25.9.2016

Rakkauden orjat

Runokirja on Leonard Cohenin tekstiä, mutta en oikein ymmärrä sitä.

No, itsestään selvät:
En tiennyt
   ennen kuin kävelit pois
että sinulla oli ehdoton perse.
Oliko englannin ass 1970-luvulla samansävyinen kuin suomen perse, vai pitikö Jarkko Laineen osoittaa sillä jotain? Ja kai alkukielessä on ass.

Cohenin runot ovat suunnilleen puolen vuosisadan takaa. Juntat, Vietnam ja muut uutiset vanhenevat paljon nopeammin, samoin kulttuurin ilmiöt.

Milloinkahan viimeksi käytettiin sanaa ruoho tai morkattiin
kaikkia Vesimiehen ajan
valheellisia vetelyksiä.
En usko, että Cohen olisi kirjoittanut Aquarian layabouts. Saisinpa jostain englanninkielisen version.

Tikkurilan musiikkivaraston The Energy of Slaves on edelleen korjattavana. Eivät kai ne aio poistaa sitä? Musiikkiväen luulisi ymmärtävän, että risa lituska on kulttikamaa.

Joku lukija on piirtänyt punaisella kuulakärkikynällä pienen sydämen sen runon alkuun, jonka ensimmäinen säe kuuluu:
Yritän pitää yhteyttä missä sitten olenkin.
Onko kaukana Marianne Ihlen vai kuka? Ihlen kuoli heinäkuussa. Kun hän oli sairastunut vakavasti, Cohen lähetti terveiset, että perässä tullaan kohta.

Cohen sanoo tässä alun perin 1972 julkaistussa kirjassa:
Voi mene nukkumaan uskollinen vaimoni.
Toisessa runossa hän kysyy:
Ja tätäkö sinä halusit
   asua talossa jossa sinä ja minä
kummittelemme.
Mielessä vilahtaa, että kaikkien naisten kanssa kävi näin.

Suzanne Elrod on Cohenin lasten äiti. Hän on eri Suzanne kuin se kaverin vaimo, joka asui rannassa lähellä kirkkoa ja tarjosi appelsiininkuorilla maustettua teetä.

Cohenin esikoinen Adam syntyi samana vuonna kuin The Energy of Slaves ilmestyi, tytär Lorca kaksi vuotta myöhemmin.

Elämäkerturit listaavat myöhempien naisten nimiä: Dominique Issermann ja Rebecca de Mornay ja Anjani Thomas ja muut.

Valitettavasti on asioita, jotka eivät muutu vuosikymmenien kuluessa ja jotka ymmärrän kirkkaasti:
Joka kerta kun vaimoni saa lapsen
hän sekoaa päästään
hän näkee millainen maailma on.
Ja sittenkin – miksi tuntuu, että Cohenin kirjoittaessa näitä tekstejä oltiin vielä toiveikkaita? Nykyään kukaan ei usko rauhaan ja rakkauteen.

Cohenin runot olivat onnenkantamoinen kirjaston palautuskärrystä:
Leonard Cohen, Rakkauden orjat
Suomentanut Jarkko Laine
Otava 1975
ISBN 951-1-02098-6
Alkuteos The Energy of Slaves ilmestyi 1972.
Sopi Helmet-lukuhaasteeseen: kirjassa on alle 150 sivua.

22.9.2016

Sairaan kalpea syksy


Viimeiset kultapallot.

Märillä ilmoilla sienet kasvavat paitsi maassa myös puussa. Jos katsoo oksia tarkemmin, erottaa tummat laikut lehdissä.

Lakaisin koivujen keltaista ja kirsikoiden punaista roskaa parvekkeelta jo heinäkuussa. Se koivu, jossa on isoloviset lehdet, kärsi pahasti viime vuonna ja näyttää taas surkean harvalta.

Etelän puut – nimeä en tiedä, ilmansuunta on veikkaus – noudattavat ihan omaa allakkaansa. Ne saattavat kellastua elokuun viimeisinä päivinä.

