31.5.2016

Perunakoppa käteen

Räntää ruimi naamalle. Vai olivatko valkoiset hiutaleet silkkaa lunta?

Joka tapauksessa paleli. Kansakoulutytön kevätjuhlavarustus ei riittänyt: villatakki, lyhythihainen mekko, polvisukat ja pikkukengät.

Säästä huolimatta kotiväki ahersi perunapellolla.

Jätin todistuksen keittiön kaapin välikköön. Sana tarkoitti yläkaappien välissä olevia hyllyjä; alakaappeja oli kolme.

Kuoriuduin äkkiä juhlavaatteista ja kiskoin tilalle lämpimiä runttuja. Villasukat ja kumisaappaat tuntuivat mukavilta. Sitten lähdin muiden joukkoon perunamaalle.

Siemenperunat oli haettu kuopasta hyvissä ajoin ja idätetty saunassa.

Kevätjuhlaa edeltävänä päivänä peltoon oli ajettu vaot hevosella ja peruna-arralla. (Se oli yksinkertainen aura, jota ei käytetty muihin töihin.)

Koululla ollessani puiset laatikot oli kannettu pientareelle ja osa perunoista ladottu valmiiksi ämpäreihin ja pärekoreihin. Iso peruna oli halkaistu, jos siinä oli monta itua.

Astia mukaan vain ja tiputtelemaan siemeniä vakoon.

Lopuksi ajettiin hevosella ja arralla vakojen välistä. Silloin muodostui kapeita penkkejä, joihin perunat peittyivät.

Alakoululainen osasi kylvää perunat sopivan matkan päähän toisistaan, ja hänestä oli oikeasti apua.

Perunannosto ja muita lasten syystouhuja
Vanha maakellari

26.5.2016

Ikäviha

Ajatus jysähti mieleen, mutta en uskonut muistiani.

Oli pakko hakea kirja hyllystä. Aila Meriluodon rakkausromaani Peter-Peter, josta kirjoitin hiljattain.

Sanottiinko siinä tosiaan, että nelikymppiset ja vanhemmat ovat tämän ajan neekereitä?

No sanottiin:
"Ei, minä pidän tästä iästä – niin kertakaikkista syrjintää kuin yhteiskunta nykyään harjoittaakin keski-ikään ehtineitä ja sen ylittäneitä kohtaan (jos jotkut ovat neekereitä täällä
valistuneissa pohjoismaissa, niin 40 vuotta täyttäneet)."
Voi kauheata.

Romaanin kirjoittamisaikaan vuonna 1970 olin opiskelija, mutta maailmani oli täynnä eri-ikäistä väkeä. Jopa harmaapäät saivat nauttia kaikesta hyvästä.

Ei se ollut minulta pois. Raivaisin omia polkuja.

Yksi parhaista ystävistäni täytti 50 vuotta ja hankki juhliinsa heleänvihreän pitkähelmaisen muotivaatteen. Olisin voinut edustaa samanlaisessa.

Että tämä vihamielisyys oli olemassa jo silloin, vaikka en siitä tiennyt.

Liki puolessa vuosisadassa tilanne on vain pahentunut. Tuleeko jokin ku klux ja raivaa vanhat pois?

Aila Meriluoto,
Peter-Peter : erään rakkauden asiapaperit
WSOY 1997 (4. p.; 1. p. 1971, ruotsiksi 1972)
ISBN 951-0-21818-9

25.5.2016

Saa olla mikä on

Kaari Utrion lausunnot vanhuudesta olivat edelleen käypää tavaraa, vaikka haastattelu oli ilmestynyt jo toista vuotta sitten.

Oikaisin sukulaisten uudelle sohvalle ja tutkin lehtipinon alta löytynyttä Eevaa. Vertailin tietysti Utrion kokemuksia omiini.

Utriolle vanheneminen on helpotus. Ei tarvitse enää kilpailla ulkonäöllä eikä työsaavutuksilla eikä sovitella puheitaan toisten mieliksi. Mummo saa olla ja sanoa.

