, samoin ratsastustarvikkeita.

Jopa sääsivustossa törmäsin verkkokirjakaupan mainokseen.

Oli se tietysti asiallisempi kuin horkassa tutiseva piilokysely, jota olisi pitänyt napsutella. Mokoman iljetyksen nähtyäni protestoin häipymällä äkkiä.

Samoin käy, kun mainos peittää jotain olennaista. Vältän sivuja, joilla on pakko raivata polku tiedon ääreen. Hiirellä saa huitoa kuin vesurilla.

Kaikkein tyhmimpiä mainoksia ovat ne, joita sanon jenkkiheilureiksi. Juuri kun ymmärrän, että sivut tarjoavat aiheesta vain more of the same, esiin pomppaa iso lappu, joka alkaa heilua keskellä näyttöä.

Onneksi suomalaiset eivät hypi asiakkaan silmille.

Niin, no. Maikkariin kyllästyin eilen aamulla niin, että päätin lakata käymästä – sekava sähellys haittaa uutispätkien lukemista. Ja viittaan entisiin kommentteihini Microsoftin clickbait-karusellista.

Koodaisipa joku keltaisia kukkia. Se mainos oli upea hidas animaatio: napsuttelin kukkaa avautumaan vain nauttiakseni siitä. Myöhemmin pihistin hitauden yhteen omaan animaatiooni.

Verkon käyttäjien profilointi nuuskii vanhoja jälkiä.

Mieltymyksiä analysoiva ohjelma ei osaa laskea, että kirjanostointo meni jo. Hevostakaan ei taloudessa valitettavasti ole.

Pitäisikö ladata mainostentappo-ohjelma taas, vaikka sitten unohtuu, millaista verkossa todella on?

26.7.2016

Lempeät pilvet

Ovet naukuvat ja varrasleipä pehmenee. Jos aurinko näyttäytyy, se laskee aprikoosinkeltaiseen höttöön.

Pilvet ovat luoneet rannikon tuntumaan kostean, leppeän kesän moneksi päiväksi.

Yleensä merituuli pitää sään selkeänä, mikä tarkoittaa, että aurinko paahtaa armotta. Silloin luon kaipaavia silmäyksiä ostarin takana häämöttäviin pilvimassoihin.

Pidän sisämaan kesäpäivistä. Aamu valkenee aurinkoisena, mutta taivas täyttyy vähitellen kumpupilvistä, jotka peilailevat järvessä.

Suloisen lempeää verrattuna paahteeseen ja siihen, että jatkuvasti tuulee.

Ilmatieteen laitos: Merituuli ja maatuuli

23.7.2016

Anttilan konkurssi

Anttila kaatui huonoon laatuun. Niin kaatuvat kaikki, jos eivät ala myydä tarpeellisia kunnon tavaroita.

Olen kyllästynyt sisustusesineisiin ja muumimukeihin eli tilpehööriin, jota on vaivatonta ostaa halvalla sisään ja myydä vähällä henkilökunnalla ulos.

Hameiden ja muun vaatteen lisäksi tarvitsen pieniin tiloihin sopivat tyylikkäät verhot, nyppyyntymättömästä puuvillasta huolellisesti ommeltuja lakanoita ynnä muuta, mitä Helsingin keskustasta on vaikea löytää.

Anttiloihin on päässyt suoraan kolmelta metroasemalta: Itäkeskuksen, Helsingin yliopiston (entinen Kaisaniemi) ja Kampin. Porukkaa olisi riittänyt tungokseen asti, jos tarjolla olisi ollut hyviä pukineita ja talouskaluja.

Uusin Anttila sijoittui Rautatientorin asemalle, mutta olen käynyt siellä vain pari kertaa enkä ostanut mitään.

Ihanteellinen paikka ei auta, jos kauppias yrittää myydä kiinanhetaleita ja käyrälestisiä kenkiä. Eikä tunnetun merkin epäonnistunut kuosi myy – naisten paita, jossa on kummankin rinnan päällä iso kukka / tikkataulu / jokin.

Kuka ostaa lampun, jonka jalka näyttää Eiffelin tornilta? Ällistelin semmoista Itiksen Anttilassa ja tuumasin, että firma ei enää notkostaan nouse.

Kun Anttila myytiin ulkomaille, olin vielä toiveikas. Maaliskuussa 2015 vastasin juttuni Tavaratalosta sen saisi heti kommentoijalle näin:
Anttilat olivat pitkään ihan hyviä tavarataloja, mutta joku vuosi sitten lakkasin käymästä. Pengoin naisten vaatteita ja kauhistelin rättejä, joita ei olisi ikinä pitänyt edes valmistaa, saati rahdata pitkin maailmaa. Samoin kenkiä ja laukkuja. Toivottavasti saksalaiskomento pitää liikkeet pystyssä ja panee valikoiman kuntoon. Helsingin Anttilat sijaitsevat julkisen liikenteen kannalta hyvissä paikoissa.
Sisäänostajan olisi tosiaan pitänyt käsittää, etteivät ihmiset halua riepuja. Muumimukit varmaan toimivat, mutta paljonko niitä hankitaan yhteen talouteen?

