23.7.2016

Anttilan konkurssi

Anttila kaatui huonoon laatuun. Niin kaatuvat kaikki, jos eivät ala myydä tarpeellisia kunnon tavaroita.

Olen kyllästynyt sisustusesineisiin ja muumimukeihin eli tilpehööriin, jota on vaivatonta ostaa halvalla sisään ja myydä vähällä henkilökunnalla ulos.

Hameiden ja muun vaatteen lisäksi tarvitsen pieniin tiloihin sopivat tyylikkäät verhot, nyppyyntymättömästä puuvillasta huolellisesti ommeltuja lakanoita ynnä muuta, mitä Helsingin keskustasta on vaikea löytää.

Anttiloihin on päässyt suoraan kolmelta metroasemalta: Itäkeskuksen, Helsingin yliopiston (entinen Kaisaniemi) ja Kampin. Porukkaa olisi riittänyt tungokseen asti, jos tarjolla olisi ollut hyviä pukineita ja talouskaluja.

Uusin Anttila sijoittui Rautatientorin asemalle, mutta olen käynyt siellä vain pari kertaa enkä ostanut mitään.

Ihanteellinen paikka ei auta, jos kauppias yrittää myydä kiinanhetaleita ja käyrälestisiä kenkiä. Eikä tunnetun merkin epäonnistunut kuosi myy – naisten paita, jossa on kummankin rinnan päällä iso kukka / tikkataulu / jokin.

Kuka ostaa lampun, jonka jalka näyttää Eiffelin tornilta? Ällistelin semmoista Itiksen Anttilassa ja tuumasin, että firma ei enää notkostaan nouse.

Kun Anttila myytiin ulkomaille, olin vielä toiveikas. Maaliskuussa 2015 vastasin juttuni Tavaratalosta sen saisi heti kommentoijalle näin:
Anttilat olivat pitkään ihan hyviä tavarataloja, mutta joku vuosi sitten lakkasin käymästä. Pengoin naisten vaatteita ja kauhistelin rättejä, joita ei olisi ikinä pitänyt edes valmistaa, saati rahdata pitkin maailmaa. Samoin kenkiä ja laukkuja. Toivottavasti saksalaiskomento pitää liikkeet pystyssä ja panee valikoiman kuntoon. Helsingin Anttilat sijaitsevat julkisen liikenteen kannalta hyvissä paikoissa.
Sisäänostajan olisi tosiaan pitänyt käsittää, etteivät ihmiset halua riepuja. Muumimukit varmaan toimivat, mutta paljonko niitä hankitaan yhteen talouteen?

Surkein roju katosi kun Anttilat myytiin, mutta tyylitaju petti edelleen. Jopa Vallilan verhot olivat rumemmasta päästä.

Olen etsinyt yöpöydälle lamppua, jonka valossa näkisi lukea. Siinä puuhassa törmäsin Eiffelin torni -kitschiin.

Tokmannin miehen ei kannata halveksia Anttilaa. Tokmanneihin on ahdettu lisää tuotteita, mutta olen tänä kesänä lähtenyt tyhjin toimin sekä Itiksestä että Kaisiksesta.

Stockmannilla aseteltiin hintavia piikkikorkoisia saappaita vitriineihin, kun olisi pitänyt tarjota suomalaisille sopivia kenkiä. Moskovassakin pyryttää lunta, ajattelin. Sittemmin rikkaat venäläiset katosivat.

Myös Sokos menee varmaan samaa tietä kuin muut. Siellä kävelee, katselee ja etsii. Ja laskeutuu viimein harmistuneena metroon.

19.7.2016

Se kesti kaksi päivää


Kolmantena aamuna kukka lakastui.

Siirränkö metsäkaktuksen tilavampaan ruukkuun, jotta se kukkisi taas ensi kesänä?

Olen tainnut pitää huonekasveja nälässä ja välillä janossa. Muutama haikailee myös valon perään. Tuholaisia ei ole ilmaantunut, mutta porukka näyttää hiukan kituliaalta.

