13.12.2017

Ei tullut bujoilijaa

Idea oli loistava: vihkoon omin käsin tehty bullet journal eli lyhyesti bujo, kalenterin ja muistikirjan yhdistelmä.

Ostos- ja tehtävälistoja, määräpäiviä, sitaatteja lukemistani jutuista, ehkä lyhyitä päiväkirjamerkintöjä – nopealla, tilaa säästävällä sähkösanomatyylillä, joka on bujon kantavia ajatuksia.

Töissä käydessä tuskailin valmiiden kalenterien epäkäytännöllisyyttä. Miksi kustantajat eivät älynneet, että tosi monella on aamu- ja iltavuorot ja töitä viikonloppuisin?

Eläkkeellä taas on kuin opiskelisi eli vuodet ja päivät voi / täytyy aikatauluttaa melko pitkälle itse. (Saamattomuuskohtaukset ovat kummassakin elämänmuodossa tavallisia.)

Suunnittelin heti mielessäni bullet journalin kuukausiaukeamat, joilta eräpäivät ja sovitut ajat selviäisivät vilkaisemalla.

En ollut varma, halusinko erilliset viikkoaukeamat, mutta jos tekisin ne, kaikki seitsemän päivää olisivat paperilla samankokoiset. Miksi tämä järjestely ei uppoa allakankustantajan kaaliin?

Aukeamien perään tulisivat päiväsivut, joita voisin luoda tarpeen mukaan. Silloin kun ei tapahtuisi mitään mainittavaa, päivän voisi jättää huoletta väliin. Muistiinpanotilaa olisi halutessani kuitenkin rajattomasti.

Ruutuvihko sopi harjoituskappaleeksi, ja kyniäkin taloudesta löytyi sekä musta (helppolukuista) että punainen (sille minkä unohtuminen on katastrofi).

Yksinkertainen kuukausiaukeama, jonka alussa ja lopussa oli reilusti tyhjää, toimi mainiosti.

Sen sijaan yllätyin huomatessani, kuinka suuri osa elämästäni sijoittuu kauas tulevaisuuteen. Ensi ja seuraavan vuoden messut, hammaslääkäri syksyllä kahden vuoden kuluttua, pyöreät syntymäpäivät...

Halusin tapahtumat vuosisuunnitelmiin, joihin rakentelin tulevaisuutta pikkuhiljaa. Alkuperäisen bujomallin sekava future log ei kelvannut ollenkaan.

Alussa innostuin bujoilusta niin, että lainasin opaskirjan. Lähes koko sisältö oli ennestään tuttua, siis verkossa monelta kantilta pohdittua asiaa, joten petyin vähän. Tietokirjojen kanssa käy usein niin.

Fiksua oli varoitus olla merkitsemättä salasanoja tai muita tunnareita bujoon. Sitähän on tarkoitus kantaa mukana koko ajan.

Vihkoni ääressä olin ehtinyt hoksata yhtä sun toista, mitä en halunnut esille jääneen / kadonneen muistikirjani löytäjän näkevän. Penkovista salalukijoista nyt puhumatta.

Opaskirja lensi kauppakassiin ja sitä tietä kirjaston palautusautomaattiin siinä vaiheessa, kun bullet journalia alettiin markkinoida melkein kuin jotain self help -taikakalua.

– En tahdo ihmeellistä elämää, pujusin ärsyyntyneenä. – Haen toimivaa kalenteria.

Jaksoin bujoilla puoli vuotta. Tiesin kyllä jo marraskuussa, että palaan normiallakkaan. Halpiskaupan taskukalenteri 2018, jossa oli samankokoiset viikonpäivät, lähti oitis hyppysissäni kassalle.

Olen kerta kaikkiaan liian laiska väkertämään aukeamia ja vahtimaan, että marginaalit pysyvät tasaleveinä (ainoa esteettinen vaatimukseni). Kirjapainojen väki ansaitsee palkkansa.

P.S.

