Aamulyhyet

Jouluksi 1941 vääpeli Paavo Lietzén  sai loman ja pääsi Syväriltä kotiin Sammattiin. Äiti osui pihassa vastaan eikä tuntenut kovasti parroittunutta poikaansa heti. Lomalainen ryhtyi lämmittämään saunaa ja vinttikamaria. Kävi postissa, tarinoi Kahvituvalla tuttujen kanssa. Viimein Paavo rentoutui lauteilla. Päiväkirja tallensi mielialan, ja kirjoittajan tyyliä tunteva arvelee, että saunalla tuli otettua huikka tai kaksi: Kylvin yksin ja elämä tuntui suloiselta. Seuraavana päivänä Paavo kengitti hevosensa. Leivottiin ja siivottiin. Satoi vettä. Aatonaatoksi sää kirkastui. Paavo lähti "autobussilla" Lohjalle parturiin ja lahjoja ostamaan. Isälle puukko, äidille ja siskolle kirja. Kotimatkan viimeinen osuus taittui kauppiaan auton lavalla Hangon suunnan urhojen kanssa. Niin kuin sotaa ei olisikaan Aatto oli keskiviikko ja sää edelleen kaunis. Hevoset harjattuaan Paavo koristeli isänsä hakeman "funkistyylisen" kuusen. Isä lämmitti saunan, jonne mentiin, k

"On vain tämä paikalleen juuttunut hetki, tämä toivoa suomaton, leimahtelevien hälyjen juovittama harmaus – tämä vavahteleva, kaivantojen pirstoma kamara. On tämä viileä teräs, jota puristamme, johon tarraudumme." Helmer Selin antoi sotarunojen kokoelmalleen nimen Helvetin sukupolvi . Melkein lapsina sotaan temmatut nuoret tulivat sieltä takaisin "väkisin tehtyinä vanhuksina". Jos tulivat. Sota oli kuoleman kauhua ja toisaalta loputonta ajan tappamista. Leonard Woolf oli sitä mieltä, että sotavimma puhkeaa aika ajoin ihmisissä kuin epidemia. Joka kerta menee yhden sukupolven nuoruus päin helvettiä. Muitakaan ikäluokkia ei säästetä. Helmer Selin, Helvetin sukupolvi Atena 1988 ISBN 951-9362-08-8 Lainaus on runosta "Melankolia" (s. 79) Leonard Woolf, The Journey Not the Arrival Matters The Hogarth Press 1969 "– – epidemic among human beings – –" (s. 21)

Olen ajatellut, että keräily on sisäinen, yksityinen intohimo. Että keräilijä rakentaa jollain tavalla minuuttaan. Kuitenkin Donna Leon antaa dekkarissaan Ansionsa mukaan   alaa tuntevan kreivittären selittää komisario Brunettille: Keräilijät ovat omalaatuista väkeä, ainakin useimmat heistä. Miltei kaikki ovat miehiä ja useimmilla on kova halu näyttää muille. Brunetti tutkii tapausta, jossa kirjastosta on varastettu satoja vuosia vanhoja harvinaisia kirjoja. Joistakin on leikattu kuva- ja karttasivuja. Tavara menee kaupaksi. On hienompaa leuhkia kulttuurihistoriallisella aarteella kuin ökyautolla tai muulla ilmeisellä ylellisyydellä, johon liika raha tavallisesti upotetaan. Sosiaalinen kiipiminen selittää kirjassa monta asiaa. Kaikki haluavat elämässä ylöspäin, niin opettajaksi joutunut pappi kuin sisilialaisen ruhtinaan tytärkin. Varkaille kelpaa kaikki Juonen lienee inspiroinut tositapaus, jossa napolilaisen kirjaston johtaja varasti tuhansia niteitä ja käsikirj

Silmä poimii ensi töikseen tutun nimen aamun uutisvirrasta: Leonard Cohen on kuollut. Sue Townsend sanoi yhdestä romaaninsa  Queen Camilla   pariskunnasta, että Cohen oli ollut heidän nuoruutensa soundtrack . Cohen oli minun aikuisuuteni ääniraita. Koko ajan taustalla opiskelijasta eläkeläiseksi. "Cohen had been the soundtrack to their young lives." Sue Townsend, Queen Camilla Michael Joseph 2006 ISBN 978-0-718-14856-0 Lainaus on sivulta 435.