Kirsikat punertuvat normaalisti syyskuun puolella, villiviini juuri ennen syyspäiväntasausta. Pari hätäisintä vaahteraa roihuaa nyt punaisena niin kuin heidän tapansa on. Itsevalaiseva keltainen tulee myöhemmin.

Syksy voi tietysti olla hailakka. Tautiset puut hankkiutuvat nopeasti eroon lehdistään.

19.9.2016

Housut pois

Luulen, että kyläkoulu on nykyään yhtä kaukana idyllistä kuin muinoin 1950-luvulla.

Mitenkähän lasten kehitysvaiheet näkyvät modernin koulun arjessa? Kansakoulun muka viattomaan maailmaan kuuluivat esimerkiksi yläkoulun pojat, jotka ajoivat takaa ja koskettelivat tyttöjä.

Yläkoulu tarkoitti neljäsluokkalaisia ja isompia, jotka opiskelivat samassa luokkahuoneessa. Osa tytöistä ja muutama kookas poika olivat sukukypsiä. Nuoremmillakin murrosikä teki tuloaan.

Kolmannen luokan kevät sekoitti kotimatkat: poikasakki juoksi tyttöjen perässä ihan kirjaimellisesti.

Meille päin tytöt kulkivat porukassa, sillä moni heistä asui omakotialueella. Jatkoin siitä mäkeä ylös tyttökaverin kanssa ja kilometrin verran yksin. Onneksi kiusanhenget olivat laiskoja kävelemään.

Laumasta oli hyötyä, kun pojat lähtivät seuraamaan. Ei pelottanut, koska joukkomme arveli voittavansa mahdollisen käsirysyn. Pako oli kuitenkin tappelua helpompi vaihtoehto.

– Äkkiä meiän huusiin, keksi lähimmän omakotitalon tyttö, kun takaa-ajajat huohottivat niskaan.

Huusi oli tilava, joten koko tyttöparvi ahtautui sinne. Rynkytys oli turhaa: oven haka kesti. Kyttäsimme seinänraoista ja näimme, että pojat väsyivät odottamiseen aika pian. Huuseista tuli vakituisia turvapaikkojamme.

Neljännellä luokalla seksi kutkutti entistä enemmän. Lopulta poikasakki kävi väkisin tyttöjen kimppuun keskellä kylää.

Kävelin etunenässä koulun portista ulos. Juttelimme huolettomina, kunnes sillalla, muutaman kymmenen metrin päässä, pojat juoksivat vastaan ja tarttuivat painiotteella hartioihin ja vyötäröön.

Riuhtaisin itseni irti, viereinen tyttö samoin. Ampaisimme kohti metsäpolun suuta, jotta välttäisimme uuden hyökkäyksen. Osa tytöistä pinkoi kannoillamme.

Seuraavana aamuna ennen koulun alkua kuulimme, mitä "ne hullut" olivat tehneet.

Pojat olivat käyttäneet enemmän voimaa kuin tyttöjoukon ensimmäisten kohdalla. He olivat pyydystäneet yhden tytön, kaataneet hänet tielle ja riisuneet häneltä alushousut.

Tunnit pidettiin tavalliseen tapaan, mutta päivän päättyessä vain tytöt saivat lähteä. Opettaja ilmoitti, että kaikki pojat jäisivät luokkaan.

– Olis tapeltu kovasti niitä vastaan eikä menty karkuun, joku harmitteli, kun pohdimme tapausta omakotialueen risteyksessä. – Mutta ei älytty, että ne vois tehdä semmoista.

Vähitellen kävi ilmi, että opettajan puhuttelu rauhoitti kotimatkat. Enää ei tarvinnut juosta pakoon eikä puolustautua.

Sama opettaja hoiti asiat mallikkaasti toisessakin kiusaamistapauksessa.

17.9.2016

Tyttö ei tule kouluun

Kiusaaminen alkoi dramaattisesti.

