29.11.2016

Talvikaktus


Marraskuunkaktus (Schlumbergera truncata).

Pidän suvussa kulkeneen marraskuunkaktuksen heleänpunaisesta väristä. Kanta on myös suhteellisen helposti kukkiva ja sietää lämpöpattereita.

Isompi marraskuunkaktus ei kukkinut tänä syksynä. Lepoajat menivät sekaisin: holautin korpuksi kuivuneeseen multaan reilun annoksen vettä ja kasviparka alkoi vääntää lehtiä vielä lokakuussa.

Halkaisijaltaan metrinen rohjo on kuitenkin hyvä näkösuoja toisen ikkunan edessä. Uteliaat ohikulkijat eivät pääse tarkkailemaan bloggaamista.

Syyskuiset pistokkaat mätänivät. Ruukkuun jäi vain yksi kahden nivelen mittainen, jonka latvaan pullahti minikokoinen nuppu. Sitkeä sissi, en voi muuta sanoa.

Jos nysä ei kestä sydäntalvea hengissä, koetan paremmalla onnella – äh, siis huolellisemmin – kun päivät taas pitenevät.

Napsauta kuva suuremmaksi!

25.11.2016

Nykyajan askeetit

Ihmettelen vimmaa jolla tavaroiden ostamista ja omistamista rajoitetaan.

Tosielämässä sekä ruoka että vaatteet on pakko hankkia kaupasta.

Taloyhtiö ei salli maidontuotantoa, vaikka osaan lypsää – käsin vain, joten yksi lehmä menisi. Karstaaminen, lihtaaminen ynnä muu on jäänyt kokonaan opettelematta.

Tekstiilit ja laitteet menevät rikki, ja uusien hankkiminen kuuluu normaaliin elämään. Niin myös se, että välillä tekee mieli silmäniloa. Vanhan kierrätys onnistuu arkisiivouksen yhteydessä.

Suurempi raivausoperaatio tarvitaan, jos elämä muuttuu: löytyy asunto, lapset kasvavat, harrastus lopahtaa. Silloin hävittäminen on järkevää.

Tavarattomuus on kuitenkin jo lähes uskonto. Kiivas ruokanipotus on samansukuinen ilmiö.

Hyvänen aika, ruokaa saa syödä ja tavaroita saa olla.

Maailma pysyy pystyssä, vaikka nykyajan askeetti lakkaa ruoskimasta itseään yhden limpunsiivun tai joululahjan vuoksi.

P.S.
Älä osta mitään -päivä ei vaikuta tekemisiini: käyn aina kaupassa tarpeen mukaan. Tänään on pakko mennä, sillä ostarilla on huomenna pukit ja puurot eli markkinameteli, parku ja tungos. Myös Black Friday luo vastenmielisen kuvan lauman halki änkeämisestä.

22.11.2016

Influenssarokotus 2016

Haeskelin rokotuspaikkaa kolme varttia etuajassa.

Se oli viisautta. Kun jonon pää vihdoin löytyi ja jono eteni, minusta tuli numeronjakajan pöydän ääressä 44. Ei paha.

Rokottajia oli yksi enemmän kuin viime vuonna, ja he aloittivat puoli tuntia ennen ilmoitettua aikaa. Lappujen jakajan lisäksi oli yksi reipas hoitaja liikennepoliisina.

– Minä avasin kokoushuoneen ikkunan, että tulee vähän happea, ilmoitti joku työasuinen kaverilleen.

Sitä paitsi käytävällä oli niin paljon tuoleja kuin tilaan sopi. Viimevuotiset kärsimykset eivät toistuisi.

Homma kävi tuttuun tapaan ja joutuisasti, mitä nyt tietokoneella istuvan hoitajan ohjelma tökki.

– Tee rauhassa, rokottaja kehotti. – Ei se päästä ulos.

Olisin ehtinyt vaikka stripata, mutta olin paremman puutteessa kiskaissut aamulla pyykkikorista lyhythihaisen paidanlötkön. Puin jo takkia päälle, kun sain kelakortin takaisin.