Kaktusten kukkimattomuus johtuu tietysti siitä, että useimpien täytyy saada kunnon talvilepo viileässä ja valoisassa.

Ennen sotia rakennetun talon vetoisella ikkunalla talvetus kävi luonnostaan. Paksu ja leveä ikkunalauta ulottui kylmään ruutuun asti, eikä patterin lämpö hohkanut suoraan kasveihin. Nyt lämmitys aiheuttaa ongelmia.

Toisaalta kasvien huoltovälit vaikuttavat niiden viihtymiseen. Sitä paitsi luulen, että kun aurinko oikein paahtaa eteläikkunalle, jotkut kaktuksista pakenevat kesästä huolimatta lepotilaan.

Mullanvaihdossa onkin keinottelemista. Metsäkaktus on aikamoinen rohjo ja myös jotenkin hauras, erilainen kuin vaikka lehtikaktukset, joita voi taivuttaa.

No, konstit on monet. Mitäpä en tekisi, että saan yhden valkoisen kukan.

17.7.2016

Rahtari

Oho, mikä kerronnan tempo. Aiemmin Seppo Jokisen dekkarit ovat soljuneet rauhallisesti, mutta nyt on lisätty vauhtia.

Astalolla isketään ja muutenkin käydään alusta lähtien kiivaasti hengen päälle. Yksi mies liiskaantuu rekan alle, toiset suistuvat autolla tieltä ilman järkeenkäyvää syytä – enkä paljasta kaikkein eksoottisinta tapaa päättää päivänsä.

Nimihenkilö Rahtari on virastaan irtisanoutunut professori, joka on ruvennut rekkakuskiksi ja asuu omissa oloissaan Lapissa. Tarinan edetessä hän ajaa salaperäistä kuormaa itärajan tuntumasta etelään päin.

Tamperelainen vai pitääkö sanoa hervantalainen komisario Sakari "Kossu" Koskinen hoitaa tuttuun tapaan hommat työkavereineen, joista on tullut hänelle eräänlainen perhe.

Murhien lisäksi Koskinen pohtii jokapäiväistä käyttäytymistä:
"Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Lähdetään lenkille luonnon helmaan, rentoutumaan ja nauttimaan raittiista ilmasta, mutta jos joku tulee vastaan väärään kiertosuuntaan tai törmää muuten tielle, käydään sumeilematta kimppuun. Jos ei nyt aina nyrkein tai potkuin, niin sanallisin solvauksin ainakin. Jotain siinä on pahasti vialla."
"Vaikutti siltä kuin tunteet kävisivät päivä päivältä yhä kireämmiksi. Turhaudutaan ja provosoidutaan toisten tekemisistä, etsitään virheitä ja syyllistetään. Tai sitten vaietaan kokonaan. Ei puhuta edes läheisille vaan kätketään mieluummin oma paha olo, ettei vain kukaan pääsisi tunkeutumaan omalle reviirille."
Siinäpä se. Mikä meitä ihmisiä vaivaa?

Työhön nivoutuu kiinteästi seurustelu rikosylikonstaapeli Ulla Lundelinin kanssa, vaikkei komisario Koskinen edelleenkään ymmärrä mitään naisen sielunelämästä.

Kirjailija Jokinen sen sijaan hehkuttaa naisten pätevyyttä. Miehet ovat kirjassa esillä ja saavat tunnustusta, mutta silti on ikuinen naistenpäivä.

Nopea, nokkela rikoskonstaapeli Anni Kanninen mykistää tiedoillaan jopa teknisen tutkimuskeskuksen johtavan tutkijan, ja poliisipäällikkö Eini Passi suuttuu silloin kun tarvitaan. Tutkintasihteeri Roosa Rusinpää on uusi tehopakkaus.

