31.8.2016

Hallatähdet

Kesä loppuu monta kertaa. Yksi päätepisteistä on elokuun viimeinen ilta, sillä koulu alkoi nuoruudessani syyskuun ensimmäisenä päivänä.

Oppikouluiässä muistin joka vuosi Anna-Maija Raittilan säkeet:
"Viimeinen kesän rusko pilveen häviää,
ja kauas taivaan lakeen syttyy syksyn tähdet."
Runon nimi on Viimeinen kesäilta. Ajattelen yhä samoin kuin koululaisena, että sen päiväys on 31.8. Kaksitoista syksyä on niin pitkä aika, että siitä jää jälki sisäiseen kalenteriin.

Mitään muuta ei runosta ole jäänyt mieleen kuin nämä rivit. Kirja oli Raittilan esikoisteos Ruiskukkaehtoo. Äiti oli hankkinut sen itselleen.

Olihan tähtiä jo elokuussa, mutta varsinaisesti ne kuuluivat syksyyn.

"Siellä on taivas kiiluvaisia täynnä", isä sanoi tullessaan keittiön ovesta sisään. Hän tarkoitti, että yöksi oli seljennyt ja halla uhkasi.

Anna-Maija Raittila, Ruiskukkaehtoo, WSOY 1947

28.8.2016

Ettei lapsi liho

Nuori tyylikäs pariskunta marssi puistoa kohti. Edellä juoksi viiden tai kuuden ikäinen poika.

Sitten poika pysähtyi ja alkoi kaivaa hiekkaa sormellaan. Hän oli nähnyt jotain kiinnostavaa.

– Juokse, äiti kehotti napakasti. – Pitää liikkua, ettei tule lihavaksi.

Voi hyvänen aika. Kuuden vanhat ovat luonnostaan ikiliikkujia: hyppivät, pomppivat ja kieppuvat. Vekaroita ei saa millään konstilla istumaan hiljaa paikallaan.

Sekä poika että vanhemmat olivat hoikkia. Perhe syö varmaan kasviksia ja harrastaa joka päivä liikuntaa.

Äidin kireys arvelutti kuitenkin. Lapsen pitää saada touhuta omiaan.

Urheileeko poika isona pakonomaisesti vai tekeekö kapinan ja ryhtyy sohvaperunaksi?

23.8.2016

Perikunta pelkää

Perikunnan ahneus torpedoi helposti seniorirakkauden.

Tuttu nainen löysi kivan leskimiehen, joka asuu omassa pienessä mökissään. Sydäntalvea varten miehellä on yksiö, mutta sinne ei tarvitse muuttaa vakituisesti vielä pitkään aikaan.

Luultavasti. Elämä ei anna takuita huomisesta.

Arki jaetaan kaikin puolin reilusti, eikä mies orjuuta kauhan ja imurin varteen.

– Ei minun tarvii olla piika, tuttu kehui. – Moni ikä-äijä tykkää, että juuri se on naisen tärkein virka.

Miehen lapset käyvät kylässä. He ovat päällisin puolin mukavaa väkeä. Siitä huolimatta perikunta uhkaa eläkeläisparin onnea.

Lapset nimittäin pelkäävät isän tavaroiden lähtevän naisystävän matkaan. Siitäkin tuntuu olevan huoli, että seurusteluun kuluu rahaa, joka pitäisi säästää perinnöksi.

Vaarinmökki ja yksiö ovat miehen itsensä hankkimia. Osa huonekaluista ja käyttöesineistä on hänen vanhempiensa peruja tai lasten äidin ajoilta. Eläkkeensä mies on ansainnut kovalla työllä.

Silti lapset kyselevät innokkaasti reissuista ja tekemisistä. Yksi vahtii erityisesti tavaroita.

– Lopulta älysin, että se kuvittelee, että minä vien sieltä jotain, tuttu valitti loukkaantuneena. – Tarkastaa kaapit ja laatikot, kun luulee, ettei kukaan huomaa. Joskus tekee mieli olla menemättä sinne enää.

Tutulla on kaupunkiasunto, josta hän ei luovu: hissitalo ja sopiva matka palveluihin. Kaikkea on. Tavaraa pitäisi itse asiassa vähentää – eikä hän periaatteesta varasta.