Surkein roju katosi kun Anttilat myytiin, mutta tyylitaju petti edelleen. Jopa Vallilan verhot olivat rumemmasta päästä.

Olen etsinyt yöpöydälle lamppua, jonka valossa näkisi lukea. Siinä puuhassa törmäsin Eiffelin torni -kitschiin.

Tokmannin miehen ei kannata halveksia Anttilaa. Tokmanneihin on ahdettu lisää tuotteita, mutta olen tänä kesänä lähtenyt tyhjin toimin sekä Itiksestä että Kaisiksesta.

Stockmannilla aseteltiin hintavia piikkikorkoisia saappaita vitriineihin, kun olisi pitänyt tarjota suomalaisille sopivia kenkiä. Moskovassakin pyryttää lunta, ajattelin. Sittemmin rikkaat venäläiset katosivat.

Myös Sokos menee varmaan samaa tietä kuin muut. Siellä kävelee, katselee ja etsii. Ja laskeutuu viimein harmistuneena metroon.

19.7.2016

Se kesti kaksi päivää


Kolmantena aamuna kukka lakastui.

Siirränkö metsäkaktuksen tilavampaan ruukkuun, jotta se kukkisi taas ensi kesänä?

Olen tainnut pitää huonekasveja nälässä ja välillä janossa. Muutama haikailee myös valon perään. Tuholaisia ei ole ilmaantunut, mutta porukka näyttää hiukan kituliaalta.

Kaktusten kukkimattomuus johtuu tietysti siitä, että useimpien täytyy saada kunnon talvilepo viileässä ja valoisassa.

Ennen sotia rakennetun talon vetoisella ikkunalla talvetus kävi luonnostaan. Paksu ja leveä ikkunalauta ulottui ruutuun asti, eikä patterin lämpö hohkanut suoraan kasveihin. Nyt lämmitys aiheuttaa ongelmia.

Toisaalta kasvien huoltovälit vaikuttavat niiden viihtymiseen. Sitä paitsi luulen, että kun aurinko oikein paahtaa eteläikkunalle, jotkut kaktuksista pakenevat kesästä huolimatta lepotilaan.

Mullanvaihdossa onkin keinottelemista. Metsäkaktus on aikamoinen rohjo ja myös jotenkin hauras, erilainen kuin vaikka lehtikaktukset, joita voi taivuttaa.

No, konstit on monet. Mitäpä en tekisi, että saan yhden valkoisen kukan.

17.7.2016

Rahtari

Oho, mikä kerronnan tempo. Aiemmin Seppo Jokisen dekkarit ovat soljuneet rauhallisesti, mutta nyt on lisätty vauhtia.

Astalolla isketään ja muutenkin käydään alusta lähtien kiivaasti hengen päälle. Yksi mies liiskaantuu rekan alle, toiset suistuvat autolla tieltä ilman järkeenkäyvää syytä – enkä paljasta kaikkein eksoottisinta tapaa päättää päivänsä.

Nimihenkilö Rahtari on virastaan irtisanoutunut professori, joka on ruvennut rekkakuskiksi ja asuu omissa oloissaan Lapissa. Tarinan edetessä hän ajaa salaperäistä kuormaa itärajan tuntumasta etelään päin.

Tamperelainen vai pitääkö sanoa hervantalainen komisario Sakari "Kossu" Koskinen hoitaa tuttuun tapaan hommat työkavereineen, joista on tullut hänelle eräänlainen perhe.

Murhien lisäksi Koskinen pohtii jokapäiväistä käyttäytymistä:
"Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Lähdetään lenkille luonnon helmaan, rentoutumaan ja nauttimaan raittiista ilmasta, mutta jos joku tulee vastaan väärään kiertosuuntaan tai törmää muuten tielle, käydään sumeilematta kimppuun. Jos ei nyt aina nyrkein tai potkuin, niin sanallisin solvauksin ainakin. Jotain siinä on pahasti vialla."
"Vaikutti siltä kuin tunteet kävisivät päivä päivältä yhä kireämmiksi. Turhaudutaan ja provosoidutaan toisten tekemisistä, etsitään virheitä ja syyllistetään. Tai sitten vaietaan kokonaan. Ei puhuta edes läheisille vaan kätketään mieluummin oma paha olo, ettei vain kukaan pääsisi tunkeutumaan omalle reviirille."
Siinäpä se. Mikä meitä ihmisiä vaivaa?

Työhön nivoutuu kiinteästi seurustelu rikosylikonstaapeli Ulla Lundelinin kanssa, vaikkei komisario Koskinen edelleenkään ymmärrä mitään naisen sielunelämästä.

Kirjailija Jokinen sen sijaan hehkuttaa naisten pätevyyttä. Miehet ovat kirjassa esillä ja saavat tunnustusta, mutta silti on ikuinen naistenpäivä.