Ellet ole kuullut tästä jo pari kolme vuotta kestäneestä villityksestä, näpytä bullet journal tai bujo hakukoneeseen. Takaan, että valistut.

Silmille vyöryvää kaunista turhuutta ei kannata pelästyä. Kynä, vihko ja teksti riittävät. Koristelu on ylimääräinen, täysin vapaaehtoinen huvi.

6.12.2017

Asun kielessä

Maasta olisin voinut muuttaa.

Oikeastaan muutinkin: helsinkiläinen lähiö on kulttuurisesti aivan eri paikka kuin maisemaltaan hämäläinen ja kieleltään puolisavolainen kylä. Välissä tein vielä pitkän retken lounaaseen.

Englannista oli yhdessä vaiheessa tulemaisillaan arjen kieli.

Nyt ajattelen, että se olisi ollut suuri vahinko.

Aila Meriluoto sanoi kyllä, että ruotsin kielessäkin on sama ruskon puna – "samma rodnad" – kuin suomessa. (En muista runoa tarkasti.) Hän asui pitkään Ruotsissa ja onnistui tekemään uudesta kielestä myös luovan työn välineen.

Useimmat asiat olisin tietysti kyennyt ilmaisemaan englanniksi, mutta taivaan värit, kesäyön kuulauden ja talvisen pimeyden olisin aina nähnyt suomeksi.

Ehkä olisin alkanut käyttää näppäimistön sijasta vain kameraa.

Se olisi merkinnyt tietynlaista mykistymistä.

Kun puhuin ulkomaisille kielitieteilijöille näytteeksi suomea, vokaalit loivat mieleeni kuvia harmaista rakennuksista ja elokuisista ohrapelloista – järvi kuin lahnan kylki. (Tein myöhemmin runon tästä kokemuksesta, että olin tullut hyvin kaukaa.)

Olen paimentolainen tai siirtolainen. Olen kulkenut työn perässä.

Suomi ei ole minulle ensisijaisesti maa. Asun kielessä.

2.12.2017

Teksti on sipuli

Mitä sanoisin? Miten?

Kirjoitusta syntyy, mutta pätkät tuntuvat
vääränlaisilta.

Delete.

Nuput, tekstit ja sen sellaiset vaativat malttia.
Rentoa odotusta.

Puutarhurin uskallusta antaa sipulin levätä
tarpeeksi kauan pimeässä ja viileässä.

Sitten kukkii.

27.11.2017

Bileet

Viikonlopun ryyppäjäisten uusi malli:

Perjantaina saapuu kiljuva ja kolisteleva vieraslauma.
  • Klo 18-01: Naukkaillaan kotona. Tulee kapakkaa halvemmaksi.
  • Klo 23: Ollaan niin kännissä, että musiikkikone pauhaa täysillä.
    Aika ajoin päästetään itse suoraa huutoa.
    Porraskäytävässä raikaa ja äänet kulkevat talon rakenteissa.
    Naapurit eivät nuku.
  • Klo 01: Hunnilauma tömistää alas ja ulos ja kiljuu mennessään.
    Vuorossa on bileiden kapakkaosuus.
  • Klo 04: Porukka tulee takaisin. Sama kolina ja huuto. Osa jää rappuun pölöttämään.
  • Klo 04-06: Yksi seurueesta painaa nappia ja musiikki rämähtää päälle. Täysillä, koska säätö jäi lähtiessä siihen asentoon.
    Naapurit eivät nuku.
Lauantaina toistetaan perjantain ohjelma. Naapurit eivät nuku.

Seuraavalla viikolla toistetaan edellisen viikon ohjelma.

22.11.2017

Kunnon tekstit ja kuvat

Asenteita on mahdoton muuttaa, joten ajattelin jättää keskustelun blogien oikeinkirjoituksesta ja kieliopista sikseen.

Jos nyt kuitenkin. Sen verran ällistynyt olen.

Ilmeisesti on täysin hyväksyttävää kohkata suttuisista kännykkäkuvista ja esitellä järjestelmäkameraansa, mutta tekstille ei ole lupa asettaa vaatimuksia – moinen olisi snobbailua.