Ajatuksensa hän on tehnyt tiettäviksi kaikkien kuullen, mutta vaivihkainen tarkkailu jatkuu.

Ehdotin että tuttu unohtaa ahneet perilliset.

– Sen kun hymyilet viettelevästi niiden paukapäiden hurmaavalle isälle.

Hyvää miestä ei kannata jättää perikunnan vuoksi. Hankkikoot elämän, niin ei tarvitse kytätä ajokilometrejä.

En kirjoita itsestäni. Tuttu on tuttu, mutta ei kotiseuduiltani. Arvelemme, että ongelma on luultua yleisempi.

18.8.2016

Yötä päin

Yö on kaupunkilaiselle harvinainen elämys. Tarkoitan maalaispimeyttä, johon keinovalo ei ulotu.

Siitäkin on kauan, kun olen viimeksi ollut tien päällä öiseen aikaan.

Ensin pilvet hehkuivat punaisina ja taivaanrantaan oli sipaistu vihreää. Kun matka joutui, vaaleat elopellot hämärtyivät näkymättömiksi.

Jäljelle jäi musta maa ja musta metsä ja paksu musta pilvilautta.

– Niin kuin kattilankansi, matkatoveri kuvaili pilveä.

Kylmää valkoista hohtavien ajoratamerkintöjen päässä viipyi keltainen neliö: pala pohjoista. Lopulta valotilkku haalistui.

Perillä metsä sulki pihan aukoksi, jonka yllä kajasti harmaa taivas. Sakea, kostea pimeys otti tulijat vastaan.

15.8.2016

Jana vai kartta?

Tärkein peruste, jonka mukaan järjestän maailmaa, on tapahtuman paikka.

Elämänvaiheet ovat mielessäni kartalla eivätkä aikajanalla: Helsinki, nykyinen lähiöni, opiskelukaupunki, lapsuuden kotipitäjä, vielä pohjoisemmat tutut seudut. (Lähiö on ajatuksissani eri paikka kuin Helsinki, joten käytän lähiön nimeä.)

Web-koulutuksen opettaja huomasi taipumuksen. Hän piti sitä erikoisena, koska ei tajunnut piirteen maalaisuutta.

Olen kasvanut siihen, että talo pysyy, mutta väki vaihtuu, kun uusi sukupolvi ottaa isännyyden. Paikka ja rakennukset jäävät silloinkin, kun tila myydään vieraalle.

Saatan määritellä sijaintini vuosia sitten puretun talon mukaan. Kerran soitin maalla kylälle päin kävellessäni: "Laita kahvi tulemaan, mä olen nyt Korpelan kohdalla." Tienvarresta hävinnyt mökki oli edelleen myös puhekumppanin maisemassa.

Näkymättömiin painuneen historian lisäksi kartan pisteisiin kerrostuu oman elämän jaksoja.

Suunnittelen yhtä kaupunkiani esittelevää valokuva-albumia, jossa kullekin paikalle on varattu aukeama. Koska haluan näyttää aikajärjestyksen, vanhat kuvat voisivat olla mustavalkoisia ja hiljattain otetut värillisiä.

Kuinkahan muut kokevat tämän? Kumpi on ensisijainen, aika vai paikka?

10.8.2016

Pakkasen Helle

Onkohan paperikauppa vielä Töölöntorin laidalla?

Oli se, kun Outi Pakkanen kirjoitti dekkariaan Helle, joka sijoittuu entisille kotikulmilleni Helsingin Etu-Töölöön. Viimeiset paperikaupat tekevät kuitenkin katoamistemppuja.

Pakkasen vakihenkilö graafikko Anna Laine joutuu vesivahingon takia evakkoon. Samoin mäyräkoira Justus.

Asunto sijaitsee lähellä Mika Waltarin puistikkoa ja Eliteä, jossa yhä vain on taiteilijakapakan hohtoa. Anna Laine pujottelee vanhojen mööpelien ja portaan erilaisten asukkaiden seassa. Kissanpissa tuoksahtaa huoneissa, ulkona roskakatos.

Tunnistan keittiön tilat: "kapea putka". Kuin myös antiikkisen kaasuhellan. Uunin räjähtämistä saa pelätä, jos sitä rupeaa sytyttämään.

