29.12.2016

Helmet 2016: saldo

Pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastot värkkäsivät lukuhaasteen 2016 johon sisältyi 50 ehdotusta lukemista kaipaaville. Peli oli hauska, mutta sovelsin sitä heti alkuun.

Näin sitten kävi:
  • luin yhteensä 17 kirjaa eli enemmän kuin sen yhden kuukaudessa, mihin itseni haastoin
  • jos laskin oikein, kirjaston 50 ehdosta täyttyi 19 (oli siellä se vieraalla kielellä tai murteella kirjoitettu, mutta rapistunut englantini tuntuu lähes toiselta omalta kieleltä ja luettu ruotsi myös)
  • kirjastosta lainasin 15 kirjaa (niistä ostin myöhemmin yhden)
  • vanhoja omia kirjoja luin yhden (romaanin tarina oli lähes unohtunut ja oli paljon kiinnostavampi kuin luulin)
  • kirjaston kierrätyspisteestä, johon asiakkaat saavat tuoda kotikirjastonsa poistoja, lähti mukaan yksi (se on edelleen omassa hyllyssä)
Lukeminen näyttää rönsyilevän helposti. Eeva Joenpellon elämäkerta poiki mielenkiintoisimman ryppään. Dick Francisin dekkareita olisin lukenut myös useamman, jos kirjastosta olisi saanut niitä alkukielisinä.

Niin, ne kirjallisuudenlajit:
  • dekkarit 5 kpl
  • muut romaanit 2 kpl (joista toinen haasteen ulkopuolella, mutta osana Joenpelto-rönsyä)
  • runokokoelmia 1 kpl
  • näytelmiä 4 kpl (Macbeth alkukielellä ja kolme suomennosta oli sen verran iso urakka, että lasken mokomat neljäksi kirjaksi – sitä paitsi suomennokset vaikuttivat melkein eri teoksilta)
  • elämäkertoja 3 kpl (laajasi ymmärrettynä, toisin sanoen ihmisten vaiheista kertovia kirjoja)
  • muuta tietoa 2 kpl
Dekkareita kieltäydyin häpeämästä jo silloin, kun fiinimpi kirjallisuusväki ei tunnustanut koskevansa niihin. Murhajutut sopivat yhä teekupillisen seuraksi.

25.12.2016

Sammatin Paavon loma

Jouluksi 1941 Oinoon talon poika, vääpeli Paavo Lietzén pääsi Syväriltä kotiin Sammattiin.

Tulijan parta oli kasvanut niin pitkäksi, että äiti ei tuntenut heti, kun osui pihalla vastaan.

Lomalainen ryhtyi lämmittämään saunaa ja vinttikamaria. Kävi postissa, tarinoi Kahvituvalla tuttujen kanssa.

Viimein Paavo rentoutui lauteilla. Päiväkirja tallensi mielialan, ja kirjoittajan tyyliä tunteva arvelee, että saunalla tuli otettua huikka tai kaksi:
"Kylvin yksin ja elämä tuntui suloiselta."
Seuraavana päivänä Paavo kengitti hevosensa. Leivottiin ja siivottiin. Satoi vettä.

Aatonaatoksi sää kirkastui. Paavo lähti "autobussilla" Lohjalle parturiin ja lahjoja ostamaan. Isälle puukko, äidille ja siskolle kirjat.

Kotimatkan viimeinen osuus taittui kauppiaan auton lavalla Hangon suunnan urhojen kanssa.

Aatto oli keskiviikko ja sää edelleen kaunis. Hevoset harjattuaan Paavo koristeli isänsä hakeman "funkistyylisen" kuusen.

Isä lämmitti saunan, jonne mentiin sitten, kun Turun maistraatinsihteeri oli julistanut radiossa joulurauhan. Vanha työmies Lindgren tuli ja Paavo saunoi hänenkin kanssaan.

Ensimmäisenä sotajouluna ei vielä ollut pulaa tavarasta:
"Lahjoja oli runsaasti. Sain komean puukon (tuohipäisen), paidan, villahousut, nenäliinoja, nisuäijän ja Koskelalta Karhumäen kirjan 'Miesten matkassa'."
Paavo summasi kokemuksensa:
"Jouluaatto meni niin kuin ennenkin. On kuin ei olisi mitään sotaa."
Koti oli puolen vuoden rintamalla olon jälkeen toinen maailma.