Kesken lukemisen jysähtää mieleen kaamea ajatus ostajien vokottelusta. Rivakka vauhti ja kaikki nämä fiksut naiset... Ei kai Jokisesta koeteta tehdä entistä myyvempää tuotetta?

Höpskukkuu, jos näin on. Hämäläisen hitauden illuusio rentouttaa mukavasti, kun arkielämä on jatkuvaa läyhötystä. Sitä paitsi joidenkin dekkaristien kehittelemät mielikuvitukselliset seikkailut vain pitkästyttävät.

Jokisen teksti on laadukasta niin kuin aina. Monimutkainen juoni pysyy ryhdissä ja sen käänteet onneksi kohtuullisina.

Olin ilahtunut, kun sain uutuuden kirjastosta näin pian. Kevään dekkareihin pääsee yleensä käsiksi vasta syksyn kantilla. Menkää ihmeessä varausjonoon, ellette ole jo.

Seppo Jokinen, Rahtari
Crime Time 2016
ISBN 978-952-289-277-5

Helmet-lukuhaaste: vuonna 2016 julkaistu kirja.

15.7.2016

Kaktuksen kukka


Tarhametsäkaktus, Hylocereus undatus.

Metsäkaktuksen kukka oli avautunut yön aikana leveämmäksi. Se oli sivulta katsoen kuin laakea teekuppi.

Valkoisten terälehtien kärjistä mitaten kukan halkaisija oli 10 cm. Verholehdet sojottivat ulommas.

Ajatella, ensimmäinen kaktuksenkukka huushollissa yli kymmeneen vuoteen.

(Joulukaktusta tai oikeammin marraskuunkaktusta ei lasketa. Se kukkii joka vuosi pimeimmän ajan alussa ja lopussa.)

14.7.2016

Se aukeaa!

Metsäkaktuksen nuppu alkoi paisua, mutta jökötti sitten samanlaisena. Ehdin jo pelätä pahaa.

Lähdin illalla postiin ja kauppaan siinä toivossa, että voin marssia suoraan kassalle. Se onnistuu, kun menen vähän myöhemmin.

Palatessani nuppu oli lupaavasti töröllään. Avautuminen vaikutti nopealta, joten laskin tavarat keittokomeron tuolille, kaivoin puhelimen repusta ja ikuistin näyn.

Kyllä siitä tulee kukka...

Purin ostoksia kassista ja vilkuilin huolestuneena ikkunaan: parasta ottaa toinen räpsy ennen kuin hämärtyisi oikein todella.

Aukeaakohan se vielä lisää?

Kukka näytti jäävän ihan kuin puoliavoimeksi. Katselin ja nuuhkin – ei tuoksua. Kun vanhapoika piti tapanaan kukkia, hieno tuoksu levisi pieneen makuusoppeen.

Illalla viimeiseksi kävin ihailemassa kukkaa ja fundeerasin, että kaktus sai puhtia, kun aurinko paistoi kunnolla pitkästä aikaa.

6.7.2016

Kaktuksen nuppu


Tarhametsäkaktus.

Mikä yllätys: metsäkaktus vääntää nuppua.

Odotin vain kookasta viherkasvia. Pistokas oli kuitenkin vanhasta, kukkineesta yksilöstä. Luulen, että tämä teki yllätyksen mahdolliseksi.

Saa nähdä, aukeaako nuppu, joka sinänsä on jo merkkitapaus.

Myöhemmin: Avautui se!

Mittakaavaa saa ehkä siitä, että kepit ovat rakettien varsia. Kaupan kepit ovat liian lyhyitä ja nämäkin kohta.

3.7.2016

Kolme eläintä

  • Hevonen
    "Ne luodessaan Se / onnistui parhaiten", runoili Eeva-Liisa Manner. Minäkin pidän eniten hevosista.
  • Varis
    Kesät talvet lähiöarjen näkyvin lintu. Ja kuuluvin. Pärjää ja viihtyy urbaanissa ympäristössä.
  • Mantukimalainen
    Sen nimi on suomen kielen kaunein sana.