Yhdys sana vihreitä pitää saada tehdä, matkaselostuksen keskellä mainita pariisi ja lontoo, kirjoittaa meneppäs ja menekkään. Ja niin edelleen. Kökkölauseista nyt puhumatta.

Minun puolestani ihan vapaasti.

Blogilistojen tekstiotteista on hyötyä. Postauksen ensimmäiset kielivirheet näkyvät yleensä jo siinä, ja lukija siirtyy tarkastelemaan seuraavaa ehdokasta.

Virheitä vilisevä postaus kärsii uskottavuusvajeesta. Se antaa ymmärtää, ettei kirjoittaja vaivaudu ottamaan selvää. Lukija arvelee bloggaajan perehtyvän aiheeseensa yhtä huonosti kuin kieleen.

Vaan niin kuin sanottu, postauksen ohi pääsee.

Moni taistelee heikon näön tai hahmotusongelmien kanssa. Tämän väen asenne on kunnossa: he turvautuvat apuvälineisiin. Oikolukuohjelmasta tulee yleensä rutiini.

Virheet muuten ovat eri tyyppiä kuin huolimattomilla. Lukija tunnistaa ne eikä närkästy. Sinnikästä kirjoittajaa tekisi päinvastoin mieli rohkaista.

Puhekieli tai murre voi olla hauskaa. Ne ovat kuitenkin vaikeampia kuin yleiskieli, sillä luettavuutta täytyy vahtia koko ajan. Syntyperäisen korvaan murteen virhe särähtää heti.

Jo peruskoulu antaa käyttökelpoiset suomen kielen opit, kunhan nuori ihminen lopettaa omat touhunsa ja keskittyy.

Kirjallisuudelle altistuminen tekee ihmeitä.

Niin, ja kuvista sen verran, että puhelimien kamerat ovat nykyään laadukkaita.

Sitä paitsi blogien kuvat saisivat olla – kauhistuksen kanahäkki! – pienempiä kuin on tapana, ellei responsiivisuus onnistu. Bloggaajan asukuva saattaa näkyä ruudulla vain lonkkaluista rintaliivien alareunaan.

Kuvia saisi myös olla vähemmän ja yksi lajiaan, vaikka kuinka tekisi mieli julkaista kaikki päivän otokset. Selailu loppuu muutaman lähes samanlaisen jälkeen.

Vihje kirjoittajille: Kielitoimiston sanakirja

18.11.2017

Poikkeustila

Tonttuovea ei tehdä. Talven koristelusta tulee muutenkin niukka, sillä hurrikaanivar... putkiremonttivaroitus on annettu. Kylppäri menee säpäleiksi ennen kevättä.

Olen viime aikoina raivannut turhaa kamaa, jota on taas pesiytynyt nurkkiin. Tai joka on mennyt rikki tai käynyt toivottoman vanhanaikaiseksi. Remonttiin varautuminen on hyvä syy poistaa lisää.

Pakkaan esimerkiksi tekstiilejä pölytiiviisiin laatikoihin, säkkeihin tai pusseihin. Irtainvaraston kanakoppi saa toimia välisatamana, jonne siirrän mahdollisimman paljon tavaraa.

Olen kokenut yhden putkiremontin, ja pakkaaminen säästi mielettömältä siistimisurakalta. Remppakundien muoveista huolimatta hieno pöly tunkeutuu jokaiseen rakoon ja laskokseen. Ja elektroniikka kuolee.

Ei minua haitannut että vessa oli kellarissa. Nyt se menee yhteistiloihin pihan perälle. Lienee turha toivoa, että porukka osaisi käyttää vessaharjaa, kun töölöläisetkään eivät osanneet.

Kellarin ikkuna oli rikki, joten vanerisesta suihkukopista olisi voinut ojentaa kätensä lumisateeseen. Maalaiselämän karaisema ihminen ei moista säikähtänyt. Täällä peseydytään sentään talosaunassa.