Jouluaamuna talo valaistiin niin kuin oli tapana, mutta kukaan ei lähtenyt kirkkoon.

Paavo nautti siviilielämästä: luki, hiihteli, valokuvasi. Pyhinä kävi tietysti vieraita ja kyläiltiin itse. Tätinsä luo Paavo meni ratsain.

Tapaninpäivän jälkeen tuli oikea pakkaslauantai. Mittari näytti –27°. Paavo satuloi ja häipyi asioilleen.

Muun ohessa piti hakea postista Sanakirjasäätiön lähettämä sadan markan osoitus, leimauttaa lomatodistus suojeluskuntatalolla, ostaa voiannos ja kysellä Kahvituvalta autovuoroja.

Vieraitakin poikkesi. Paavo merkitsi päiväkirjaansa:
"Kauppiaan Eeva ja Naatun Kerttu olivat meillä kylässä."
Kauppiaan Eeva on kirjailija Eeva Joenpelto nuorena, Paavo taas hänen suuren rakkautensa kohde parin vuoden takaa.

Paavo kirjoitti Eevasta vain yhden lauseen ja jatkoi, että isä lämmitti saunan ja kylvettiin.

Saunan jälkeen vääpeli pakkasi kamppeitaan. Illalla paistettiin lettuja.

Pyhänä Casagranden pirssi kyyditsi Paavon postiautolle. Edessä oli matka Helsinkiin ja sieltä takaisin rintamalle.

Tauno Tukkinen (toim.),
Talvisodasta jatkosotaan : Paavo Lietzénin
ja Reino Rannikon sotapäiväkirjat
TT 1996 (1. p. 1995)
ISBN 952-90-6820-4

Helmet-lukuhaaste sai keväällä tarttumaan Helena Ruuskan teokseen Eeva Joenpelto – elämän kirjailija.

Sammatin miesten sota-aikaiset muistikirjat jäivät silloin kesken, mutta palasin niihin, kun tutkailin vuoden Helmet-juttujani ja huomasin maininnan Paavosta ja kauppiaan Eevasta.

Alun perin Talvisodasta jatkosotaan tuli käsiini sattumalta. Kun avasin kirjan, silmiin osui Paavon merkintä, että hän oli ratsastanut "mustalla latvialaisella köntillä". Saatoin kuvitella eläimen ja kiinnostuin rakuunan vaiheista.

Paavo Lietzén oli jo sotiin lähtiessään tottunut päiväkirjuri. Sotatoimien lisäksi hän kuvaili vapaa-ajan harrastuksia, muun muassa tyttöjen luona vierailua sekä ryypiskelyä ja kännisten tappeluita.

Saman seudun mies Reino Rannikko piti päiväkirjaa jatkosodasta kunnes kaatui lokakuun loppupuolella 1941.

– Helmet-lukuhaaste: historiaa käsittelevä tietokirja.

21.12.2016

Kevytjoulu


Kivaa viikonloppua!

Lyhyt joulu on vaihteeksi oikein mukava.

Kun aatto on lauantaina, voi juhlaan valita rusinat pullasta. Mieluisimmat koristeet ja vain ne ruuat ja ohjelmanumerot, joista todella pitää.

Koko joulun saa tehdä kevyellä otteella. Rentoutua. Levähtää hetken.

Ensi vuonna sitten pitkään ja perinteisesti.

18.12.2016

Valon juhlaa

Jouluvaloista ei kai saisi narista. Hyvä tahto ja niin edelleen.

Sanon nyt kuitenkin, että ärsyynnyn ja ajattelen koulujen taidekasvatusta, kun näen puiston takana parvekkeen, joka luulee olevansa majakka. Tehokkaat lamput. Vilk-vilk-vilk.

Sisäpihan naapurin kaiteessa taas palaa helvetin hiillosta muistuttava ilmiö. Ylemmäs hän kietoi monenkirjavat koristevalot, jotka ovat entisvuosina peittäneet kuusen alleen.

Samanlaisia virityksiä on hienoimpana pidetyllä asuinalueella.

Siniset valot ovat ilmeisesti muotia. Tai halpuutuksessa. Sisäpihan toisen asukkaan konstailematon sininen asetelma miellyttää kyllä silmää. On kuin pensas kukkisi.

Kaunein parveke on yhdessä kaupungin vuokratalossa. Asukkaalta onnistuu jopa värivalojen käyttö. Arvasitte oikein: pientä ja hentoa. Ja tavallista, juuri siihen pihaan sopivaa.