Jo neljän-viidenkymmenen iässä kiinnitin yhä vähemmän huomiota ihmisten koohotukseen ja kukkoiluun.

Konnuuksia täytyi luonnollisesti pitää silmällä. Tuhoisankin juonittelun syy oli yleensä aika naurettava. Kieroilija ei välttämättä nähnyt omaa kuviotaan, joka selvisi pian, kun toimintaa katseli ulkopuolisena.

Nuori aikuinen haluaa aseman yhteisössä. Joku perää lisäksi korvausta siitä, mitä vaille kuvittelee elämässä jääneensä.

Vanha ihminen pääsee Utrion mukaan vapaaksi normeista, joita ei aiemmin ole tiedostanut.

Haastattelun luettuani fundeerasin, juoksenko yhä turhanpäiväisten juttujen perässä. Hyvin taidan olla irti projekteista ja tavoitteista. Saavutuksia ei ole koskaan ollutkaan.

Päässä kävi myös se, ettei saa mukautua ympäristön mielikuviin vanhuksista. Ei edes kuvaan eläkeläisistä pohjattomana rahanreikänä.

Lainaan Utrion suorat sanat loppukaneetiksi:
"– – eläkeläisistä puhutaan, kuin he olisivat hylkiöitä tai vaarallisia loisia. Se on kohtuutonta, ja sellainen loukkaa."
Kaari Utrion haastattelu "On kiva olla pieni, sitkeä mummo"
Eeva huhtikuu 2015 s. 14-18

22.5.2016

Varis ja rusakko

Kaksi varista nokki ja käänteli nurmikolle viskattuja parvekekukkia.

Toinen yritti häätää kaverinsa apajalta.

Rauhallinen varis lensi pian tiehensä. Seura oli huonoa ja juuripaakut kelvoton ravintola.

Äkäinen kiinnostui rusakosta, joka söi vieressä ruohoa: kaarteli suunnilleen puolen metrin säteellä rusakon naamasta, hyppi ja uhkaili.

Cityrusakko ei korvaansa lotkauttanut. Mitä linnusta, kun koiratkin vain räyhäsivät kävelytiellä ihmisensä lähellä.

Turpa nousi ruohosta kun säntäilevä varis vaihtoi taktiikkaa ja lähestyi takaa. Nurmen jyystäminen kuitenkin jatkui, vaikka omituinen lintu huolestutti.

Viisi, kuusi kertaa varis syöksyi valkoista häntäpalleroa kohti. Lopulta rusakko turvautui metrin tai kahden mittaisiin väistöliikkeisiin.

Jäniksillä ja ihmisillä täytyy olla samoja tunteita.

Ilmeestä näki, että rusakkoa kiukutti.

Ruohossa oli apilaakin seassa, mutta sitä ei saanut syödä rauhassa, kun mokoma hullu terävänokka oli koko ajan kimpussa.

Rusakko kuukki perin kyllästyneenä istutusten keskelle.

Varis menetti heti kiinnostuksensa pihaan ja lensi nurkan taakse.

17.5.2016

Haloo, terveydenhoito!

Oletko ikinä paljastanut kaikkein yksityisimpiä asioitasi niin, että joukko tuttuja / puolituttuja / tuntemattomia kuulee?

Esimerkiksi istunut täydessä metrovaunussa ja keskustellut puhelimessa terveydenhoitajan kanssa?

Porukka töllää estoitta. Sairaudet kiinnostavat suomalaisia yhtä paljon kuin raha tai viina, ja jos kuuntelija on ollut kymmenen vuotta sairastajan asiakas, uteliaisuutta ei hillitse mikään.

Edes maisemakonttorissa en mielelläni puhunut krempoistani. Pitkäaikaiset työkaverit usein tietävät niistä ja kertovat omistaan, mutta...

Niin hyvin kuin Stadin julkinen terveydenhoito minua viime talvena kohtelikin, takaisinsoitto on se teknisen muurin osa, joka riepoo aina, kun sen uhriksi joutuu.

