26.4.2016

Tšernobyl

Auringon ottamisen muisto tuntui pahimmalta jälkeenpäin.

Tarkoitan sitä vaihetta, kun olin kuullut säteilyarvojen kohoamisesta, mutta mikään ei ollut varmaa ja tiedotuksen laatu epäilytti.

Mitähän oikein tein sinä viikonloppuna? Merkityksettömät yksityiskohdat häviävät kolmessakymmenessä vuodessa.

Syvennyin kai huushollin lisäksi korttiaskarteluun tai valokuviin. Rentouduin, unohdin kaiken muun. Kirjoitin myös kirjeitä. Niitä oli aina vähintään yksi kesken.

Omatunto kolkutti joka kerta, kun nostin katseeni ikkunaan ja näin upean sään. Todella synti nyhrätä sisällä.

Kello oli kaksi tai enemmän, kun vihdoin raahauduin takapihalle nauttimaan kauniista sunnuntaipäivästä.

Sininen taivas himersi aavistuksen utuisena. Ei ketään missään. Naapurien pihat olivat autioita. Ulkoilunsa suorittaneet kunnialliset tyypit istuivat jo ruokapöydässä tai makasivat sohvalla.

Oli ihan kuin kesä. Lämpö valui kasvoille ja käsivarsille. Nostin helmat puolireiteen, että kalpeat sääret ruskettuisivat.

Lojuin silmät suljettuina. Kuuntelin lintua. Olin vain ja annoin ihon imeä valoa. Heikko savun haju kertoi, että kauempana poltettiin risukasaa.

Maanantaina joku sanoi töissä, että on mitattu normaalia korkeampia säteilyarvoja. Nyt fundeeraan, mitä kautta tieto oli tullut ennen kuin asiasta kerrottiin virallisesti.

Jotkut työkaverit uskoivat helposti kaikenlaiset huhut. Tällä kertaa ajattelin, että jutussa täytyi olla perää. Aloin töistä päästyäni pitää radiota auki ja seurata uutisia.

Helsingin tilanne huolestutti. Olinko nauttinut suloisesta auringonpaisteesta ydinlaskeuman alla?

Tarkempaa selkoa ei saatu, siis viimeisen päälle vakuuttavaa – alussa tieto oli viipynyt, ja olin kaikissa asioissa hiukan kriittinen sekä julkisten tahojen että höpsöjen suhteen.

Arki jatkui. Ulkomailta tuli pari hysteeristä kirjettä, mutta olin vastoin odotuksia elossa ja terve.

Työpaikan poliittiset keskustelut käsittelivät "tsernopyllyn pöllähdystä" kauan. Nukkuvien puolueellekin becquerel oli yhtä tuttu yksikkö kuin metri tai kilo.

Luottamus ilmaan meni. Kaunista, kirkasta, petollista. Vielä pahempi, jos tuuli ja sade tuovat saasteen pikavauhtia.

Tšernobyl käy joskus mielessä, kun ydinvoima tulee puheeksi. Kokemuksesta ei pääse irti.

Tai jos yritän määritellä tarkasti: kokemukseen sulautuneesta tiedosta, että aistit eivät havaitse säteilyvaaraa.

Neuvostoliittolaisessa Tšernobylin ydinvoimalassa tapahtui räjähdys
aamuyöllä lauantaina 26.4.1986.

23.4.2016

Huijariromaani

Kaupunkilainen erehtyy muuttamaan maalle. Pian ahistaa.

Ei kartanoita, ei järvellä soutelua eikä tyttöä kukkivalla niityllä, vaan synkkä kuusikko ja hiljaisuus. On pakko päästä jonnekin:
"... hän menisi mihin tahansa, missä olisi joku ihminen, pelaisi vaikka pajatsoa linja-autoasemalla mustalaisten joukossa."
Hi hi. Maaseudun rauha ja entisajan viihdetarjonta.

Nauroin Eeva Joenpellon romaanin lähtötilanteelle. Muutaman sivun jälkeen Avoin, hellä ja katumaton sitten tökkäsi. Peltisepän hämärät bisnekset aktivoivat Otto-syndrooman eli kirjojen vieromisen.

Alun perin halusin lukea nimenomaan toisten päähenkilöiden tarinan, joten selailin vielä.