Maalaismökeissä elettiin takavuosina hyvin yksinkertaisesti.

Nykyiset sisustuslehdet hehkuttaisivat: wabi, sabi.

Joulu alkoi lauteiden hiljaisesta hämärästä – vain tuli risahteli kiukaan alla. Mustanpuhuvat seinät, valkoinen kynttilä ikkunalaudalla. Tuoksuton saippua. Emalivati. Reellä järvestä ajettu vesi, joka helli hiuksia.

Saunan jälkeen työnsin märät jalat huopasiin ja kävelin päärakennukseen. Mennessäni kuuntelin, miten tuulinen korpi hengitti pimeässä.

Lakeuden tähtiä katsoin paljon myöhemmin. Siellä kaksi kolmasosaa maisemasta oli taivasta.

14.12.2016

Käpykori

Hain männynkävyt varastosta. Leveä rottinkikori tuli täyteen.

Kori vastaa kukka-asetelmaa ja on vaivaton toteuttaa. Joskus pääsiäisen alla kaadan kävyt takaisin pahvilaatikkoon odottamaan syksyä.

Kuusenkävyt olisivat jouluisia, mutta niitä on vaikea löytää. Pitäisi sattua kesällä paikalle juuri oikeaan aikaan, että saisi nättejä harrikäpyjä. Sitä paitsi oravat syövät melkein koko sadon.

Männynkäpyjä riittää. Sukulaisen mökin nurkalla yksi ikihonka pudotteli kananmunan kokoisia. Sanoinkin, että olin poiminut tiun käpyjä.

Kori on nyt eteisessä. Kun katson sitä, tuntuu maalaiselta.

12.12.2016

Mäkätys

Elämyslahjasta tulee vähemmän jätettä.

Joo joo. Toisen ihmisen aikaa kyllä tärvätään, ja pahimmillaan elämys on kidutusta niin kuin puoliväkisin järjestetyt polttarit ennen.

Vaikka paniikki iskisi, ohita elämysten tyrkyttäjä.

Ellet tiedä, mikä tavara olisi saajalle tarpeen – mieluinen turhuus vasta tekeekin juhlan! – tunnet hänet niin huonosti, että aineeton lahja menee pieleen.

Kun et uskalla kysyä, älä lahjo ollenkaan.

Ehkä viet leikkokukkia, jos saaja on joulun kotonaan.

Tositosivanhalle käy tulppaanipesä, mikäli pöydän kulmalta löytyy tilaa. Muutama istutustulppaani ynnä rusetti juurella on pyhäpäivien tuoksuton ja vaivaton silmänilo.

Kukkakimpun veden vaihtaminen on paljon mutkikkaampi suoritus kuin uskoisi. Huonosti liikkuvalle se tarjoaa monta tilaisuutta kaatua.

Kenen puolesta vain sopii lahjoittaa koulutus tai vuohi Taka-Timbaktun varattomalle. Siitä ei koidu Suomessa harmia.

Jätettä. Sitä ne ajattelevat. Pah.

Ne eivät tiedä, mikä lahja on.

9.12.2016

Saapaskaupassa

Toinen asiakas harkitsi päätöstään. Myyjä katsoi minua kysyvästi.

– Kunnolliset naisten talvisaappaat, sanoin.

Myyjä selasi vaihtoehtoja mielessään. Hän oli keski-ikäinen herra ja ymmärsi, miksi käytin sanaa kunnolliset.

– Se on varmaan tämä, hän sanoi ja ojensi mustan kengän.

Pohja oli tukeva, mutta ei traktorimallia. Eikä lenkkari: ihan oikea korko. Varsi ulottui puolisääreen. Ei tupsuja, ei glitteriä. Ei solkia, jotka repivät lahkeiden alisuut. Ilahduttavaa.

Jalka viestitti innostuneena heti kun sovitin: Kaupungin parhaat, ota nämä! Sillä raukalla oli kokemusta. Olin tunkenut sen jos mihin koppuroihin useana päivänä.

Myyjä ojensi viimein toiselle asiakkaalle kuitin ja hyvästeli hänet.

– Saisinko tälle parin? pyysin.

Sitten kävelin, peilasin ja kävelin. Paksusta pohjasta huolimatta saappaat näyttivät kadulle sopivilta. Juuri tällaisia reiluja talvijalkineita olin hakemassa. Koreilukenkiä oli ennestään.