Ällistelin käsiin osunutta muistiinpanoa, jonka olin unohtanut täydellisesti. Paperissa oli lainaus Merete Mazzarellan tekstistä: Kertominen, kirjoittaminen – eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen – on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole. Sitaatin alapuolella oli oma kommenttini: Ehkä muistelijat tekevät noin. Olen tykännyt, että omasta elämästä kirjoittaminen on havainnointia. Kenttäpsykologeja ei taida olla, mutta biologin tai vaikka ornitologin muistikirjaan verrattavaa. Field notes. Oman elämänsä antropologi. Vasta paljon myöhemmin näkee kuviot: muutokset ja toistot. Harvoilla vain on pitkiä havaintosarjoja. Muisti editoi ja tulkitsee, ainakin minun. En muista, mitä ihmiset sanovat. Kun oivallus on valmis, unohdan kehitysvaiheet. Lopputulos jää mieleen. Pitäisi kirjoittaa. (Pitäisikö?) Vahinko, etten ole päivännyt lappua. Hauska peräkaneetti suluissa. Olen näköjään epäillyt kirjoittamisen tarpeellisuutta. Pitäisikö epä

Talouteen on ostettu kirja. Teos on nimeltään Vanhuus ,   kirjoittaja professori Antti Eskola Tampereelta. Kirjaston kappale tuli ensin. Luin sen läpi yhtenä iltana ja tajusin heti, etten jaksa tehdä muistiinpanoja tarpeeksi huolellisesti. Haluan syventyä ajan ja ajatuksen kanssa. Eskolalla näet riittää sanottavaa. Yli 80-vuotias lähestyy aihetta sekä tutkijana että kokemusasiantuntijana. Ensimmäinen anti oli huomio fyysisten suoritusten rajallisuudesta, jota muut eivät aina oivalla: Lyhyenkin matkan käveleminen on monelle vaikeaa, eikä vanhus jaksa touhuta, koska häntä väsyttää. (Yritän pysäyttää silmäilijän lukemaan ja muistamaan nämä kaksi totuutta.) Terveen vanhan ihmisen väsymys oli minulle kuin uusi asia, vaikka lapsesta asti olen kuullut iäkkäiden sukulaisten sanovan kesken päivän: "Täytyy vähän huokaista." Tunnistin ilmiön, kun Eskola kuvaili pitkäkseen käymistä. Sitten nousivat sekä tukka että niskakarvat pystyyn. Eskola suomi tehostettua palveluasumis

Onkohan paperikauppa vielä Töölöntorin laidalla? Oli se, kun Outi Pakkanen kirjoitti dekkariaan Helle ,   joka sijoittuu entisille kotikulmilleni Helsingin Etu-Töölöön. Viimeiset paperikaupat tekevät kuitenkin katoamistemppuja. Pakkasen vakihenkilö graafikko Anna Laine joutuu vesivahingon takia evakkoon. Samoin tietysti mäyräkoira Justus. Asunto sijaitsee lähellä Mika Waltarin puistikkoa ja Eliteä, jossa yhä vain on taiteilijakapakan hohtoa. Anna Laine pujottelee vanhojen mööpelien ja portaan erilaisten asukkaiden seassa. Kissanpissa tuoksahtaa huoneissa, ulkona roskakatos. Tunnistan heti keittiön tilat: "kapea putka". Kuin myös antiikkisen kaasuhellan. Uunin räjähtämistä saa pelätä, jos sitä rupeaa sytyttämään. Kirja sijoittuu kesään ja sää tihkuu riveille ja rivien väliin. Juhannuksena roikaa vettä, mittari näyttää +9°. Talon rappujuhlien perjantaina lukema on hikiset +32,5°. Sitten tulee myrsky ja lopulta murha, niin kuin odottaa sopii. Pakkasen romaanien ääre

Oho, mikä kerronnan tempo. Aiemmin Seppo Jokisen dekkarit ovat soljuneet rauhallisesti, mutta nyt on lisätty vauhtia. Astalolla isketään ja muutenkin käydään alusta lähtien kiivaasti hengen päälle. Yksi mies liiskaantuu rekan alle, toiset suistuvat autolla tieltä ilman järkeenkäyvää syytä – enkä paljasta kaikkein eksoottisinta tapaa päättää päivänsä. Nimihenkilö Rahtari on virastaan irtisanoutunut professori, joka on ruvennut rekkakuskiksi ja asuu omissa oloissaan Lapissa. Tarinan edetessä hän ajaa salaperäistä kuormaa itärajan tuntumasta etelään päin. Tamperelainen vai pitääkö sanoa hervantalainen komisario Sakari "Kossu" Koskinen hoitaa tuttuun tapaan hommat työkavereineen, joista on tullut hänelle eräänlainen perhe. Murhien lisäksi Koskinen pohtii jokapäiväistä käyttäytymistä: Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Lähdetään lenkille luonnon helmaan, rentoutumaan ja nauttimaan raittiista ilmasta, mutta jos joku tulee vastaan väärään kiertosuuntaan tai törmää muuten

