30.1.2016

Nastapakko

Miksi liukuesteistä ja nastakengistä on tämän vuosituhannen puolella tullut välttämättömiä talvivarusteita?

Ei niitä ennenkään tarvittu.

Jalkakäytävillä pysyi hyvin pystyssä lounaisen Suomen kaupungeissa, joissa lämpötila sahasi plussalta miinukselle ja takaisin.

Ulkomaisista kengänpohjistako tämä johtuu?

Vai siitä, ettei katuja hoideta? Kansa luistelee iljanteilla ja kahlaa jääjärvissä.

Asenne tuntuu olevan se, että liukuesteitä on pakko käyttää. Että on oma vika, jos lähtee ulos ilman niitä ja halkaisee kallonsa.

Liukuesteet voivat sopia koiraväelle ja kuntoilijoille, jotka vain ulkoilevat eivätkä poikkea kauppoihin tai nouse kulkuneuvoihin.

Asioitaan hoitelevalle nastavehkeistä on pelkkää vaivaa.

Haluan kunnolliset talvisaappaat ja hiekoitetut jalkakäytävät.

P.S. Ei liukastelu ole mummojuttu. Työikäiset ovat varsinainen riskiryhmä, ja jopa puolet nurin lentäneistä on alle 30-vuotiaita.

27.1.2016

Kaasukammiot

Ei Adolf Hitler keksinyt kaasukammioita omasta päästään.

Ajatuksen oli pukenut sanoiksi ainakin Saksan entinen keisari Vilhelm II enkä usko hänenkään mietteidensä omaperäisyyteen.

Simon Sebag Montefiore kirjoittaa teoksessaan Jerusalem : kaupungin elämäkerta näin:
"Juutalaiset olivat 'keisarikuntani loiseläjiä', jotka hänen [Vilhelm II:n] mukaansa 'vääristelivät ja turmelivat' Saksaa. Vuosia myöhemmin, asemansa menettäneenä monarkkina, hän ehdotti juutalaisten joukkotuhontaa kaasulla."
Kaasukammiot eivät olleet yhden poikkeusyksilön mielipuolinen projekti.

Idea leijui kulttuurissa, ja Hitler ryhtyi toteuttamaan sitä.

Joku kirjaston asiakas oli jättänyt kierrätyslaatikkoon tämän:
Simon Sebag Montefiore,
Jerusalem : kaupungin elämäkerta
Suomentanut Otto Lappalainen
WSOY 2012
ISBN 978-951-0-35365-3
Lainaus on sivulta 462.

24.1.2016

Asioita jotka...

"Saan idean, että lähden vuodeksi vuorotteluvapaalle. Saan idean, että lähden Japaniin tutkimaan Sei Shōnagonia, kirjoitan hänestä ja itsestäni..."
Mainostoimittaja Mia Kankimäki (38) toteuttaa ideansa. Hän asuu Kiotossa, Tokiossa, Lontoossa, Vihdissä ja taas Kiotossa, mistä pakenee Thaimaahan, kun Fukushiman ydinvoimala alkaa vuotaa.

Kirjoittamaan hän päätyy Normandiaan. Siellä syntyy Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, 380 sivua matkakertomusta (yksi Helmet-lukuhaasteen ehdoista).

Hovinainen jolla oli
sana hallussa

Kankimäen kirjaan voi tarttua, vaikka Sei Shōnagon olisi aivan tuntematon suuruus.

Kaikki ovat yhtä ymmällä. Kukaan ei tiedä edes Shōnagonin oikeaa nimeä.

Se tiedetään, että runoilijasuvun tytär palveli Japanin hovissa keisarinnan seuranaisena. 990-luvun puolivälissä hän aloitti Tyynynaluskirjan, kokoelman muisteluja, kuvauksia, mielipiteitä ja luetteloita.

Yhteiskunnan kerman mielestä kulturelli hienostus oli tärkeintä. Kankimäki rinnastaa kiinnostavasti runokirjeen, jota koristaa oksa tai kukka, ja somepäivityksen. Maku, maku, maku.