Kirjailija nappasi Heikki ja Hertta Sarenin ja heidän miljöönsä Sammatista. Esikuvina olivat Paavo Lietzén ja hänen sisarensa Hanni sekä Oinoon talo: maalaisantiikkia, kissoja, omiin oloihin käpertyvää elämää.

Joenpelto jännitti Hannin suhtautumista kirjaan. Vanha neiti ei kuitenkaan loukkaantunut. Hänet oli kuvattu fiksuksi, mitä nyt ikä teki tekosiaan.

Paavo oli rakuuna ja varmaan ratsasteli kännissä. Kun Joenpelto teki hänestä romaanihenkilön, hän oli maannut haudassa kymmenkunta vuotta.

Omalaatuiset sisarukset kiinnostivat fiktiona yhtä vähän kuin huijari-peltiseppä. Miten kahjo Paavosta tuli todellisuudessa? Kirjailijat dramatisoivat ja heittäytyvät vertauskuvallisiksi. Tulos on välillä kökkö.

Neidin lausuma uuden ajan ihmisistä pätee tietysti:
"... he olivat nokkelampia ja lipevämpiä ja heidän lukumääränsä kasvoi ja joskus he voittaisivat täydellisesti. Kun niin kävisi, oli vain hyvä jos pääsisi pois näkemästä sitä."
Kirja ilmestyi 25 vuotta sitten, kun melkein kaikki suomalaiset pankit olivat kriisissä, erityisesti SKOP, joka oli seikkaillut muun muassa Caymansaarten veroparatiisissa.

Eeva Joenpelto,
Avoin, hellä ja katumaton
WSOY 1991
ISBN 951-0-17389-4

Lukukokemus on Helmet-haasteen johdannainen: Helena Ruuskan teos Eeva Joenpelto – elämän kirjailija houkutteli romaanin ääreen.

Samalla kertaa varasin kirjastosta myös Paavo Lietzénin sotapäiväkirjan. Se jäi kesken. Liikaa haastetta.

17.4.2016

Venäläiset neuvovat

Koska olen tottumaton sairastaja, harhailen eksyksissä terveysasemilla ja muissa sellaisissa paikoissa.

Silloin toivon, että venäläinen nainen tulisi vastaan käytävällä.

En tiedä, mikä näiden naisten virallinen titteli on, mutta he ovat muuta kuin lääketieteellistä henkilökuntaa. Kuvittelen, että he siivoavat.

Venakot huomaavat heti, että tarvitsen apua. Kai suomalaisetkin huomaavat, mutta jotkut heistä kulkevat mielellään ohi.

Varasin papa-kokeeseen oikein ajan, sillä pelkäsin, että saisin jonottaa tuntikausia.

Pitkän käytävän toisella reunalla oli tuoleja, joilla nuokkui uuvahtanutta väkeä. Henkilökuntaa ei näkynyt.

Kaksi venäläistä naista pysähtyi lopulta kohdalleni. Aksentti paljasti äidinkielen.

He kehottivat ottamaan jonotusnumeron, mutta suostuivat kuuntelemaan, kun selitin, mitä varten olin tullut ja että olin varannut ajan netissä.

– Minä menen kysymään, toinen naisista sanoi ja viipotti jonnekin, mihin en itse olisi älynnyt yrittää.

Selvisi, että ilman siivoojaa papa-kokeen ottaja ei olisi hoksannut kaivata asiakastaan. Ehkä meitä kävi harvoin, vaikka olin valinnut paikan sen hyvien liikenneyhteyksien vuoksi.

Fiksut ihmiset jäävät mieleen, oli heidän tittelinsä mikä tahansa.

Ihmiset, niin. Nämä pysähtyivät ja huolehtivat, että toisen ihmisen asia tuli hoidetuksi.

16.4.2016

Hoitajan horoskooppi

Huonot kokemukset virallisesta terveydenhoidosta saavat potilaan menemään luontaishoitajan puheille. Näin kommentoi eräs blogin lukija.

Ymmärrän, ettei lääkäriin tee mieli, jos tuntuu että haukutaan.

Kuka vielä luulee, että moittiminen esimerkiksi innostaa terveellisiin elämäntapoihin?

En luota kansanlääkintään vaan etsin apua koululääketieteen piiristä, koska aiemmin kuoltiin sairauksiin, joihin nykyään on lääkkeitä.

Keuhkotautinen turvautui antibiootteihin. Ne tehosivat.