Pojat seisoivat kotipihallaan ja viskelivät hellapuiksi pilkottua hakkuujätettä maantielle. Yksi klapi mäjähti kasvoihini. Tyttökaveri onnistui väistämään ammuksia ja pääsi karkuun.

Vasta kotona selvisi, että aivan silmän alla oli tikun tai oksan tekemä pistohaava.

Oli syksy, olin ensimmäisellä luokalla ja melko tasan seitsemän vuotta vanha. En ymmärtänyt, että tapaus voisi olla pitkän piinan alku.

Isäni ryhtyi toimiin. Hän meni johtajaopettajan puheille.

Alakoulu eli pienet lapset, siis ensi-, tois- ja kolmasluokkalaiset, olivat naisen työsarka. Mies opetti neljäsluokkalaisia ja isompia ja johti koulua. Tilaa oli vähän: kaksi luokkahuonetta, eteinen ja keittola.

Isä tunsi yläkoulunopettajan, koska oli hänen entinen oppilaansa. Sitä paitsi isä varmaan tuumi, ettei alakoulun vanha neiti mahtaisi kiusaajille mitään.

Silmä turposi ja oli kipeä, ja jäin pois koulusta. Isä selitti kahden kesken, että oli käynyt puhumassa opettajan kanssa.

– Minä sanoin, että tyttö ei tule kouluun, ennen kuin tämä on selvitetty ja pojat kurissa.

Muutaman päivän kuluttua sain luvan palata opintielle.

Se heittelijöistä, joka oli osunut kasvoihini, pyysi minulta virallisesti anteeksi. Muuten aikuiset ottivat vastuun ja hoitivat asian, eikä pienen uhrin taakkaa lisätty keskusteluilla tai sovitteluilla pelottavan yläluokkalaisen kanssa.

Poissa ollessani tapausta oli käsitelty koulussa. Ehkä miesopettaja kävi heittelijöiden kotona.

Koska silmä oli säilynyt ehjänä ja haava parani, välikohtaus unohtui. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minua kiusattiin.

Toissa kesänä kuulin jutun jatkon.

Nuorempi saman koulun oppilas oli käymässä lapsuuskylällään ja kertoi, että heittelijät kiusasivat kaikkia. Hän ei uskaltanut kulkea heidän talonsa ohi, toisin sanoen käydä leikkimässä ystävänsä luona.

Kauhistuin ajatusta, että pojat olisivat vainonneet minuakin neljän pitkän talven ajan.

Rivakalla asioihin puuttumisella isä ja opettaja lopettivat kiusaamisen.

Lapset eivät aina kerro ikävyyksistä. Silti luulen, että meiltä käytiin rauhassa koulua. Kukaan sisaruksista ei tullut verissä päin kotiin.

11.9.2016

Perhosen siivenisku

Seisoin ulkovaatteet päällä television edessä.

Olin juuri tullut töistä ja katsoin kuvia, joita aivot eivät heti käsittäneet uutisiksi.

Pilvenpiirtäjä oli tulessa niin kuin vanhassa elokuvassa.

Ihminen hyppäsi palon keskeltä tyhjään ilmaan. Ja kommentti maailmalta: mustavalkoinen video, jossa naiset tanssivat riemuissaan.

Myöhemmistä uutislähetyksistä nämä pätkät oli siistitty pois.

Enempää en kirjoita viidentoista vuoden takaisesta hyökkäyksestä. Vaikeneminen on osa henkilökohtaista vastarintaliikettäni.

Toinen osa on se, että kun jotkut taas iskevät jossakin, en todennäköisesti postaa aiheesta ollenkaan.

Sanomiseni ja tekemiseni ovat täysin merkityksettömiä. Kuitenkin teen, minkä voin: rajoitan palstatilaa.

Perhosen siipi vastaan hirmumyrsky.

Turhan juhlallista tietysti. Vaan onpahan yritetty.

3.9.2016

Kolme saunaa

Kostea, ei liian kipakka lehahdus kiukaan suunnalta lupaa nautintoa.

