30.10.2016

Goodbye October

Hyvästi, lokakuu. Haluan levätä talven sylissä.
"Let me rest in winter's arms – –"
laulaa Adrian Snell päässäni joka vuosi näihin aikoihin.

Lepo tosin on haavekuva. Olen päättänyt hyväksyä sen, että rauhaan ei pääse eläkkeelläkään. Aina tulee jotain, ja sitten juokset. Pahimmassa tapauksessa murehdit ja juokset.

Snell julkaisi toisen albuminsa Goodbye October vuonna 1976. Joku kaveri hankki vinyylin, ja saattoi minullakin olla C-kasetti, josta surkea mankka kiskoi nauhan ulos.

En muista, luinko ikinä kappaleiden sanoituksia paperilta. Kuunnellessa vilahteli ajatuksia, joista pidin:
"Just changing with the season – –"
tai
"Rearranging all the things we did before – –"
Vuodenajan vaihtuminen muuttaa meitä. Menneet loksahtavat uuteen järjestykseen.

Googlasin äsken sanat ja yllätyin vanhan suosikin kristillisyydestä. Muistin sanoituksen vähän Paul Simonin ja Art Garfunkelin tyyliseksi. Talven ideaan liittyi nyt myös kuoleman levon merkitys.

Snell vetää virtensä tyylikkäästi loppuun:
"Are we waking with His summer in our eyes – –"
Parempi vielä, jos olisi tyytynyt pieneen kirjaimeen: heräämmekö hänen kesänsä silmissämme. Sitä paitsi kesä silmissä olisi ehkä riittänyt.

Runo jysähtää, kun se on monimielinen ja vihjaa tuskin havaittavasti.

Muuten olen sitä mieltä, että kesäajasta on luovuttava.

27.10.2016

Valehtelijat

Uutispätkä selitti miten ihmisestä tulee valehtelija.

Kun aivot tottuvat lööperiin, häpeä ja syyllisyydentunne lakkaavat. Pian emävalhekin pääsee suusta ilman, että omatunto kolkuttaa.

Sitä uutisessa ei kerrottu, että valehtelijan sosiaaliset suhteet rapautuvat.

Hoksasin kerran että tuttu esitti jo kolmatta muunnelmaa elämänsä tarinasta. Tyyppi oli unohtanut entiset jutut tai peräti rakentanut hohdokkaamman version.

Hämmennyin niin, etten osannut sanoa mitään. Kuuntelin vain.

Sitten aloin seurata tutun puheita ja huomasin hänen sumuttavan myös pikkuasioissa, joista ei ollut mitään järkeä valehdella.

Päädyin sellaiseen ratkaisuun, että käyttäydyn niin kuin hän puhuisi totta, mutta lähden siitä, että kaikki on pötyä – suunnilleen kyllä onkin. Totuusprosentin pohdiskelu veisi liikaa energiaa.

Se läheisyydestä ja aidosta jakamisesta, johon olisi ollut mahdollisuus.

Olen kyynistynyt ja laiskistunut, koska valehtelu on maan tapa.

Miksi nähdä vaivaa, jos yksityinen tai yhteiskunnallinen kuvio on pelkkää teatteria?

Tutkimus: Valehtelu turruttaa aivot (Yle.fi)

23.10.2016

Pitäisikö epäillä?

Ällistelin käsiin osunutta muistiinpanoa, jonka aiheen olin unohtanut täydellisesti.

Paperissa oli lainaus Merete Mazzarellan tekstistä:
"Kertominen, kirjoittaminen – eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen – on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole."
Sitaatin alapuolella oli oma kommenttini:
Ehkä muistelijat tekevät noin.
Olen tykännyt, että omasta elämästä kirjoittaminen on havainnointia. Kenttäpsykologeja ei taida olla, mutta biologin tai vaikka ornitologin muistikirjaan verrattavaa. Field notes. Oman elämänsä antropologi.
Vasta paljon myöhemmin näkee kuviot: muutokset ja toistot. Harvoilla vain on pitkiä havaintosarjoja.
Muisti editoi ja tulkitsee, ainakin minun. En muista, mitä ihmiset sanovat. Kun oivallus on valmis, unohdan kehitysvaiheet. Vain lopputulos jää mieleen.
Pitäisi kirjoittaa. (Pitäisikö?)
Vahinko, etten ole päivännyt lappua.

Hauska peräkaneetti suluissa. Olen näköjään epäillyt kirjoittamisen tarpeellisuutta. Pitäisikö epäillä nyt?