Aulassa hortoili eksyneitä jotka nyhtivät koneesta toimiston numeroita. Muutama piikkinsä jo saanut jakoi valistusta ja ohjasi liikennettä.

Hortoilijat olivat melkein perillä: oikeassa kerroksessa. Aiempina vuosina on rokotettu kakkosessa, kolmosessa ja viitosessa, joten kokeneetkin tulijat vain arvailivat.

– Rokotusnumerot pitäisi jakaa tässä, närkästynyt täti valitti.

Komppasin mielessäni ehdotusta ja ajattelin, että opastava numeroiden jakelija hissien luona selkeyttäisi tilanteen. Ja lehti-ilmoituksissa kannattaa tietysti mainita kerros.

Muuten järjestelyt olivat niin täydelliset kuin tässä maailmassa yleensä ja ahtaissa käytävissä erityisesti on mahdollista.

20.11.2016

Ansionsa mukaan

Olen ajatellut, että keräily on sisäinen, yksityinen intohimo. Että keräilijä rakentaa jollain tavalla minuuttaan.

Kuitenkin Donna Leon antaa dekkarissaan Ansionsa mukaan alaa tuntevan kreivittären selittää komisario Brunettille:
"Keräilijät ovat omalaatuista väkeä, ainakin useimmat heistä. Miltei kaikki ovat miehiä ja useimmilla on kova halu näyttää muille."
Brunetti tutkii tapausta, jossa kirjastosta on varastettu satoja vuosia vanhoja harvinaisia kirjoja. Joistakin on leikattu kuva- ja karttasivuja.

Tavara menee kaupaksi. On hienostuneempaa leuhkia kulttuurihistoriallisella aarteella kuin ökyautolla tai muulla ilmeisellä ylellisyydellä, johon liika raha tavallisesti upotetaan.

Sosiaalinen kiipiminen selittää kirjassa monta asiaa. Kaikki haluavat elämässä ylöspäin, niin opettajaksi joutunut pappi kuin sisilialaisen ruhtinaan tytärkin.

Juonen lienee inspiroinut tositapaus, jossa napolilaisen kirjaston johtaja varasti tuhansia niteitä ja käsikirjoituksia ennen kuin jäi kiinni. Leon esittelee trendin:
"– – viime vuosina räjähdysmäisesti yleistyneitä varkauksia kodeissa, kirjastoissa ja museoissa – – ei ainoastaan varastetuista maalauksista ja veistoksista vaan myös käsikirjoituksista ja kirjoista, sekä kokonaisista teoksista että yksittäisistä sivuista. Kaikki oli vapaata riistaa uusille kirjavandaaleille, jotka verottivat Euroopan vanhimpiin kuuluvia kokoelmia – –"
No joo, nykyään lähtee kaikki, minkä joku pystyy repimään irti ja kuvittelee saavansa kaupaksi. Kulttuuria en ole älynnyt pitää myyntikelpoisena.

Lähikirjastosta taitaa kadota rokkarien huumeenhuuruisia muistelmia. Kerran vietiin yleisövessan seinästä tukevasti kiinnitetyt vaatekoukut.

Tällä kertaa Leon onnistuu. Tosihuonoja tekeleitä Brunetti-sarjassa ei ole, mutta välillä juoni kulkee sujuvammin ja muu aines on levitetty sen lomaan tasaisemmin.

Vaikka liikutaan kirjojen maailmassa, Ansionsa mukaan antaa reilusti sijaa niille, jotka eivät harrasta lukemista ja ilmoittavat puhuvansa todellisista asioista.

Ahneiden ja varkaiden rinnalla on henkilöitä, joilta puuttuu omistamisen himo. Murhatun veli suhtautuu kadonneisiin arvotauluihin käytännöllisesti:
"Ne olivat vain lisää tavaraa josta piti huolehtia."
Kreivitär vitsailee, että myös komisario on näitä ... minkä sanan keksisin ... omistamisvammaisia.

