Pitäisikö epäillä?

Ällistelin käsiin osunutta muistiinpanoa, jonka olin unohtanut täydellisesti.

Paperissa oli lainaus Merete Mazzarellan tekstistä:

Kertominen, kirjoittaminen – eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen – on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole.

Sitaatin alapuolella oli oma kommenttini:

Ehkä muistelijat tekevät noin.
Olen tykännyt, että omasta elämästä kirjoittaminen on havainnointia. Kenttäpsykologeja ei taida olla, mutta biologin tai vaikka ornitologin muistikirjaan verrattavaa. Field notes. Oman elämänsä antropologi.
Vasta paljon myöhemmin näkee kuviot: muutokset ja toistot. Harvoilla vain on pitkiä havaintosarjoja.
Muisti editoi ja tulkitsee, ainakin minun. En muista, mitä ihmiset sanovat. Kun oivallus on valmis, unohdan kehitysvaiheet. Lopputulos jää mieleen.
Pitäisi kirjoittaa. (Pitäisikö?)

Vahinko, etten ole päivännyt lappua.

Hauska peräkaneetti suluissa. Olen näköjään epäillyt kirjoittamisen tarpeellisuutta. Pitäisikö epäillä nyt?

Merete Mazzarella,
Illalla pelataan Afrikan tähteä : isovanhemmista ja lapsenlapsista
Suomentanut Raija Viitanen
Tammi 2008
ISBN 978-951-31-4240-7
Lainaus on sivulta 58.