Aika moni varmaan lähtee remonttia pakoon. Minäkin häivyn, jos pystyn, mikäli kylppärin lattiaa täytyy kuivattaa – kone pitää helvetillistä melua.

Onkohan rakenteissa edelleen kosteutta? Kolme vuotta sitten yläkertalainen tuli kapakasta ja sammui suihkuun. Ahteri lattiakaivon päällä, sanoi päivystävä huoltomies, jonka kiskoin sängystään hätiin.

Remontin aikana on kyllä hyvä olla myös paikalla. Ei siksi, että omistaisin mitään varkaille kelpaavaa, mutta asukasta tarvitaan päällysmiehenä.

Jouduin viimeksi soittamaan urakoitsijalle lopputarkastuksen jälkeen, että veisivät eteisen naulakon alta muutaman kymmenen kiloa betoninmurkaleita, jotka valituksistani huolimatta lojuivat siellä.

Haaveet talviunesta lensivät romukoppaan. Elokuvamainos tuo mieleen linnoitustyöt, evakkoreissut ja muut koettelemukset. Vaan ei putkiremontti tapa, vaikka onkin kaupunkikauhujen ykkösiä.

Amaryllis kukkii tietysti joulun viikkoina ja kynttilät tuikkivat. Milloin elämä on sitä paitsi ollut muuta kuin poikkeustilaa?

15.11.2017

Influenssarokotus 2017

Byrokraatti katseli karttaa ja laati ukaasin, että stadilaiset mummot matkustakoot rokotuspisteeseen hakemaan ilmaisen piikkinsä.

Pisteitä oli suuressa kaupungissa neljä, ja kansa raotti heti sanaista arkkuaan muun muassa paikallisen uutisläpyskän yleisönosastossa.

Meiltä olisi ollut helppo matka kävellen, metrolla ja kävellen. Huonojalkaisen tai heikkovoimaisen reissu olisi kuitenkin uuvuttanut, vaikka olisi tankattu nitroilla ja Buranalla ennen lähtöä.

Koipeni olisivat kantaneet mutta nuhakuume iski pahimmoilleen.

Entisvuosina rokottajat kyselivät tautisuuden tilaa ja suostuivat piikittämään, kun sanoin, että vähemmän räkäistä minusta tuskin saa, koska allergia jne.

Siksi arvelin, ettei kipeänä kannata matkailla naapurilähiöön.

Sana nuhakuume aliarvioi vitsausta. Ensin iski kauhea väsymys, sitten lämpö nousi ja räkä alkoi tulvia. Vieläkin yskittää ja on kumman saamaton olo.

Sen verran kekistynyt jo olen, että soitin omalle terveysasemalle, niin kuin verkossa ohjeistettiin tekemään, jos ei pääse rokotusviikolla asianomaiseen pisteeseen. Takaisinsoittaja varasi ajan.

Ilmaisen nyt kuitenkin mielipiteeni byrokraatin toimenpiteestä:

Karttaa katsellessa sopii ajatella nivelkipuisia rollaattorimummoja, joita huimaa niin, että tuskin uskaltavat lähikauppaan maitoa hakemaan.

Influenssarokotus 2016
Influenssarokotus 2015

4.11.2017

Pysyykö käsissä?

Ote päiväkirjasta:

Ei marraskuu ole musta hauta. Heleät pastellit voisivat yhtä hyvin olla huhtikuulta. Ja pimeys on elävää ja lämmintä, sitä voi melkein koskettaa kuin tiineen tamman mahaa.

Nyt vain en osaa nauttia. Pätkätyön loppu häämöttää taas, ja huomaan, että alan jo vauhkoontua. Mitä minä sitten teen?
"You do what you gotta do
You know what you know
You hang on 'til you can't hang on"
Keväällä tulen olleeksi työttömänä seitsemän vuotta. Sitä eivät kurssit, harjoittelupaikat ja pätkätyöt muuta. Turvattomuus pysyy.