Toinen kirjoittava hovinainen Murasaki Shikibu teki päiväkirjassaan tiettäväksi, että Sei Shōnagon oli leuhka tyyppi, jonka loppu olisi varmasti surkea.

Siinä meni maine tuhanneksi vuodeksi.

Silkkien sietämätön
paino

Kankimäki pohtii menneisyyden hämärissä leijuvaa sielunsisarta ja tämän miehiä sekä organisaatiouudistusta hovissa, jossa on kaksi keisarinnaa.

Yhtä perusteellisesti hän kirjaa nyky-Japania ja omaa elämäänsä.

Käsialasta ja sisustuksesta tarkka superesteetikko näkee jossain vaiheessa maailman eri kantilta kuin ennen:
"Epätäydellisyyden, keskeneräisyyden, epäsäännöllisyyden kauneus – se on niin vastakkaista sille mihin minut on opetettu. Se on helpottavaa, vilvoittavaa ja raikasta kuin vuoristopuron vesi. Se tekee maailman taas mielenkiintoiseksi."
Yksittäisen ihmisen sisäiset kulttuurit nousevat ja tuhoutuvat samalla tavoin kuin historian kaudet.

Haluan Shōnagonin
suomeksi

Ivan Morrisin käännös The Pillow Book of Sei Shōnagon oli heräteostos tarjouksesta. Pokkari viihdytti iltalukemisena monta vuotta, kunnes liimaus alkoi pettää.

Olen nähnyt mainintoja, että Tyynynaluskirjan suomennos on työn alla. Myös Kankimäki sanoo niin. Toivottavasti käännös ilmestyy pian eikä kustantaja pihistele missään kohden.

P.S. Etsi ja lue Jälkikirjoitus. Se on vähän piilossa viimeisellä lehdellä.

Mia Kankimäki,
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava 2013
ISBN 978-951-1-27250-2

22.1.2016

Helmet-lukuhaaste 2016

Haasteellisempaa elämää: pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastojen lukuhaaste 2016.

Kirjan valintaperusteita on 50. Moiseen urakkaan en ala. Uskoisin löytäväni esimerkiksi teoksen,
  • jonka kirjoittajalta en ole aiemmin lukenut mitään,
  • jossa on ruma kansi
  • ja yli 500 sivua
  • ja jossa rakastutaan
  • ja kuollaan.
Siinä menisi kerralla viisi haastekohtaa. Vaan antaa olla.

Otto-syndroomani eli kirjoista vieraantuminen taitaa jäädä pysyväksi. Kuvittelen siitä huolimatta, että jaksan kahlata läpi yhden ehdot täyttävän teoksen kuukaudessa. Sisulla, jos ei ilo irtoa.

Facebookiin en kirjojen vuoksi liity, mutta bloggaan lukemisestani / lukemattomuudestani. Saa nähdä, miten ämmän käy.

19.1.2016

Yölaulu

Iho muistaa sen jostain kymmenen vuoden takaa.

Menin parvekkeelle kuudelta aamulla, ja talvi-ilma tuntui paljaisiin käsivarsiin melkein lämpimältä.

Vieressä pimeyden keskellä alkoi mustarastas laulaa.

– Heikin päivänä karhu kääntää kylkeä, muistutti sisäinen folkloristi. – Nyt on talven puoliväli.

No, täällä rannikolla se on myöhemmin. Kylmintäkin vasta helmikuussa, jos tilastoja on uskominen.

Paras talvi on se, joka ei tule.

Haluan pimeän laulajat takaisin ja siperiat ... hm ... Siperiaan.

16.1.2016

Pää ruokkii lampaita

Tosivanha tuttu rouva, jolle ei koulussa opetettu vieraita kieliä, muistaa sota-ajan ja laulaa es war ein Edelweiss, ein kleines Edelweiss... Pitkät riimit virheetöntä saksaa.

Aila Meriluoto puhui samasta ilmiöstä. Hän alkoi mielessään kuulla Zarah Leanderin lauluja aivan elävästi. (Se haastattelu, jonka kuvissa Meriluodolla oli valkoinen sadetakki? Ei aavistustakaan, missä ja milloin ilmestynyt.)