Merete Mazzarella,
Illalla pelataan Afrikan tähteä : isovanhemmista ja lapsenlapsista
Suomentanut Raija Viitanen
Tammi 2008
ISBN 978-951-31-4240-7
Lainaus on sivulta 58.

21.10.2016

Talven merkki

Luulin, että oli satanut. Taivas oli harmaa ja kävelytiet märkiä.

Vilkaisin puistoon toisen kerran, kun vein aamiaisastiat tiskipöydälle. Sadettajien suihkut kastelivat luokoja, jotka vielä erottuivat ruohonleikkuun jäljiltä.

Seuraavaksi sadettajat työnsivät höyryä. Alakouluikäiset somalipojat jäivät ihmettelemään sitä. Toinen ojensi kättäänkin vaaleaa pilveä kohti.

– Talvi, ajattelin. – Hyi.

Oletan, että kastelujärjestelmä puhdistetaan ennen kuin sitä lakataan käyttämästä.

Höyrysuihkuista on tullut mielessäni talven merkki. Voi olla pakkasia tai lauhaa, mutta nurmikon hoidon loppuminen ennakoi auttamatta vuodenajan vaihtumista.

Täytyy ottaa palttoo komerosta ja ommella kiinni hupun nappi, joka on odottanut hyllyn reunalla koko kesän.

18.10.2016

Citykalaa

Arjen typerät yksityiskohdat suututtavat, kirjoitin pari vuotta sitten.

Lähiön marketti pakkosyötti kalapuikkoja.

Ne pakastekalat, joita olisin halunnut, olivat ylimmällä hyllyllä. Pystyin ostamaan niitä vain jos löysin tarpeeksi pitkän myyjän tai hätätilassa toisen asiakkaan.

Kauppias on kuitenkin tullut järkiinsä ja ansaitsee kehuja.

Kalapuikot ovat antaneet tilaa lempituotteilleni, joita lyhytkin ihminen saa nyt pakastealtaasta vain kättä ojentamalla.

Pakastekalastuksen historia:
28.02.2015 Kalapuikot tyrkyllä
12.11.2015 Hauska hujoppi

16.10.2016

Hörpi nuoruuden lähteestä

Kommentoijaa arvelutti vanhenemisen pohdiskelu. Hänestä aktiivisuus olisi parempi vaihtoehto.

Kannatan ehdottomasti sitä, että vanha ihminen pitää kiinni elämän syrjästä. Hysteerinen pakkopirteys, jota nykyään suositaan, on kuitenkin perin vastenmielistä ja monelle mahdotonta.

Suosittelin takavuosina nuorta seuraa keski-ikäisille, jotka hoitivat sänkyyn käpertyneitä tositosivanhoja.

Pelkäsin hoitajien unohtavan, että heiltä menee hukkaan paljon tervettä ja toimeliasta aikaa, jos he vain tuijottavat lähestyvää petin pohjaa. Kommentoija näkee saman vaaran.

Työ hotkaisee niin suuren osan elämästä, että se vinouttaa helposti maailmankuvan.

Eläkeläinen voi ajatella ja suunnitella tosivanhuuttaan aina, kun se tulee mieleen (niin kuin sosiologi Eskolan kirjaa lukiessa on käynyt). Vara ei kaada paattia.

Viimeistään tositosivanhuus on lausuntojen mukaan paskamaista. Jotkut valitsevat sen vuoksi torjunnan.

Kokemukset viittaavat toisaalta siihen, että ikävien asioiden tietoinen käsittely antaa lisää energiaa. Sama juttu kuin hankalan työn tekemisessä heti aamusta: sitten on iloisesti vapaa muuhun.

Entä jos vanhenemista ajattelemalla pysyykin aktiivisena?

Jos ei tutkaile omaa tilaansa, voi haksahtaa pahan kerran: luulla syrjiviä asenteita totuudeksi ja käyttäytyä sitten odotusten mukaisesti.

Monelle vanha on muukalainen joka torjutaan. "Olen vielä nuori, eri maata kuin nuo kammottavat ryppyiset höppänät." Tympein ilmiö on perintöä himoitseva suku kiertelemässä elävän nurkkia.

Kunpa porukka sietäisi sekä erilaisuutta että samanlaisuutta.

Jokainen saisi elellä sellaisena kuin on – jopa omanikäisenään. Vanha jättäisi pakonomaisen nuoruuden tavoittelun, mutta ei päätyisi raihnaisten kirjoihin liian pian.