Ansionsa mukaan sijoittuu Venetsian kevääseen, aikaan ennen turistilaumojen saapumista. Paikalliset pienet artisokat ynnä muut ruokanautinnot kuuluvat asiaan. Jälkiruoka tai konjakki houkuttelee vähemmän. Trendi sekin.

Arkiset ilot vetoavat Leonin dekkareissa siihen lukijakuntaan, jolle Nordic noir on liian mustaa.

Ja niin, eivät vain keräilijät ole vähän erikoista väkeä. Leon antaa kirjaston salivahdin todeta:
"Kirjastonhoitajat ovat omanlaisiaan ihmisiä."
Donna Leon, Ansionsa mukaan
Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä
Otava 2016
ISBN 978-951-1-28753-7
Alkuteos By Its Cover ilmestyi vuonna 2014.

Helmet-lukuhaaste 2016: kirjastosta kertova kirja.

18.11.2016

Pikkujoulu

Jotta tonttuilu sujuisi pikkujoulun perinteiden mukaisesti, työpaikka kustansi ruuat ja porukka toi omat viinat.

Ellen olisi allerginen vähän kaikelle, pitäisin tipasta viskiä tai konjakkia silloin tällöin. Tai luostarien maustetuista likööreistä. Tai retsinasta, jollei se ole tärpättiä.

Opin jo kauan sitten varomaan: kokeeksi fingerporillinen. Yleensä nenä alkoi vuotaa ja silmät kutista.

Algerialainen punkku, jota nuoruudessani harrastettiin, sekoitti vatsan. Kauheinta oli hämäläinen 50-vuotisjuhlasahti, jota erehdyin juomaan pari lasillista. Suolet kurluttivat monta päivää.

Anafylaksian uhka sai alkoholinkäytön loppumaan melkein kokonaan. Anafylaksia tarkoittaa yliherkkyysreaktiota, josta voi seurata paha äkkikuolema. Yksi sen suuntainen kokemus riitti.

Olisi typerää kuolla siksi, etteivät ympärillä hilluvat humalaiset näppäile salamannopeasti 112, jos mummo sammuu.

Juomattomuuteni tuli pikkujouluissa esille heti, kun työkaverit pääsivät tarpeeksi känniin. Luulivat, etten ryyppää jostain aatteellisesta syystä – oikeuttaisiko se kettuilun?

Tylsintä oli, kun raitis ihminen piti ikuistaa pullo kourassa. Pyysivät kyökin puolelle muka suomentamaan ranskankielistä etikettiä, ja kuvaaja oli asemissa.

Koska tiesin, mitä teen, ohitin herjat ja tyrkyttämisen. Enhän halunnut, että suu turpoaa, henkeä ahdistaa, lihasvoima katoaa ja tulee pelottavan huono olo.

Joskus porukan toilaukset käväisivät mielessä, kun tehtiin yhdessä töitä. Pidin tietenkin kohteliaan naaman.

Yksi esimiehistä käytti alkoholia tyylikkään hillitysti, mutta hänelle ei uskallettu letkautella.

Kerran esimies oli tullut ottaneeksi pitkän aterioinnin kuluessa niin monta lasillista punaviiniä, että sen huomasi. Ällistelin, miten paljon kehuja tyyppi sai selän takana humaltumisensa vuoksi.

Lopetin pikkujoulujen juhlimisen, kun eläkkeelle lähtö häämötti. Arvelin, että saisin joka tapauksessa pitää työpaikkani loppuun asti.

Uusin tutkimus sanoo, että viina on kaikille epäterveellistä. Joko sitä saa vapaasti olla juomatta?

15.11.2016

Kuvittelen taas kuvia

Puhelinkauppias nauroi, kun sanoin haluavani kameran, jolla voi soittaa. Sitten hän ryhtyi myymään yhtä vehjettä mahdollisten listaltani.

Olen edelleen tyytyväinen luurin laatuun, mutta kuvaaminen on jäänyt melko vähälle. Inspiraation puute vaikuttaa osaltaan. Suurin syy on se, että veden eri olomuodot uhkaavat hintavaa laitetta.

