28.2.2016

Helmet 2016

Taannoin kommentoija ihmetteli, mistä lukuhaasteeseen tulee helmet.

Se on lyhenne: Helsinki Metropolitan Area Libraries. Suomeksi sanottuna pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastot.

Lyhenne on suomalaiselle pieni vitsi. HelMet tarjoaa kirjallisuuden helmiä, niin kuin kommentoijakin arveli. Ja kirjastot tietysti vihjaavat olevansa alan helmiä – helmetin hyviä.

Huom! Lyhensin tunnistetta, jolla lukuhaastejutut löytyvät blogista. Tunniste on nyt helmet 2016.

Helmet-lukuhaaste 2016 oli selkeä, mutta merkintöjä karttuu varmaan niin paljon, että se valtaisi liikaa tilaa tunnistepilvessä. Sisäisen graafikkoni mielestä se olisi rumaa.

25.2.2016

Sokea kana saa töitä

Työnhaku onnistuu joskus parhaiten mukavuusalueen ulkopuolella.

Niin kävi minulle, vaikka olin työmarkkinoiden ongelmajätettä.

Kuljin työkkärissä (työvoimatoimisto, nykyään työ- ja elinkeinotoimisto) hermoilemassa, että pian kukaan ei palkkaa minua ikäni vuoksi. Työnantajien mielestä viisikymppinen oli höppänä, josta koitui vain eläkekustannuksia.

Kerran sitten olin taas "oikeutettu toimenpiteeseen" eli työllistetyn pestiin.

Haastattelussa piti päättää hetkessä, kumpaan ihan erilaisista paikoista yrittäisin.

Valitsin sen, jossa voisin hyödyntää aikaisempia taitojani ja josta kuvittelin töitä irtoavan paremmin. Onnekseni en käsittänyt, miten hataraa tuulentupaa rakensin.

Seuraava kysymys koski työpistettä. Vielä vähemmän harkinta-aikaa ja tietoa, mutta sokea kana nokkaisi kultajyvän. Sain monien mutkien jälkeen vakipaikan.

Tarjolla oli seutu, jolla olin asunut ja käynyt töissä pitkän aikaa. Eikö kuulostakin järkevältä?

Olen aina luullut, että olen varovainen nynnerö, vaikka seikkailunhalu- ja uutuudenhimokohtauksia on sattunut. Yksi niistä iski haastattelussa. Valitsin kultajyvän, koska en ollut ikinä käynyt siinä pahamaineisessa puskassa.

Myöhemmin kuuntelin työkaveria, joka uskoutui ikävistä kokemuksistaan pisteessä, jota minulle alun perin tarjottiin.

Tärkeintä on liike. Sattumat voivat auttaa, kun hankkiutuu niiden ulottuville.

Jos on tarvis, suuntaa pystyy korjaamaan seuraavassa risteyksessä.

20.2.2016

Töllään taidetta

Puolihuolimaton hiiren napsautus Ateneumin taidemuseon verkkosivulla: Kokoelmat.
 
Mikäs tuo on? Naps. Taideteokset verkossa.
 
Vieritän sivua, mutta käännyn Hugo Simbergin kohdalla takaisin. Tuttu mies, lempitaiteilijoitani. Katselen myöhemmin.

Muut linkit sen sijaan kiinnostavat.
 
Googlen Art Projectista löytyy 55 Ateneumin klassikkoteosta esittelyineen. Jos haluaa, voi myös käppäillä museossa virtuaalisesti.

Naps naps naps.

Kansallisgallerian Taidekokoelmat verkossa -palvelussa on Ateneumin, Kiasman ja Sinebrychoffin taidemuseon teosten kuvia.

Naps naps naps naps naps naps.

17.2.2016

Influenssa kaataa

Nuoruuden influenssat olivat rankkoja: kuume ampaisi korkealle ja oli pitkän aikaa yli 39°, lihaksia särki, voimat katosivat.

Aasialainen (1957) iski, kun olin toisella luokalla koulussa, ja muistan sen hyvin. Makasin lähes taju kankaalla hetekan alapuoliskossa. Vessaan pystyin haattaroimaan seinistä ja huonekaluista tukea ottaen.

Hongkongilaisesta (1968) ei ole muistikuvia, ainoastaan tieto että olin tosi kipeä.

Viimeinen kova tauti oli moskovalainen (1977). Se oli sukua vuoden 2009 sikainfluenssalle ja tälle, joka jyllää nyt. Suurin osa moskovalaisen saaneista oli alle 25-vuotiaita, ja harvoilla se oli niin paha kuin minulla.
 
Maininnat nuorten aikuisten vakavista oireista tuovat mieleen espanjantaudin (1918), joka tappoi Suomessa paitsi punavankeja myös hienojen perheiden nuorisoa.

Ehkä itäisistä A-viruksista jäi jonkinlainen immuniteetti, koska töissä sairastin tavallisia räkätauteja.