Ajattelen myös sitä, ettei yrttiteetä juodessa voi tietää, onko mukillisessa kaksi, kaksikymmentä vai kaksisataa yksikköä vaikuttavaa ainetta. Otan mieluummin pillerin.

Valitettavasti jopa ehta huuhaa tunkeutuu julkiseen terveydenhoitoon.

Tajusin sen, kun istuin hoitajan luona entisillä kotikulmillani.

En muista, kuinka päädyttiin siihen, että hoitaja vilkaisi tietojani ja totesi, etten voi tehdä niin kuin sanoin tehneeni, koska horoskooppimerkissäni syntyneet eivät toimi niin.

Mitä hiton tekoa horoskoopeilla oli asiallisessa asiassa? Olin sitä paitsi pitänyt tapanani sellaista, minkä tähdet estivät.

Vieläkin käy epäilys mielessä, kun tapaan uutta hoitohenkilökuntaa.

Fundeeraan, onko tuo ihminen taikauskoinen ja jos on, millä perusteella hän päättää toimenpiteistä.

9.4.2016

Öistä luovuutta

On se totta. Nukkuessa pää tekee kesken jääneitä asioita loppuun.

Heräsin sohvalla puoli kolmelta. Selkä juntturassa, koska sohva on kahden istuttava ja kaksitoista vuotta vanha.

Sammatin äijien sotapäiväkirjat käyvät unilääkkeestä. Tartuin niihin, kun naapurin kundit ottivat pohjia ennen perjantaibileisiin lähtöä. (Niin tulkitsen äänimaisemaa.) En yhtään muista, missä vaiheessa panin kirjan pois ja sammutin valot.

Olin ihan virkeä, joten ei kannattanut mennä sänkyyn pyörimään. Kuka se sanoi, että unen päästä saa kiinni vasta 90 minuutin kuluttua?

Istahdin pöydän ääreen, tartuin lyijykynään ja kirjoitin nopeaan tahtiin suttupaperille blogimerkinnän, jota olin miettinyt illalla metrossa, kun tulin Stockan Hulluilta päiviltä. (Tämän lyhyen jutun kirjoittaminen on kestänyt paljon kauemmin.)

Peti kutsui neljän aikaan. Nousin vielä korjaamaan paria kohtaa.

Aamun valossa merkintä vaikuttaa lähes valmiilta.

7.4.2016

Oma historiasi

Entinen asiakkaani oli innoissaan.

– Kirjoitan elämänvaiheistani, hän selitti. – Siltä varalta, että poika haluaa joskus lukea.

Taatusti haluaa. Ja ellei poika, niin sisarentytär, pojanpoika tai muu sukulainen.

– Sitä ajattelee, ettei tavallisen ihmisen elämässä ole mitään kirjoittamista, asiakkaani sanoi. – Mutta kummasti tulee mieleen kaikenlaista.

Jep. Tutkijatkin keksivät tavallisen elämän viime vuosituhannen lopulla.

Haluaisitko sinä tarkastella vaiheitasi ja kertoa niistä?

Jos ryhdyt toimeen, kirjoita niin kuin asiat olivat. Historioitsijan kuuluu pysyä totuudessa.

Luonnollisesti tallennat epätotuudet, mutta kerrot, että on kyse huhusta, mielipiteestä tai silkasta valheesta.

Tee ensimmäiseksi luettelo: tärkeät päivämäärät + lyhyet selitykset.

Sitten voit täydentää vähitellen tarkemmilla kuvauksilla: leikit, koulut, työt, juhlat, ilot, surut, kaunat, rakkaudet.

Mitä ajattelit, kun kuulit, että Tšernobylin ydinvoimalassa on tapahtunut onnettomuus / Estonia on uponnut / prinsessa Diana on kuollut?

Häveliäisyys on turhaa. Kirjoita siis heti myös luettelo sukusi vaietuista salaisuuksista + selostus kaikesta, mitä tiedät niistä.

Nehän ne ovat kiinnostavinta historiaa.

5.4.2016

Elämän kirjailija

"... teemat alkavat voimistua romaani romaanilta: vahvat
toimeliaat naiset, heikot väistyvät miehet, sisarkateus ja
epäoikeudenmukainen perinnönjako."
Näin Eeva Joenpellon elämäkerturi Helena Ruuska tiivistää teoksessaan Eeva Joenpelto – elämän kirjailija ne asiat, jotka askarruttivat Joenpeltoa kautta vuosien.