Kirja sijoittuu kesään ja sää tihkuu riveille ja rivien väliin. Juhannuksena roikaa vettä, mittari näyttää +9°. Talon rappujuhlien perjantaina lukema on hikiset +32,5°.

Sitten tulee myrsky ja lopulta murha, niin kuin odottaa sopii.

Pakkasen romaanien ääressä viihdytään muun kuin karmivan jännityksen vuoksi. Niiden lukijat keskittyvät mieluummin Helsingin ja ruuanlaiton kuvauksiin kuin angstiin, vereen ja takaa-ajoihin.

Helle käy yhtä hyvin rakkausromaanista kuin dekkarista. Suhteet ovat hiukan epätyypillisiä, ja yhden niistä solmii Anna Laine, vaikka on vannonut, että karkeakarvainen ikäherra riittää asuinkumppaniksi.

Parin naisen kliseisyyttä Pakkanen olisi voinut laimentaa. Nykylukijat herkuttelevat mieluusti vihjauksilla.

Sympaattinen tarina tämä on, niin kuin Pakkasen dekkarit yleensäkin. Varaan aina kirjastosta hänen uusimpansa. Tarinan lisukkeeksi sopii teekuppi ja tehosteeksi pimeä loppukesän ilta.

– Ruokaohjeet löytyvät kirjan takaa.

Outi Pakkanen, Helle
Otava 2015
ISBN 978-951-1-29068-1

Helmet-lukuhaaste 2016: Kirjassa juhlitaan ja siinä on myrsky.

6.8.2016

Eskola ja vanhuus

Olenkohan koskaan aikaisemmin rynnännyt uutissivulta verkkokirjastoon tekemään varausta?

Niin kävi kun luin, että sosiologian emeritusprofessori Antti Eskola julkaisee Vanhuus-nimisen kirjan.

Uutisen mukaan Eskola sanoo, että eläkkeelle jääminen on helpotus. Sitten tulee huoli terveydestä, ja lopulta vanha ihminen päätyy fundeeraamaan, mitä elämä voisi vielä tarjota.

Eskola on 82-vuotias, joten hän tietää aiheesta paljon enemmän kuin minä. Siis kipin kapin verkkokirjastoon, ennen kuin varausjono ponkaisee moneen sataan. (Olen yhdeksäs.)

Viisaampien neuvot ja oma kokemus tähdentävät, että eläkkeelle siirtymisen yhteydessä kannattaa tehdä suuria päätöksiä vain silloin, kun on varma asiastaan tai kun on pakko.

Muutokset stressaavat, ja eläkeläisen arki on käytännössä toisenlaista kuin töissä käyvän kuvitelmissa.

3.8.2016

Kolme keltaista

Keltainen on elokuun väri:
  • Kantarelli
    Hoksasin kantarellit opiskeluaikana, koska niitä oli kaverin landella tolkuttomasti. Kotiseudun paikat olivat harvassa. Kaverin luona sienestäessä näin myös mäntykukan sekä hirvikärpäsen – elukka oli levinnyt kaakon suunnalta.
    Kantarelli on nopeaa gourmet-ruokaa. Jos sutii roskat pois metsässä, saa kotiin tultua heittää voita pannulle ja sienet perään.
  • Nauris
    Ehdottomasti se litteä keltainen, jota myydään kaskinauriin nimellä. Valkoisiin en ole kajonnut.
    Tykästyin makuun jo kolmen neljän vanhana. Äiti haki kasvimaalta nauriin, pesi ja halkaisi sen. Sitten asetuttiin pihalle istumaan, ja äiti raaputti veitsellä nauriista sosetta, jota työnsi vuoron perään annoksen kunkin lapsen suuhun.
  • Aprikoosi
    Ensimmäisen kerran ostin tuoreita aprikooseja Stockmannilta, kun etsin syöntikypsiä hedelmiä. Aprikooseista tuli keskikesän herkku, jota saa nykyään lähiön marketista.
    Siemenissä on hyvä karvas maku. Lakkasin kuitenkin syömästä niitä, kun sain tietää, että niissä on amygdaliinia josta maha värkkää syanidia. Kai muistatte vanhat salapoliisiromaanit?