Jos et halua tilittää vaivojasi kaikkien kuullen, saat kököttää kotona ja päivä menee harakoille. Aikaa se on eläkeläisenkin aika.

Hoitajien tai lääkärien puhelinajat ovat yhtä epämääräisiä kuin takaisinsoitot.

Rehellisesti kyllä varoitetaan, että soitto voi tulla milloin tahansa sen päivän kuluessa, mutta varttia vaille neljä iltapäivällä potilaan verenpaine on jo korkealla.

Onkohan takaisinsoiton kehittäjä testannut keksintöään seisomapaikalla bussissa?

11.5.2016

Rakkauden äkkiloppu

Seurustelukumppani tai puoliso häipyy ilman selityksiä eikä vastaa yhteydenottoihin.

Uusi sana tempulle on ghostaus. Mitenkähän sen oikein suomentaisi? Ghost tarkoittaa aavetta.

Sana toi mieleen Aila Meriluodon romaanin Peter-Peter, jossa toisen naisen tarina kulkee onnetonta loppua kohti: kirjeenvaihto, tapaamisten sählinki ja hyvä seksi, viime vaiheessa tuskainen odotus, suru ja viha.

Meriluodon myöhemmin julkaistusta päiväkirjasta käy ilmi, että Peter-Peter jos mikä on avainromaani.

Elämäkerturilleen Panu Rajalalle kirjailija toteaa romaanin ja päiväkirjan pitävän "aika hyvin yhtä todellisuuden kanssa".

Vuonna 1970 ainoa merkitsevä todellisuus on Meriluodolle yhtä kuin psykiatri ja runoilija Ivar Grünthal eli päiväkirjan Mart Sarnet eli romaanin Peter Mackus.
"...kirjoitan kirjeitä vimmatusti, aamusta iltaan, päivästä
toiseen, olen onnellinen, rakastunut, täpötäynnä – ja kaikki ihan järjettömästi ja vailla katetta."
Mies on yhtä innokas:
"'Vastarakastunut – ilman ensi silmäystä', kirjoittaa Peter."
Sähköisten viestien tulvassa on vaikea tajuta, kuinka siihen aikaan elettiin kirjeiden varassa.

Rakastumisen lisäksi Meriluoto purkaa tekstiin menneisyyttään ja nykyhetkeä Ruotsissa. (Aatelinen ystävätär suuttui, kun tunnisti itsensä.) Sekä hauskoja että kitkeriä oivalluksia pulpahtelee vähän väliä.

Jos tarinaa katsotaan miehen kannalta, tämä haluaisi vain kepeää seksiä. Ehkä keski-ikäinen, arkeen leipiintynyt runoilija Ivar / Mart / Peter kaipaa puoliherkkää syrjähyppyä kirjamaailman naisen kanssa.

Tapaamisten järjestely on kuitenkin vaivalloista, ja kotona mustasukkainen vaimo päästää helvetin irti – Meriluodon alter ego ei tahdo millään ymmärtää vaimon reaktioita.

Peter paiskaa luukut kiinni. Mieluummin oma elämä ja perhe kuin rakastajatar pesueineen.

Sielullinen aavesärky raastaa epätietoista ja epätoivoista ghostattua naista:
"Minun on pakko kirjoittaa, pakko kysyä, Peter, koska Sinä et kirjoita, koska Sinä et reagoi. [...] Minun on saatava tieto. Minä olen niin helvetisti kuvitellut, uumoillut, haparoinut pelkkien arvailujen varassa, että nyt minun viimeinkin on saatava asiallinen selvyys siitä missä olen. Minä pyydän Sinulta karttaa, tässä viidakossa johon minut on äkkiä jätetty yksin. [...] Katsos, minun on pysyteltävä hengissä."
Parempi edes muutama rehellinen selityksen sana kuin katoamistemppu.