Entä jos näiden vuosien sitkeästä yrittämisestäni ei synnykään mitään? Jos kaikki jää tyhjäksi?

Siinä tapauksessa annan mennä. En jaksa enää yrittää.
"But when it's all said and done
you do what you gotta do
And then you let that pony run"
Nämä ajatukset eivät johdu siitä, että on marraskuu.

Petolliset kangastukset häviävät muutenkin. Ne mihin jopa työkkäri uskoo: visiot, tavoitteet, elämänhallinta.

(Pam Tillis singing Let That Pony Run)

Julkaisin yllä olevan tekstin verkkopäiväkirjassani 2.11.2004.

Olin tajunnut, että pätkätöitä lakkaisi kohta järjestymästä.

Jaksoin ponnistaa vielä yhteen hyppyyn. Menin takaisin kouluun, hankin muodollisen ammattipätevyyden ja sain lopulta vakipaikan. Limppu pysyi pöydässä ja jonkinlaista eläkettäkin karttui.

Pitkät turvattomat vuodet palaavat mieleen aina, kun julkisuudessa keskustellaan työttömyydestä.

Mietin, ymmärtävätkö kaikki, että työttömien joukossa on paljon ihmisiä, joilla on totinen hätä.

Lisää fundeerausta: Karamellimaailma

24.10.2017

Perään demokratiaa

Huoleni internetin avoimuusvajauksesta on ihmetyttänyt.

Tarkoitan vajauksella Facebook-ilmiötä: sisältö avautuu vain jos olet itsekin jäsen.

Arjesta siepattu
esimerkki

Taiteilija piti kirjastossa satutunnin ja teki sitä varten pahvista hahmon, jossa oli aukko kasvoille. Lapset saivat leikkiä olevansa kirjan eläin.

Tilaisuudessa otettuja valokuvia julkaistiin kirjaston Facebook-sivulla. Minulta ne jäivät siis näkemättä.

Haku kirjaston toimipisteen ja taiteilijan nimellä ei löytänyt ainuttakaan verkkosivua, jolle kuka tahansa kirjaston asiakas olisi päässyt.

Myrkkyynnyin jo periaatteessa siitä, että julkisin varoin ylläpidetty laitos rajaa pois ne asiakkaansa, jotka eivät ole myös jonkin yrityksen asiakkaita – vai pitäisikö sanoa arkisuomeksi, että kupattavia?

On hölmöä luulla, että koko kansa on Facebookissa ja että jos joku ei ole, kunnankirjastokin saa ohittaa niin merkityksettömän tyypin.

Näe vaivaa ja etsi
ihan uutta

Se, ettei yksi utelias täti pääse katsomaan satuhahmoa, on pikkujuttu.

Pahasta sen sijaan on internetin vapauden kaventuminen, kun jättibisnekset linnoittautuvat yksityisalueilleen.

Ilmiö hankaloittaa kattavaa tiedottamista ja pahimmassa tapauksessa estää uuden tiedon löytämisen. Väki lilluu mielipidekuplissaan, joihin rahatkin jäävät. Mikä tietysti on eristäytymisen päätarkoitus.

Netin selaaja miettii harvoin, kuka on valinnut sen tiedon, josta hän pääsee valitsemaan.

Oma verkkohistoria, kavereiden suositukset ja datakauppiaiden liiketoimet ratkaisevat yhä useammin, mitä ruudulle pullahtaa.

Entä jos kaveripiirilläsi ei ole aavistustakaan siitä, mitä tapahtuu?

P.S.
Päinvastoin kuin saattaisi luulla, blogien kaupallistuminen ja erinäiset muut ärsyttävinä pidetyt juttu eivät sinänsä häiritse minua.
Vaan siitä ehkä joskus toiste.

P.P.S.
Muuten olen sitä mieltä, että kesäajasta on luovuttava.

22.10.2017

Blogiskene

Se aika, kun blogeja ei ollut. Se aika, kun blogeja ei enää ole.