Jörn Donnerin päiväkirja Pikku Mammutti ja haastattelu kirjamessuilla saivat miettimään aivojen temppuja. Sanojen katoamista. Sitä ettei kasvoille löydy nimiä. Ja tätä että muistaa nuoruutensa paremmin kuin eilisen päivän.

Pelottavaa. Jollain tavoin kiehtovaa. Mitähän minun pääni säilyttää? Varmaan hyödyttömiä juttuja, joilla on ollut pakko vaivata aivojaan. Sio feding ðara sceapa. Sanoi mummo ruokapalvelun kuskille.

10.1.2016

Arki sanoiksi

Yhä enemmän kiinnostun siitä, mitä todella tapahtuu.

Välillä hommasta puuttuu glamour. Leikkaan joustolankoja kiinalaisista lumppusukista, koska varret kiristävät.

Ei varsinaista blogikamaa.

Blogiin voisi kuitenkin tallentaa arkea, joka helposti katoaa näkyvistä – osaksi sen takia, ettei kirjoittaja halua tunnustaa rehjuamista todeksi.

Innostun, kun teksti asettuu silmäkkäin elämän kanssa. Aiheena saa olla haiseva biojäte tai sielua tärisyttävä rakkaus.

Ei mitä, vaan miten. Rehellisesti. Täsmällisesti.

Ylenkatsottu nettipäiväkirja oli arjen arkisto. Ihmiset kirjoittivat omista kokemuksistaan ja unohtivat poseerata.

Palataanko siihen?

6.1.2016

Reki esiin

Joulun tienoilla töissä oli rentoa ja hiljaista. Pystyi keskittymään, kun moni piti lomaa. Tajuavatkohan esimiehet, kuinka paljon työrauha lisää tehoa?

Suunnittelin välipäivinä pääsiäisjuttuja, seuraavaa joulua ja kesää. Loppiaiselta aloin tilailla. Vakiporukka osasi odottaa soittoa tai kirjettä ja oli puolestaan kehitellyt aiheita.

Irtauduin kalenterista ja vuotuisjuhlista yksityiselämässäkin. Myöhemmin ilta-aamu-ilta-aamu hävitti vuorokauden tajun.

Neitoperhoset yllättivät ensimmäisenä suurena vaelluskesänään. Leikkelin ja liimailin joulua, kun 17 kaunotarta eksyi sisään työhuoneeni ikkunoista.

Kahviputkasta tullessa muki oli tipahtaa kädestä, kun huomasin oudot punaiset perhoset. Laji oli minulle uusi. Joka puolella lepatti, ja pöydällä istui muutama palstavedosten ja joulukuvien päällä.

Työnantaja alkaa vaatia tohinaa loppiaisen jälkeen. Lomalaisten on pakko nostaa rukki nurkasta ja kopistella lumet sontareestä.

Mukavaa arkea kaikille!

Lisäys 9.8.2016. Neitoperhosten kesä oli varmaan 1985. Ylen uutissivut kertovat: "Erityisen näyttävän rynnäkön neitoperhonen teki elokuun alussa vuonna 1985. Muutamassa päivässä miljoonat neitoperhoset etenivät rannikolta aina Pohjanmaalle saakka."

3.1.2016

Kolme parasta

Joskus tajuaa vasta jälkeenpäin, mitä on tullut kirjoittaneeksi.

Nämä haluan muistaa viime vuoden blogimerkinnöistä:
  • Tavarat ovat sielun peili. Kun elämä muuttuu, ne menettävät arvonsa tai niistä tulee korvaamattomia. (Amatöörijärjestäjä iskee 19.9.2015)
  • Elämäntuntu ja rauha nousevat hyväksymisestä: olen tässä ja tällainen, tämä on totta, annan sen tapahtua, menen mukaan siihen. (Tautinen taide 22.2.2015)
  • Tulevaisuus voi olla kuraa, mutta ei siinä jaksa velloa etukäteen. Huominen saa pitää huolen itsestään. (Leonard Cohen sanoi sen 17.8.2015)