Helmet-lukuhaasteen ehtoja Meriluodon romaani täyttää rivakkaan tahtiin. Kirjassa lähetellään kirjeitä, kun maahanmuuttaja ja pakolainen rakastuvat, ja aikoinaan teos herätti keskustelua.

Kolme niistä kirjoista, joita en antanut kirpputorin kundien viedä:

Aila Meriluoto,
Peter-Peter : erään rakkauden asiapaperit
WSOY 1997 (4. p.; 1. p. 1971, ruotsiksi 1972)
ISBN 951-0-21818-9

Aila Meriluoto,
Vaarallista kokea : päiväkirja vuosilta 1953–1975
WSOY 1996
ISBN 951-0-21302-0

Panu Rajala,
Lasinkirkas, hullunrohkea : Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta
WSOY 2010
ISBN 978-951-0-35488-9

7.5.2016

Korttikauppias kiskoo

Nyt tiedän minkä takia korttiaskartelu on suosittu harrastus.

Kirjakaupassa äitienpäiväkorttien hinta loisti kauas: 4,20 €.

Tarvitsin syntymäpäiväkortin ja lähestyin niitä pahojen aavistusten vallassa.

Jep. 3,90 €. Halvempiakin oli: 3,70 €.

Kauppa laskelmoi että kortin ostaja on pakkotilanteessa ja kaivaa lompsan esiin, kun ei muutakaan voi.

Eivät arvaa, että hinnoittelevat itsensä ulos markkinoilta. Asiakkaalla on pitkä muisti.

Ja kun kortit olisivat edes kauniita, mutta mitä vielä. Vaaleanpunaisia taustoja. Kretonkikukkia. Vaihtoehtona taiteellista mustaa ja muita hautajaissävyjä.

Monessa lukee Happy Birthday.

Poistuin kadulle ja päätin, että posti vie syntymäpäiväsankarille yhden viimeisistä kaksiosaisista korteista, joita minulla on kotona.

Junassa tuumailin nuoruuden harrastuksen elvyttämistä.

Alennusmyynneistä irtoaa muutaman kortin hinnalla skräppitavaraa ja kartonkia. Askartelu on lisäksi hauskaa.

Sitä paitsi voisin teettää kortteja fotoliikkeessä. Omista kuvista saa parempia kuin teollisuuden tuotteet ja halvempiakin.

Uteliaana katsoin lähiömarketin äitienpäiväkortteja. 4,90 €.

Heippa vaan, korttikauppias.

3.5.2016

Kolme pientä konetta

Himoitsen tavaroita. En mitä tahansa roinaa, vaan aivan tietynlaisia:
  • Kahvinkeitin
    Konstailematon normaalimalli. Tekee kolme kupillista, enintään viisi.
    Kestosuodatin mieluiten nailonia ja varakappaleita joka kaupassa vielä kymmenen vuotta.
    Musta tai valkoinen. (Pienen kodinkoneen pastelliväri tuo mieleen leikkikalun.)
  • Harjakiharrin
    Ohut. Tiuhat lyhyet piikit, joissa hiukset pysyvät, mutta joihin ne eivät sotkeudu.
    Ei suoristusrauta – yhden pakkauksen ennen-kuva näytti toivomani tuloksen ja jälkeen-kuva esitti hiuksiani luonnontilassa.
    Ja se kirottu 70-luvun piippausraudan mallinen kahva on vain tiellä. Ilman sitä.
    Suomalaisten hiuksille sopivia kihartimia sai ennen. Olisi pitänyt hamstrata loppuiän kestävä varasto.
  • Radio
    Kämmenen kokoinen laatuvehje. Hyvä ääni.
    Antenni tietysti. Paristot ja verkkojohto. Asemanvalitsin, joka pysyy kohdallaan – ei typeriä nappeja, joita täytyy painella, kun toosan avaa.
    Minulla oli tällainen. Ostaessa hintava, mutta kesti 15 vuotta.
Jos löytäisin koneitani kaupan hyllystä, vilauttaisin pankkikorttia heti.