12.10.2016

Vanhusten rahat

Emeritusprofessori Antti Eskola raportoi kirjassaan Vanhuus tamperelaisten laskelmista:
"– – selvitys osoitti, että ylistetty kotona asuminen ja kotihoito tuleekin kokonaisuudessaan kalliimmaksi kuin vanhuksen hoito vanhainkodissa tai, vaihtoehtoisesti, niin sanotun tehostetun palveluasumisen piirissä."
Miksi meille on vakuutettu, että puhelin kourassa ympäri cityä tai korpea kiitävät hoitajat ovat yhteiskunnalle halvin ratkaisu?

Siinä vaiheessa, kun Eskola ei pääse enää omin voimin sängystä vessaan, hän asuisi vanhainkodissa oikein mielellään. Pienikin huone sopisi, ja hintaan sisältyisi kaikki lääkkeitä myöten.

Laskelman mukaan vanhainkoti tulisi halvemmaksi, kun tarvitaan kaksi kotihoidon käyntiä vuorokaudessa. Ei kun rakentamaan. Ja laadukkaasti, homeröttelöitä on jo tarpeeksi.

Pitkään kotona asuva huonokuntoinen vanhus uuvuttaa omaiset jotka hekin saattavat olla jo eläkeiässä ja sairastella.

Kotihoito on aivan eri asia kuin viime vuosisadan kodinhoitajat, eikä kotihoitaja ehdi piipahtaessaan kovin paljon. Omainen on joka tapauksessa remmissä, yleensä levotta ja korvauksetta.

Totuuden sanomista ei pidä ymmärtää väärin. Arvostan kotihoitoa.

Voin hyvin kuvitella, että jossain iässä asun kotona ja hoitaja käy aamuisin tarkistamassa hengissä olon, jakamassa pikaisesti lääkkeet ja ottamassa joskus verikokeen – säästyn labrareissulta.

Tehostettua palveluasumista eli palvelutaloja Eskola luonnehtii suurelta osin bisnekseksi, jonka tavoite on voiton maksimointi, ja antaa esimerkkejä tunnettujen yritysten taustoista.

Lainaan vielä toiseen kertaan Eskolan mielipidettä:
"Kansainväliset pääomasijoittajat ryöväävät hoitomaksujen nimellä eläkkeeni ja jättävät rahaa liian vähän siihen, mitä minun kuitenkin pitää itse hankkia, kuten esimerkiksi lääkkeisiin."
Muistan pöyristyneeni, kun luin jostain, että lisämaksu napsahti, jos hoitaja kävi laittamassa vanhukselle sukat jalkaan yöksi.

Haluan tositosivanhana julkisen puolen vanhainkotiin, jossa tuttu Elli tai Zahra huolehtii samaan hintaan myös sukista. (Poliitikko, mihin sinä haluat? Eduskuntaan?)

Yhteiskuntatieteilijä Eskola moittii valuuttavirtojen suuntaa:
"Paljon siis on pystytty kuntien ja valtion myötävaikutuksella siirtämään suomalaisten vanhusten vähäisiä varoja kasvottomille kansainvälisille suursijoittajille."
Synkkää. Miten tähän on tultu?

Uutisissa on kehuttu vanhusten perhehoitoa halvaksi vaihtoehdoksi. Moiseen en tahdo, vaikka perhe on söpö sana.

Laitoksessa on monta silmäparia näkemässä, mutta huomaako kukaan, jos perhehoitaja nuukailee ruuassa tai tekee jotain vielä pahempaa?

Sovapöydällä tänä syksynä
Antti Eskola, Vanhuus : helpottava, huolestuttava, kiinnostava
Vastapaino 2016
ISBN 978-951-768-545-0

9.10.2016

Rusakot kuulolla

Kaksi rusakkoa on puiston normaali jänismäärä. Kun näkee yhden mötin katulampun valopiirissä, tarkemmin katsoen huomaa toisen.

Syömisen välillä ne nousevat hetkeksi istumaan ja kuuntelevat korvat pystyssä.

Kuuntelu saattaa myös kestää pitkään. Silloin molemmat katsovat aivan liikkumattomina samaan suuntaan. Joskus käy niin, että toinen jää kuulolle ja toinen alkaa syödä.

Kerran sitten näin, mitä rusakot tarkkailivat niin jännittyneinä: pensaikosta kuukki esiin kolmas, ja sekin jäi tuijottamaan.

Kun vahtaamisesta ei tullut loppua, kyllästyin ja menin nukkumaan.

Seuraavana iltana rusakoita oli kaksi ja kaksi, kävelytie välissä.

Kummastakin parista toinen omistautui syömiselle ja toinen tuijotukselle.