Otan syksyisin rokotuksen, koska en halua viruksia sikailemaan keuhkoihini. Yleensä influenssat huseeraavat ylähengitysteissä, mutta possutyyppi saattaa mennä keuhkoihin.

14.2.2016

Villihevoset

Maisterivaimo kirjoitti hevosmiehen kirjat. Näin voisi suomentaa väitteen, jonka todenperäisyydestä ei ole varmaa tietoa, mutta jota moni pitää uskottavana.

Oli miten oli, Dick Francis (1920–2010) menestyi laukkaradoilla. Kilpauran jälkeen jockey julkaisi omaelämäkertansa ja vuodesta 1962 alkaen laajan dekkarituotannon.

Yksi Francisin parhaita on Villihevoset, tarina elokuvan tekemisestä. Ohjaaja penkoo vanhaa skandaalia, josta käsikirjoittaja on saanut ideansa, ja säikyttää murhaajan liikkeelle.

Intohimot ovat erikoisempia kuin Francisin kirjoissa yleensä. Ohjaajalla on kyllä niin kiire, ettei aikaa riitä juuri minkäänlaisiin.

Kirjassa joku kuolee eli se kelpaa Helmet-lukuhaasteeseen. Vainajia tulee sitä paitsi useita.

Eniten pidän Villihevosissa "kameravelhon" työskentelyn kuvauksesta.
"Jollakin tapaa hevosten levollisen välinpitämätön olemus muodosti merkitysvivahteita luovan vastakohdan niiden läheisyydessä syttyville kiihkeille tunteille. Vain hetkellinen, ohikiitävä vaikutelma, joka kuitenkin toisi tunnelmaan oman lisänsä."
Niinpä. Illuusioiden rakentamista valolla, liikkeellä ja syväterävyydellä.

Toinen Francisin kirja täyttää muitakin Helmet-haasteen ehtoja kuin sen, että tarinassa kuollaan. Päähenkilö on unelmatyössäni: valokuvaaja.

Tappava heijastus sijoittuu menneeseen filmin ja pimiöiden maailmaan. Teksti saa ylimääräistä hohtoa, jos lukija on liekuttanut mustavalkoista kuvaa kehitealtaassa.

Valokuvaus oli ihan tietoisesti pelkkä harrastus, vaikka tein "pimeyden töitä" ammatissani. Hetki unelmaterapiaa purki paineita, kun työpaikka keljutti.

Dick Francis, Villihevoset
Suomentanut Aulis Rantanen
ja Kouvolan kääntäjänkoulutuslaitoksen suomentajaryhmä
WSOY 1996
ISBN 951-0-21268-7
Alkuteos Wild Horses ilmestyi 1994.

Dick Francis, Tappava heijastus
Suomentanut Jyri Raivio
Otava 1982
ISBN 951-1-06846-6
Alkuteos Reflex ilmestyi 1980.

Nämä lainasin kirjastosta. Wild Horses lojui kierrätyslaatikossa, mutta siitä puuttui sivuja. Onneksi Pasilan varastossa oli älytty säilyttää suomenkieliset. Edes ne. – Francisia kannattaa lukea alkukielellä, jos suinkin mahdollista.

Mikäli Dick Francis kiinnostaa, englanninkielisiä muistokirjoituksia löytyy verkosta hakusanalla dick francis obituary. Lyhyistä artikkeleista saa tiedot nopeasti.

Juttuja on hyvä lukea kymmenkunta, sillä kirjoittajien näkemykset Francisin urasta poikkeavat toisistaan.

11.2.2016

Lesti

Suomalaiset varpaat eivät mahdu suomalaisiin kenkiin.

Haeskelin reiluja talvisaappaita, joilla sekä tarkenee että pysyy pystyssä. Kumipohjaisia en uskonut löytäväni, mutta nahkakengät kyllä. Hätätilassa kevyet toppasaappaat.
 
Taitaa johtua vesisateista, että aletavaraa oli jäljellä yllättävän paljon.

Vaan ei tullut kauppoja.

Haluaisin kotimaiset kengät – jos täysin kotimaisia on – mutta ne ovat kummallisia tääpikkäitä. Leveitä ja lyhyitä.

Kun sovitan tavallista kokoani, tunnen ensi askelilla, että isovarvas hakkaa kengän kärkeen. Pituus ei riitä ja korkeuttakin saisi olla lisää.

Myyjä kiidättää numeroa suuremman parin. Nyt varvas mahtuu, mutta käveleminen ei vain suju. Kantapäitä sopisi leveään löttöseen melkein puolitoista.

Liian iso kenkä on kömpelö jäisellä kelillä. Sukkiin kapaloitu jalka menettää tuntuman alustaan, ja sitten ollaankin kohta ensiavussa.

Olen suosinut saksalaista merkkiä, koska varpaille on tilaa eikä kantapää lonksu. Täytyykö ruveta hehkuttamaan ulkomaista laatua?
 