Saa oikaista itsensä lauteille. Kiuas rapsahtelee. Jatkuvalämmitteisen alta kuulee tulen äänet, ellei ole viimeinen saunoja. Muu unohtuu.

Vanha sauna
maalla


Lapsuuskodin hirsisaunan päätyyn oli tehty laudoista eteinen – nykyään puhutaan saunakamareista. Osat olivat ajan mittaan harmaantuneet samansävyisiksi.

Eteinen toimi pitkään suutarinverstaana. Ikkunan luona oli pöytä, nurkassa jykevä ompelukone ja kokoelma puisia lestejä.

Sauna oli todella vanha jo silloin, kun olin ihan pieni, ja kesällä vadelmat tunkivat lahon seinähirren läpi siinä, mistä pesuvedet juoksivat kourua pitkin ulos. Löylyt olivat silti talvellakin mainiot.

Valaistukseksi riitti saunassa kynttilä, joka tuikki ikkunalaudalla. Eteisessä ja polulla auttoi taskulamppu, myrskylyhty tai kuutamo.

– Kylypöön! huusi vanhaemäntä omalta pihaltaan.

Saunaan hän ei käskenyt. (Käskeä tarkoitti myös 'pyytää' tai 'kehottaa'. Se käski meitä kylään oli kohtelias vierailukutsu.)

Leirikeskuksen sauna
opiskelukaupungissa


Tumma hirsinen pytinki tervaleppien varjossa: terassi, takkahuone, sauna. Jos kylvin kämppäkaverin seurassa, ylälauteella oli reilusti tilaa maata jalat seinällä. Välillä pulahdimme laiturin päästä mereen.

Vuosia myöhemmin jouduin opiskelukaupunkiin järjestämään kesäjuhlia. Ilahduin siitä, että porukkamme oli majoitettu leirikeskuksen parakkiin.

Suomen kesä näytti karmeimmat puolensa. Rankkasade piiskasi kaupunkia, joki tulvi alajuoksulla tielle ja sumpin / saikan litkimisestä huolimatta me hytisimme nihkeissä vaatteissa.

Pääsin toimistoflikan kanssa vapaalle illansuussa. Jätimme putiikin miesten hoitoon ja lähdimme bussilla saaristoon.

Perillä retkeilin heti rantasaunalle. Sen olemassaolo piti tietää, koska se ei näkynyt leirikeskukseen. Aikeeni olivat peräti luvattomia, mutta ryhdyin etsimään saunan avainta. Rakennuksen alla oli entiseen tapaan valmiiksi pilkottuja puita.

Kundit tulivat pakulla surkeina ja kylmissään. Yhdellä roikkui tippa nenän päässä kuin sarjakuvaäijällä.

– Onko sauna? hän huokasi uskomatta korviaan, kun kylpemisestä ja leirinostalgiasta virkistyneenä esittelin mahdollisuuksia.

Perävaunusauna
lakeudella


Katselin uteliaana myöhäissyksyn maisemia, kirkkoa ja hautakiviä. Sitten ajettiin mökille, toisin sanoen pienelle vanhalle talolle. Kulkuvehkeen näköinen pömpeli oli yllättäen sauna.

Muistikuvat ovat sen verran hataria, että tiirailen mustavalkoista negatiivia.

Kulmikkaan vaalean rakennelman päädyssä on ikkuna, ehkä muutostöiden yhteydessä lisätty. Nurkkien listat ovat epäilemättä puna-kelta-punaiset varoitusmerkit.

Harmi, mutta tiedot jäävät siihen. Kuva-alan täyttää koivupöllikasa sekä pitkätukkainen, anorakkiin ja farkkuihin sonnustautunut hahmoni. Aherran pokasahan kanssa yhden pöllin kimpussa.

Oudoksuin luovaa pohjalaista saunaratkaisua, mutta hyvät löylyt se antoi. Kävelin tyytyväisenä mökkiin kattelemaan lavittata alleni. Iltapala odotti.