Jaloilla oli niin mukava olla, että ne käskivät lopettaa vetkuttelun ja kaivaa pankkikortin esiin. Varpaille oli tilaa riittävästi, ja päällisnahka ja karvavuori tuntuivat pehmeiltä.

– Hyvät on, totesin riisuessani saappaita. – Myy nämä mulle.

Puhuttiin siinä muutakin. Liikkeen monipuolisesta valikoimasta tietysti sekä kiillokkeesta. Myyjä ansaitsi poikana taskurahansa lankkaamalla perheen kengät.

Tyytyväisenä lähdin ulos Porvoonkadun sateeseen.

Lisäys 13.12.2016:
Saappaat ovat tosiaan niin hyvät kuin nykyään voi olla.
Vain pohjan urat ovat hankalat. Ne ovat niin kapeat, että hiekoitussepelin murut jumiutuvat niihin ja raapivat lattioita.
Toisaalta varsi on sopivan korkea, eikä sepeliä joudu kengän sisään. Nilkkureissa on sepeliongelma. Sukkia menee.

Helsinkiläinen ehkä tunnistaa kaupan, jota kehun vastikkeetta, omasta halustani. Asuin yhteen aikaan nurkan takana Viipurinkadulla ja myöhemmin kävin töissä lähistöllä. Ostin jo silloin kenkiä tästä putiikista.

6.12.2016

Helvetin sukupolvet

"On vain tämä paikalleen juuttunut hetki,
tämä toivoa suomaton,
leimahtelevien hälyjen juovittama harmaus –
tämä vavahteleva,
kaivantojen pirstoma kamara.
On tämä viileä teräs,
jota puristamme, johon tarraudumme."

Helmer Selin antoi sotarunojen kokoelmalleen nimen Helvetin sukupolvi. Melkein lapsina sotaan temmatut nuoret tulivat sieltä takaisin "väkisin tehtyinä vanhuksina". Jos tulivat.

Sota oli kuoleman kauhua ja toisaalta loputonta ajan tappamista.

Leonard Woolf oli sitä mieltä, että sotavimma puhkeaa aika ajoin ihmisissä kuin epidemia.

Joka kerta menee yhden sukupolven nuoruus päin helvettiä. Muitakaan ikäluokkia ei säästetä.

Helmer Selin, Helvetin sukupolvi
Atena 1988
ISBN 951-9362-08-8
Lainaus on runosta Melankolia (s. 79)

Leonard Woolf, The Journey Not the Arrival Matters
The Hogarth Press 1969
"– – epidemic among human beings – –" (s. 21)

3.12.2016

Kolme ajatusta blogista

Pari vuotta Aamulyhyitä on näyttänyt, mistä oikeastaan haluaisin blogata. Toisaalta on paljastunut ongelmia, joihin remontti tyssää.
  • Blogi tuntuu edelleen sopivalta tekstilajilta.
    Säännöllinen julkaisutahti patistaa näppäimistön ääreen, ja yleisö inspiroi osaltaan.
    Alkusyksystä fundeerasin, että ilman blogia tekstit olisivat jääneet syntymättä. Bloggaaja olettaa lukijan, joka viehättyy samoista asioista, ja kertoo tälle.
  • Muutaman vuoden lähes täydellisen lukupaaston jälkeen kirjat saattaisivat taas maistua. Kaikenlaista tietoa lienee tarjolla, jos huimat juonenkäänteet yököttävät.
    Blogimerkinnöissä luetun herättämät ajatukset ovat sekä tallessa että julkisia. Ja yllätys, yllätys: kirjajutut löytyvät helpommin blogista kuin papereista.
    Kirjablogeja on kuitenkin verkko väärällään, joten hylkään idean harkitsematta sitä tosissani.
  • Tavallisen ihmisen elämää dokumentoiva nettipäiväkirja on tuttu, houkutteleva kirjoittamisen tapa. Rehellisellä tekstillä voisi olla jopa historia-arvoa.
    Sellaisen blogin ylikäymätön ongelma on yksityisyys: nimellä voi kirjoittaa pihalinnuista ja ostoksista, jotka ovat kyllä tärkeitä, mutta ei juuri muusta.
Pitäisikö lastata kamat kärryyn ja lähteä jonnekin Blogolandin syrjäkylille? Perustaisin retroilmiön: entisajan nimettömän päiväkirjan.