Ja saakohan tosiaan mistään kumipohjaisia talvikenkiä?
 
Tavaratalojen ja markettien sisäänostajat luulevat, että muovi käy. Asiakas ostaa, kun parempaa ei ole tarjolla.
 
Höpsistä.
 
Maalla on kunnollinen kenkäkauppa. Niillä on varmaan kevät hyllyssä, kun seuraavan kerran menen, mutta katsotaan talvea lokakuussa.

Huopaset täytyy myös etsiä jostain.

9.2.2016

Kylmä taika

Onneksi elämme valistuksen, alushousujen ja ulkoilupukujen aikaa.

Ennen naiset pitivät laskiaisena valkoisia vaatteita. Hiukset jätetiin hajalleen ja niitä kampailtiin pitkin päivää.

Näin saatiin kesällä laadukasta pellavaa ja hamppua. (Kuituhamppua!)

Mitä pitemmälle laski mäessä kaatumatta, sitä pitemmäksi pellava kasvoi.

Jotta naisen hedelmällinen voima vaikuttaisi oikein väkevästi, emännän oli suotavaa käydä laskemassa mäestä alas takapuoli paljaana.

Huh. Tuosta kieltäytyisin. Jotain rajaa silläkin, mitä tuloksen eteen pitää kestää.

6.2.2016

Tunturin korvalla

Luontopäiväkirjat koukuttavat yllättävästi. Jopa vanhaan almanakkaan suhratut tiedot säästä innostavat etsimään lisää.

Muutama kuvaileva lause tekee merkinnöistä kiinnostavia. Pelkkä asia riittää, kaunokirjallista yritystä ei tarvita.
 
En muista kuinka päädyin Värriön tutkimusaseman sivuille.
 
Teen patikkaretkeni Aleksanterinkadulla Helsingin keskustassa, joten hurjien eräseikkailujen kaipuu tuskin selittää virtuaalista eksymistä.
 
Kenttähavainnot rajoittuvat kotipuistoon: rauduskoivuja 3 tavallista ja 1 erikoinen (tuuli viskoo syksyllä isolovisia lehtiä parvekkeelle), 1 rusokirsikka, 1 tammi, lisäksi nurmikko sekä jotain fiinimpää mäntyä.

Koivujen latvoissa kökkivät varikset lasken, jos niitä on paljon. Ennätys on 170 ± 10 harmaatakkia pakkasaamun auringossa. Ne odottavat, että pullamummo ilmaantuu männikköön.

Havaintojen kirjaaminen taitaisi lopahtaa viikossa.
 
Kumman sitkeästi jaksan lukea. Esimerkiksi Värriön luontopäiväkirja on pysynyt yksityisellä blogilistallani jo kauan.
 
Herättävätköhän luontojutut muistoja tai mielikuvia samalla tavoin kuin runot? Paitsi ettei pohjoisesta juuri ole muisteltavaa. Tähän mennessä olen käynyt Rovaniemen takana vain kerran, ja siitä on yli 40 vuotta.
 
Aasialainen tuttu rakastaa Värriön luontopäiväkirjaa, koska Joulupukin kotiseutu on hänestä eksoottinen.
 
Tutkimusasema sijaitsee 35 km Korvatunturilta etelään.

3.2.2016

Kolme huonekasvia

Haikailen uusien lajien perään:
  • Isoanopinkieli Sansevieria trifasciata eli se tylsä tummanvihreä perusanopinkieli, joka menestyy puolivarjoisissa nurkissa paremmin kuin keltareunainen.
    Sille on jo paikka kirjahyllyn edessä. Samoin pyörillä varustettu alusta, jolla ison rohjon voi siirtää valohoitoon ikkunan tykö, kun sattuu muistamaan.
    Kasvattaisin sellaisen toistametrisen komistuksen, joita näin kerran liikehuoneiston ikkunassa Vihdintiellä.
  • Kellokaktus Hamatocactus bicolor availi keltaisia, punanieluisia kukkiaan ennen kuin sortui yhtenä talvena.
    Haluaisin kokeilla uudestaan, ja pieni möykky sopisi kukkapöydän alahyllylle.
  • Piikkikruunu Euphorbia milii sietäisi kuivaa huoneilmaa ja tuottaisi loputtomasti punaisia "kukkia".
    Mieluiten ottaisin pistokkaan kannasta, jonka oksat saa taipumaan lähes ympyräksi – olen nähnyt hienon vanhan yksilön. Jäykkä puskamalli oli, mutta annoin sen pois.
    En ole varma, mistä keksisin tilaa piikkikruunulle, mutta ongelmat ratkaistaan sitten, kun ne ovat ajankohtaisia.
Kellokaktukselle on karttunut tieteellisiä nimiä, kun sitä on roudattu suvusta toiseen. Kassussa se on Hamatocactus bicolor.