Lukijan mielessä vilkkuu kirjailijan traumaattinen lapsuus uran pontimena ja se, että isän tyttöjen sanotaan kirjoittavan.

Naisen elämä,
paljon surua

Joenpellon omien sanojen mukaan hänen kirjansa olivat "onnettomuuksien metamorfooseja".

Pikku Eeva oli yksinäinen, sillä kylältä ei löytynyt ikätovereita. Vanhempi veli Erkki oli äidille kaikki kaikessa. Kun Erkki kaatui jatkosodassa, äiti totesi aikuistuvalle tyttärelleen: "Kunpa se olisit ollut sinä."

Onnettomuuksia riitti: hylätyksi tuleminen ja avioeron häpeä, esikoispojan itsemurha alle kolmikymppisenä, juuri neljäkymmentä täyttäneen toisen pojan syöpäkuolema.

Jotta selviäisi, oli rakennettava komea talo ja kirjoitettava komeita romaaneja.

Taiteilijan vapaus
ja todellisuus

Sukulaiset ja kyläläiset löysivät tunnistettavia henkilöitä Joenpellon kirjojen sivuilta.

Kaikki eivät hyväksyneet kirjailijan ottamia vapauksia. Lukijathan uskoisivat, että asiat oli präntätty kansien väliin juuri niin kuin ne olivat tapahtuneet.

Ruuska on tehnyt tarkkaa työtä ja vertaillut esimerkiksi Jottei varjos haalistu -romaanin tarinaa ja sukututkimuksen tietoja.

Kirja on kirja
on bisnes

Eeva Joenpelto oli pitkään naimisissa kustantajan kanssa – aviomies oli Tammen Jarl Hellemann – ja hänen oman kustantajansa WSOY:n virkailijat ja johtajat olivat totta kai läheisiä yhteistyökumppaneita.

Niinpä Ruuskan teos avaa kiintoisia näkymiä kirjailijan työhön ja kirja-alan kehitykseen.

Huomasin unohtaneeni kirjakerhojen olemassaolon. Samoin olivat mielestä häipyneet rasittavat libristi-illat, joihin kustantaja roudasi sekä kirjojaan että kirjailijoitaan. Ruuska toteaa:
"Eeva tuskin kuitenkaan resusi viikkotolkulla pitkin
maakuntia, vaan WSOY:n myyntipäällikkö kuljetti hänet
isoimmille paikkakunnille erikseen omalla autollaan..."
Ujouteen taipuvaisesta Joenpellosta kehittyi ajan mittaan esiintyjä, ja hänen elegantti pukeutumisensa tarjosi yleisölle silmänruokaa.

Pihkassa Oinoon
Paavoon

Uusissa kirjoissa tapaa joskus vanhoja tuttuja. Lukiolaisena Joenpelto rakastui äidin puoleiseen sukulaismieheen Paavo Lietzéniin ja halusi ryhtyä Oinoon talon emännäksi.

Jos oikein muistan, Paavo mainitsi kauppiaan Eevan sotapäiväkirjassaan vain kerran. Mies aikoi joka tapauksessa pysyä naimattomana, koska vapaus on ihmisen kallein asia.

Ruuskan mukaan Paavo oli "vanha originelli juoppo".

Haaste poikii
luettavaa

Yllättävän moni on ohittanut Joenpellon kokonaan. Lukemista kaipaava voisi aloittaa elämäkerrasta ja tunnustella sen ääressä, mikä tarina kiinnostaisi.

Kun Paavo nyt tupsahti kuvioon, varasin kirjastosta hänen sotapäiväkirjansa ja Joenpellon romaanin Avoin, hellä ja katumaton joka kertoo Oinoon väestä.

Helena Ruuska, Eeva Joenpelto – elämän kirjailija
WSOY 2015
ISBN 978-951-0-40969-5

Helmet-lukuhaaste 2016: elämäkerta tai muistelmateos.

3.4.2016

Kolme arjen onnea

  • Onni on hiljaisuus, kun naapurin meteli lakkaa yhtäkkiä.
  • Onni on puhdas huusholli pitkään lykätyn siivouksen jälkeen.
  • Onni on sähköpostiviesti, joka kertoo, miten asiat ovat.