Tarvitsen oikean kameran, joka kestää kaikenlaista sadetta. Ynnä pakkasta, pölyä, päälle istumista ja putoamisia.

Kameran täytyy olla niin pieni ja kevyt, että jaksan ottaa sen mukaan. Pelkään tietysti, että heppoinen kapine tärähtää ratkaisevalla hetkellä, mutta ehkä kuvanvakaaja toimii.

Puhelin on opettanut helpoille päiville. Järjestelmäkameran ja lasitavaran aika on peruuttamattomasti ohi. Sitä paitsi saan vielä jonkin kauhean selkävian, jos raahaan kilokaupalla putkia.

Huvittaa, kuinka pian mainospommitus alkoi, kun olin katsellut näitä ulkoilmaa kestäviä ja niiden esittelyjä verkosta.

Kodinkonehalpis tuputtaa sähköpostin sivupalkissa. Siisti mainos: hillityt värit eikä hypi, pompi eikä rämise. Tuotteet näyttävät ... hm ... edullisemmilta kuin ne, joista olen kiinnostunut.

Jos tutkin sääennustetta, tekniikkaverkkokauppa yrittää kiinnittää huomioni. Myös se kohtalaisen tyylikkäästi.

Olen kuitenkin tottunut asioimaan valokuvausliikkeissä, ja niistä saa neuvoja. En ole kovin vakuuttunut näiden mainostajien halukkuudesta ostoksen jälkihoitoon – hyvä fotokaupan myyjä tietää ja palvelee.

Leikittelen vasta ajatuksella. Olisiko kameran ulkoiluttaminen sopiva harrastus?

11.11.2016

Leonard Cohen 1934–2016

Silmä poimii nimen aamun uutisvirrasta: Leonard Cohen on kuollut.

Sue Townsend sanoi yhdestä romaaninsa Queen Camilla pariskunnasta, että Cohen oli ollut heidän nuoruutensa soundtrack, elokuvan musiikki.

Cohen oli minun aikuisuuteni ääniraita. Koko ajan taustalla opiskelijasta eläkeläiseksi.

"Cohen had been the soundtrack to their young lives."
Sue Townsend, Queen Camilla
Michael Joseph 2006
ISBN 978-0-718-14856-0
Lainaus on sivulta 435.

10.11.2016

Marjoja letolta

Marketin karpaloerä herätti makumuistot. Ostin tarjousrasian, koska olen pienestä asti tykännyt myös happamista marjoista.

Isä toi yhtenä syksynä metsätyömaalta karpaloita harva se päivä. Tietysti halusin maistaa, ja mieltymys syntyi heti. Kumma kyllä, en silti pitänyt ketunleivästä enkä suolaheinästä, joita toiset mussuttivat.

Lasiseen eväspulloon mahtui vajaa litra. Kun se oli tyhjennetty ja huuhdottu, marjastukseen tottunut mies raapaisi äkkiä siihen viemiset suon laidasta.

Moottoripyörä pöristi illansuussa pihaan. Heti kohta juotiin kahvit ja syötiin pullaa tai voileipää. Tuore ranskanleipä kävi molemmista. Vilkaisin kuitenkin, oliko pullossa tällä kertaa marjoja.

Koulutyttönä löysin karpaloita omilta nurkilta. Äkkäsin luikertavat varret, kun soudin kerran leton ohi. Siihen aikaan kesät menivät kasvien perässä juostessa, ja pidin silmät auki kerättäviksi sopivien lajien varalta.

Letto tarkoitti veden pinnalla lilluvaa rahkasammalpatjaa. Sitä oli kotijärven rannassa pitkä kaistale.

En kuitenkaan saanut karpaloa herbaariooni, sillä näytteen olisi pitänyt olla kukassa. Letolle oli kielletty menemästä, ja osasin hyvin kuvitella, miten kävisi, jos humpsahtaisin sammalen läpi.