Nopea, nokkela rikoskonstaapeli Anni Kanninen mykistää tiedoillaan jopa teknisen tutkimuskeskuksen johtavan tutkijan, ja poliisipäällikkö Eini Passi suuttuu silloin kun tarvitaan. Tutkintasihteeri Roosa Rusinpää on uusi tehopakkaus.

Kesken lukemisen jysähtää mieleen kaamea ajatus ostajien vokottelusta. Rivakka vauhti ja kaikki nämä fiksut naiset... Ei kai Jokisesta koeteta tehdä entistä myyvempää tuotetta?

Höpskukkuu, jos näin on. Hämäläisen hitauden illuusio rentouttaa mukavasti, kun arkielämä on jatkuvaa läyhötystä. Sitä paitsi joidenkin dekkaristien kehittelemät mielikuvitukselliset seikkailut vain pitkästyttävät.

Jokisen teksti on laadukasta niin kuin aina. Monimutkainen juoni pysyy ryhdissä ja sen käänteet onneksi kohtuullisina.

Olin ilahtunut, kun sain uutuuden kirjastosta näin pian. Kevään dekkareihin pääsee yleensä käsiksi vasta syksyn kantilla. Menkää ihmeessä varausjonoon, ellette ole jo.

Seppo Jokinen, Rahtari
Crime Time 2016
ISBN 978-952-289-277-5

Helmet-lukuhaaste: vuonna 2016 julkaistu kirja.

15.7.2016

Kaktuksen kukka


Tarhametsäkaktus, Hylocereus undatus.

Metsäkaktuksen kukka oli avautunut yön aikana leveämmäksi. Se oli sivulta katsoen kuin laakea teekuppi.

Valkoisten terälehtien kärjistä mitaten kukan halkaisija oli 10 cm. Verholehdet sojottivat ulommas.

Ajatella, ensimmäinen kaktuksenkukka huushollissa yli kymmeneen vuoteen.

14.7.2016

Se aukeaa!

Metsäkaktuksen nuppu alkoi paisua, mutta jökötti sitten samanlaisena. Ehdin jo pelätä pahaa.

Lähdin illalla postiin ja kauppaan siinä toivossa, että voin marssia suoraan kassalle. Se onnistuu, kun menen vähän myöhemmin.

Palatessani nuppu oli lupaavasti töröllään. Avautuminen vaikutti nopealta, joten laskin tavarat keittokomeron tuolille, kaivoin puhelimen repusta ja ikuistin näyn.

Kyllä siitä tulee kukka...

Purin ostoksia kassista ja vilkuilin huolestuneena ikkunaan: parasta ottaa toinen räpsy ennen kuin hämärtyisi oikein todella.

Aukeaakohan se vielä lisää?

Kukka näytti jäävän ihan kuin puoliavoimeksi. Katselin ja nuuhkin – ei tuoksua. Kun vanhapoika piti tapanaan kukkia, hieno tuoksu levisi pieneen makuusoppeen.

Illalla viimeiseksi kävin ihailemassa kukkaa ja fundeerasin, että kaktus sai puhtia, kun aurinko paistoi kunnolla pitkästä aikaa.

12.7.2016

Mökinakan sisulla

Mökinakkageeni on suomalaisen sisun erityinen muoto.

Siitä on paljon hyötyä. Akka työntää pakkasella paljaat jalat saappaisiin ja lähtee villatakissa navetalle, jos on tarvis. Ja näinä myöhempinä aikoina yrittää panna hanttiin Googlelle.

Tarkastelin blogiani synkkänä. Kuvat olivat siirtyneet omin luvin linjaan tekstipalstan vasemman reunan kanssa.

Hoksasin kuitenkin, että perunakuopan kuvassa oli teksti ja että kuva oli pysynyt blogimerkinnän keskikohdalla.

Siitä vaan toimeksi eli värkkäämään kuvatekstejä.

Näyttää siltä, että tekstitetyt kuvat pysyvät siellä, mihin silmäni ne tahtoo. Valkoinen tila kuvan ympärillä asettuu myös jotakuinkin kohdilleen – mökinakka ymmärtää tyytyä riittävän hyvään.

Jotta bloggaaminen ei kävisi liian helpoksi, kuvatekstin lisääminen sotki varsinaisen blogimerkinnän. Kappalejaot hävisivät. Eivät loogisesti joka paikasta, vaan sieltä täältä.

No, tarkistetaan, tarkistetaan. Nyt ja myöhemmin. Sitkeästi.

9.7.2016

Tyhjentäjät

Monenlaista taka- ja välillä etupuoltakin tässä saa nähdä.

Miehet lompsivat kävelytieltä kirsikan juurelle, avaavat sepaluksen ja antavat lorista.

Ihan sama, onko parvekkeella joku vaikka kahvilla.

Naiset tietysti kykkivät, mutta paljastavat vielä enemmän.

Yhtenä päivänä toinen kahdesta hepusta poikkesi tieltä, lähestyi kirsikkaa ja ryhtyi tyhjentämään.

Tiellä seisovan hoksottimet pelasivat.

– Sää kuset jonkun pihalle, hän ilmoitti kaverilleen.