Seurustelukumppani tai puoliso häipyy ilman selityksiä eikä vastaa yhteydenottoihin. Uusi sana tempulle on ghostaus. Mitenkähän sen oikein suomentaisi? Ghost tarkoittaa aavetta. Sana toi mieleen Aila Meriluodon romaanin Peter-Peter ,   jossa toisen naisen tarina kulkee onnetonta loppua kohti: kirjeenvaihto, tapaamisten sählinki ja hyvä seksi, viime vaiheessa tuskainen odotus, suru ja viha. Meriluodon myöhemmin julkaistusta päiväkirjasta käy ilmi, että Peter-Peter   jos mikä on avainromaani. Elämäkerturilleen Panu Rajalalle kirjailija toteaa romaanin ja päiväkirjan pitävän "aika hyvin yhtä todellisuuden kanssa". Vuonna 1970 ainoa merkitsevä todellisuus on Meriluodolle yhtä kuin psykiatri ja runoilija Ivar Grünthal eli päiväkirjan Mart Sarnet eli romaanin Peter Mackus. ...kirjoitan kirjeitä vimmatusti, aamusta iltaan, päivästä toiseen, olen onnellinen, rakastunut, täpötäynnä – ja kaikki ihan järjettömästi ja vailla katetta. Mies on yhtä innokas: Vastarakastunut

Kaupunkilainen erehtyy muuttamaan maalle. Pian ahistaa. Ei kartanoita, ei järvellä soutelua eikä tyttöä kukkivalla niityllä, vaan synkkä kuusikko ja hiljaisuus. On pakko päästä jonnekin: – – hän menisi mihin tahansa, missä olisi joku ihminen, pelaisi vaikka pajatsoa linja-autoasemalla mustalaisten joukossa. Hi hi. Maaseudun rauha ja entisajan viihdetarjonta. Nauroin Eeva Joenpellon romaanin lähtötilanteelle. Muutaman sivun jälkeen Avoin, hellä ja katumaton   sitten tökkäsi. Peltisepän hämärät bisnekset aktivoivat Otto-syndroomani   eli kirjojen vieromisen. Alun perin halusin lukea nimenomaan toisten päähenkilöiden tarinan, joten selailin vielä. Kirjailija nappasi Heikki ja Hertta Sarenin ja heidän miljöönsä Sammatista. Esikuvina olivat Paavo Lietzén ja hänen sisarensa Hanni sekä Oinoon talo: maalaisantiikkia, kissoja, omiin oloihin käpertyvää elä

Teemat alkavat voimistua romaani romaanilta: vahvat toimeliaat naiset, heikot väistyvät miehet, sisarkateus ja epäoikeudenmukainen perinnönjako. Näin Eeva Joenpellon elämäkerturi Helena Ruuska tiivistää teoksessaan Eeva Joenpelto – elämän kirjailija   ne asiat, jotka askarruttivat Joenpeltoa kautta vuosien. Lukijan mielessä vilkkuu kirjailijan traumaattinen lapsuus uran pontimena ja se, että isän tyttöjen sanotaan kirjoittavan. Naisen elämä, paljon surua Joenpellon omien sanojen mukaan hänen kirjansa olivat "onnettomuuksien metamorfooseja". Pikku Eeva oli yksinäinen, sillä kylältä ei löytynyt ikätovereita. Vanhempi veli Erkki oli äidille kaikki kaikessa. Kun Erkki kaatui Jatkosodassa, äiti totesi aikuistuvalle tyttärelleen: "Kunpa se olisit ollut sinä." Onnettomuuksia riitti: hylätyksi tuleminen ja avioeron häpeä, esikoispojan itsemurha alle kolmikymppisenä, juuri neljäkymmentä täyttäneen toisen pojan syöpäkuolema. Jotta sel

Netti on laiskan aarrearkku. Tammikuun jutun Asioita jotka... kommentoija mainitsi William Shakespearen näytelmän Macbeth . Teoksesta oli muistikuvia opiskeluajoilta, joten ajattelin lukaista sen. En kuitenkaan viitsinyt kaivaa esiin tietoja suomentajista, ilmestymisvuosista ja muusta. Olin tyytyväinen urotekooni. Sainhan näytelmän luetuksi kolmena versiona + alkukielellä. Joku muu oli jo kirjoittanut Macbethin suomennoksista. Englannin kielen vaihtelun, kontaktien ja muutoksen tutkimusyksikön Kielen kannoilla -blogista löytyi 16.5.2013 julkaistu Matti Rissasen artikkeli Oliko Macbeth suomalainen? 180 vuotta Shakespearea suomeksi. Suosittelen ilahtuneena.