Viimein toinen tuijottaja ylitti tien ja tuli hitaasti lähemmän parin tuijottajaa kohti. Ne kurottautuivat miltei nuuhkaisemaan toisiaan – samankokoiset ja kuin peilikuvat, väliä reilusti alle metri.

Lähestyjä kääntyi äkkiä ja otti jalat alleen. Toinen ampaisi perään.

Rusakot karkuuttivat tien yli ja alkoivat kiertää isoa ympyrää. Lopulta ne häipyivät pimeyteen.

Syömään jääneet rusakot jatkoivat ateriointiaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kohta oli ruohon puputtajillakin mahanalus jalkoja täynnä. Asemalta päin käveli ihminen, jolla oli koira narun päässä.

5.10.2016

Antti Eskola, Vanhuus

Talouteen on ostettu kirja.

Teos on nimeltään Vanhuus, kirjoittaja professori Antti Eskola Tampereelta.

Kirjaston kappale tuli ensin. Luin sen läpi yhtenä iltana ja tajusin heti, etten jaksa tehdä muistiinpanoja tarpeeksi huolellisesti. Haluan syventyä ajan ja ajatuksen kanssa.

Eskolalla näet riittää sanottavaa. Yli 80-vuotias lähestyy aihetta sekä tutkijana että kokemusasiantuntijana.

Ensimmäinen anti oli huomio fyysisten suoritusten rajallisuudesta, jota muut eivät aina oivalla:
Lyhyenkin matkan käveleminen on monelle vaikeaa,
eikä vanhus jaksa touhuta, koska häntä väsyttää.
(Sisensin, vaikkei edellinen olekaan suora lainaus. Yritän pysäyttää silmäilijän lukemaan ja muistamaan nämä kaksi totuutta.)

Terveen vanhan ihmisen väsymys oli minulle kuin uusi asia, vaikka lapsesta asti olen kuullut iäkkäiden sukulaisten sanovan kesken päivän: "Täytyy vähän huokaista." Tunnistin ilmiön, kun Eskola kuvaili pitkäkseen käymistä.

Sitten nousivat sekä tukka että niskakarvat pystyyn. Eskola suomi tehostettua palveluasumista, jonka hinnoittelu on raakaa bisnestä:
"Kansainväliset pääomasijoittajat ryöväävät hoitomaksujen nimellä eläkkeeni ja jättävät rahaa liian vähän siihen, mitä minun kuitenkin pitää itse hankkia, kuten esimerkiksi lääkkeisiin."
Taidatkos sen selkeämmin sanoa?

Eskolan teksti kertaa osittain hänen aiempia kirjojaan, mutta se on lukijan etu. Kustantajat säästävät nykyään eivätkä ota uusintapainoksia. Ja jos ottavat, kirjakauppa ei välttämättä huoli niitä myyntiin.

Antti Eskola, Vanhuus : helpottava, huolestuttava, kiinnostava
Vastapaino 2016
ISBN 978-951-768-545-0

P.S. Mitenkäs sen Helmet-haasteen kanssa on? Eläkeläisen suosittelema kirja. Hi hi. Suosittelen itse.

P.P.S. Ostopäätös syntyy tavallisesti juuri näin. Varaan teoksen kirjastosta ja tutustun sisältöön. Luovun euroistani, kun tiedän, että saan niille vastinetta eivätkä virheet ärsytä.

3.10.2016

Kolme vanhuutta

Olen kehitellyt oman vanhuuden luokitukseni:
  • Vanha ihminen on 65-vuotias ja yleensä eläkkeellä, mutta toimii ja harrastaa kuin kuka tahansa, vaikka ajoittaisia kremppoja tai kroonisia sairauksia olisi.
  • Tosivanha on täyttänyt 75 vuotta, ja iän tuomat vaivat alkavat tuntua. Kuvittelen, että viikon ostokset tilataan netistä ja kaupan autokuski tuo kassit ovesta sisään. Muuten kyllä käydään ulkona. Pää on edelleen niin terävä, että maailma kiinnostaa.
  • Tositosivanha on raihnainen, ja muisti saattaa temppuilla. Iäksi ajattelen noin 85 vuotta, koska olen seurannut pitkäikäisen suvun jäsenten vanhenemista.
Ikä ei oikeastaan määritä siirtymistä vanhuudesta tositosivanhuuteen. Ratkaiseva tekijä on toimintakyky, joka näyttää riippuvan siitä, mitä geneettisiä ansoja kehossa vuosien mittaan laukeaa.