Uskaltauduin letolle vasta loka-marraskuussa, kun pakkanen oli kovettanut sen. Ohuenohut lumikerros ei haitannut. Talvi tai lyhempikin pakastus tekee karpaloista vain maukkaampia.

Karpalot
Suosanastoa

3.11.2016

Kolme rusakkoa

Kolme isoa rusakkoa touhuilee kimpassa.

Ne etsivät ruohoa ja syövät melkein kylki kyljessä. Pensaiden alta pilkottaa vihreää, vaikka ensilumi valkaisi maiseman eilen.

Puputtajien tarkkailu viihdyttää seudun unettomia.

Ilmaislehden yleisönosastossa varoitettiin murtomiehistä. Jutun kirjoittaja oli katsellut yöllä rusakkoa ja huomannut tyypin, jonka puuhat vaikuttivat murtokohteiden tiedustelulta.

Joopa joo. Entiskesänä nuori mies kierteli alakertalaisten terasseja. Kuu laski talojen taakse ja liikahdin noustakseni korituolista. Kaveri otti äkkilähdön, kun huomasi, että parvekkeella oli joku.

Myös pihassa rusakot käyvät kolmistaan.

Kun tulin viime viikolla myöhään kaupasta, pitkäkorvat kökkivät taas kerran laatoituksella ihan alaoven edessä eivätkä liikahtaneet, vaikka marssin suoraan kohti. Mikähän niitä siihen vetää?

Hämmästelen aina otusten kokoa. Puistossa ne näyttävät sööteiltä pupuilta, mutta vierestä katsoen ovatkin melkoisia roikaleita.

– Päästäkääs minut nyt ohi, sanoin. Rusakoita vietiin.

Kolmen kopla mutusti eilen iltapäivällä heinänlatvoja ruusupuskan tykönä. Yksi säntäsi parkkipaikan läpi kujalle, mutta toiset eivät antaneet roskien viejän häiritä ateriointiaan.

Jos kinokset kasvavat talven mittaan, saan ehkä nähdä rusakon, joka seisoo takajaloillaan pureksimassa koristepensaan oksaa.

Lähiön villieläimet
Varis ja rusakko
Rusakot kuulolla

P.S. Kun tarkistin, että linkit toimivat, unohduin lukemaan maalla asuvien kommentoijien kohtaamisista eläinten kanssa. Katso Lähiön villieläimet ja Varis ja rusakko.

1.11.2016

Pulp

Bloggaajan pitää ottaa reippaasti kantaa eikä höpöttää höttöä, opasti en nyt sano kuka.

No, korjataan asia ja julkaistaan yksityinen teksti. Kannanotot tuppaavat jäämään niihin.

Selailin aamulla blogeja. Kahvit duunattuani lähetin sähköpostiviestin:
Copypeistaan Kemppistä:
"Tukholmassa kirjakaupassa myyjä kertoi minulle jo tietämäni asian. Bonnierin suku on nykyisin suurempi tuho kirjoille ja kirjalliselle yleisölle kuin yksikään aikaisempi barbaarilauma. Tuhottuaan Tukholmasta arvokkaat kirjakaupat, etenkin Akademiskan, he ovat saapuneet kylvämään suolaa Helsinkiin, jossa Akateeminen on jo ongelmajätettä."
Poikkesin eilen Akateemisessa kirjakaupassa. Tosi on. Ja hirveät hinnat. Lähiössä oli Tanskanmaan tiikeri vielä auki, ja hoidin vähäiset paperikauppaostokseni siellä. Niiden paperit sopisivat laadun puolesta kiinalaiseen vessaan. Lapset suosivat paikkaa, vaikka en päästäisi alaikäisiä mokomaan turmeluksen pesään. Kersat oppivat tyytymään rumiin tavaroihin.
Kävin Tukholman Akademiskassa vanhoina hyvinä aikoina, mutta ei se ollut mitään sen ajan hesalaiseen verrattuna.
Kemppinen: Romahdus ja dementia