Pilaat elämäsi jos teet vääryyttä. Tämä hahmottuu kantavaksi teemaksi William Shakespearen näytelmässä Macbeth . Oman käden politiikka Kuninkaaksi havitteleva Macbeth on yksissä tuumin vaimonsa kanssa tappanut Skotlannin kuninkaan ja toteaa (II, 3): – – maahan vuodatettiin elämämme viini, holvin pohjalle jäi pelkkä sakka. Englanniksi: The wine of life is drawn, and the mere lees Is left this vault to brag of. Macbeth ajattelee, että jos hän olisi kuollut hetkeä ennen tekoaan, olisi elämä ollut hyvä. Verisin käsin tuntuu kaikki arvottomalta. Asemansa varmistamiseksi hän järjestää kuitenkin lisää murhia. Lady kulkee unissaan Lady Macbeth pesee unissaan käsiään, joita ei saa puhtaiksi edes tuoksuvilla voiteilla. Hän myös kertaa ääneen hirmutekoja; uutinen ne eivät ole, sillä kansa on ymmärtänyt tapahtumat. Kamarineidin / -rouvan kutsuma lääkäri sanoo (V, 1): Huhut kiertävät, ja luonnottomat teot tuovat luonnottoman vaivan; sairas mieli pur

Maisterivaimo kirjoitti hevosmiehen kirjat. Näin voisi suomentaa väitteen, jonka todenperäisyydestä ei ole varmaa tietoa, mutta jota monet pitävät nykyään uskottavana. Oli miten oli, Dick Francis (1920–2010) menestyi laukkaradoilla. Kilpauran jälkeen jockey julkaisi omaelämäkertansa ja vuodesta 1962 alkaen laajan dekkarituotannon. Yksi Francisin parhaita on Villihevoset ,   tarina elokuvan tekemisestä. Ohjaaja penkoo vanhaa skandaalia, josta käsikirjoittaja on saanut ideansa, ja säikyttää murhaajan liikkeelle. Intohimot ovat erikoisempia kuin Francisin kirjoissa yleensä. Ohjaajalla on kyllä niin kiire, ettei aikaa riitä juuri minkäänlaisiin. Eniten pidän Villihevosissa   "kameravelhon" työskentelyn kuvauksesta. Jollakin tapaa hevosten levollisen välinpitämätön olemus muodosti merkitysvivahteita luovan vastakohdan niiden läheisyydessä syttyville kiihkeille tunteille. Vain hetkellinen, ohikiitävä vaikutelma, joka kuitenkin toisi tunnelmaan oman lisänsä. Niinpä. Illu

Adolf Hitler ei keksinyt kaasukammioita omasta päästään. Ajatuksen oli pukenut sanoiksi ainakin Saksan entinen keisari Vilhelm II enkä usko hänenkään mietteidensä omaperäisyyteen. Simon Sebag Montefiore kirjoittaa teoksessaan  Jerusalem : kaupungin elämäkerta   näin: Juutalaiset olivat 'keisarikuntani loiseläjiä', jotka hänen [Vilhelm II:n] mukaansa 'vääristelivät ja turmelivat' Saksaa. Vuosia myöhemmin, asemansa menettäneenä monarkkina, hän ehdotti juutalaisten joukkotuhontaa kaasulla.  Kaasukammiot eivät olleet yhden poikkeusyksilön mielipuolinen projekti. Idea leijui kulttuurissa, ja Hitler vain ryhtyi toteuttamaan sitä. Joku kirjaston asiakas oli kierrättänyt tämän: Simon Sebag Montefiore, Jerusalem : kaupungin elämäkerta Suomentanut Otto Lappalainen WSOY 2012 ISBN 978-951-0-35365-3 Lainaus on sivulta 462. Lisäys: Ei Hitler keksinyt Kolmatta valtakuntaakaan itse. Ajatus on 1200-luvulta, kirjoittaa Hans Ruin teoksessaan Poesiens mystik   vuonna 19

Mainostoimittaja Mia Kankimäki (38) saa loistavan idean ja myös toteuttaa sen. Saan idean, että lähden vuodeksi vuorotteluvapaalle. Saan idean, että lähden Japaniin tutkimaan Sei Shōnagonia, kirjoitan hänestä ja itsestäni... Kankimäki asuu Kiotossa, Tokiossa, Lontoossa, Vihdissä ja taas Kiotossa, mistä pakenee Thaimaahan, kun Fukushiman ydinvoimala alkaa vuotaa. Kirjoittamaan hän päätyy Normandiaan. Siellä syntyy Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin , 380 sivua matkakertomusta. Hovinainen jolla oli sana hallussa Kankimäen kirjaan voi tarttua, vaikka Sei Shōnagon olisi aivan tuntematon suuruus. Kaikki ovat yhtä ymmällä. Kukaan ei tiedä edes Shōnagonin oikeaa nimeä. Se tiedetään, että runoilijasuvun tytär palveli Japanin hovissa keisarinnan seuranaisena. 990-luvun puolivälissä hän aloitti Tyynynaluskirjan ,   kokoe