Ja me tässä välissä, kun blogosfääri muuttuu niin kuin kaikkien asioiden tapana on ollut maailman sivu.

Naistenlehtien
perilliset

Moni pitää aikakauslehden tyyppisiä blogeja edistyksenä.

Haikeus iskee joka kerta, kun luen tällaisen mielipiteen. Onko blogien loppu lähellä? Tai ainakin oman blogiharrastukseni?

Lopetin nimittäin lehtipisteiden tarjonnan seuraamisen viime vuosituhannella. Kyllästyminen ei johtunut syvällisyyden kaipuusta, vaan siitä, että lehdet julkaisivat vuodesta toiseen more of the same.

Niin näkyvät julkaisevan edelleen, ja tiedän mistä puhun. Kesällä roiki vettä eivätkä verkkoyhteydet toimineet operaattorien hylkäämällä seudulla. Luin kasapäin sukulaisten kierrättämiä lehtiä.

Samat vinkit ja vihjeet, kakut ja mekot, meikkivoiteet ja ihmissuhdeongelmat löytyivät kaikista. Pian tuli mieleen, että blogit haukotuttavat yhtä lailla.

(Hm. Englantivillitys blogeissa... I really wish most people wouldn't.)

Alussa oli silkka
tekemisen ilo

Huvittuneena muistelen yhtä lempisitaateistani (ja ryven kielisynnissä):
"In my day we had to write our web-blogs by hand in html 1.0, barefoot in the snow, uphill all the way, against the wind."
Noin kirjoitti Mediajunkie Christian Crumlish 30. lokakuuta 2007 kymmenen vuotta kestäneen bloggaustaipaleensa kunniaksi. Lohkeaakohan uutta siteerattavaa, kun kaksikymmentä vuotta tulee täyteen?

Internetin ja bloggauksenkin alkuajat olivat raikkaan rosoisia. Touhuttiin laskelmoimatta ja hauskaa oli.

Papereita setviessä löysin tulosteen, josta käy ilmi, että aloitin ensimmäisen nettipäiväkirjani 15.10.2001.

Prinsessakloonit
internetissä

Useimmat suomalaiset havahtuivat blogi-ilmiöön vasta marraskuussa 2005, kun Helsingin Sanomat esitteli sen kuukausiliitteessään. Kymmenkunta vuotta myöhemmin meillä internetin prinsessoilla on kaikkea.

Jopa ilmaiset alustat toimivat, vaikkei bloggaaja ymmärtäisi tekniikasta höykösen pöläystä. Lisäksi ne ovat avoimia: kuka tahansa pääsee katsomaan tuotoksiamme.

Hoksaisivatko mahdolliset katsojat julkaisuasi ollenkaan, jos suurin osa heistä sattuisi lillumaan kilpailevassa kuplassa tai vapaina, mutta ulkopuolelle suljettuina?

Entä miten käy, jos laskelmointi karkottaa yleisön, kun naistenlehtityyli ja ylettömän hyökkäävä mainonta valtaavat blogosfäärin?

Valtaavat tosiaan. Olen pitkin kesää ja syksyä etsinyt kiinnostavia bloggaajia ja siksi haravoinut ahkerasti listauspalveluja. Tiedän siis tässäkin kohden, mistä puhun. Niin kuin sanottu, more of the same.

Radikaali idea
houkuttelee

Haluanko enää uhrata aikaa bloggaamiseen tai blogien lukemiseen?

Yhtenä iltana skene tympäisi äkkiä niin, että suljin blogilistauspalvelun kesken kaiken. Tuntui, että tämä on nähty. Niin monet kirjoittajat "inspiroivat" eli muokkaavat toiveikkaina blogeistaan siloisia mainostelineitä.

Oi vapaiden resupekkojen internet, jota Crumlish muisteli. Barefoot in the snow. Se jos mikä oli cool.

Aamupuoleen valvoessani leikittelin jo verkkominimalismin idealla. Raivaisin blogit kokonaan pois elämästäni.

Keitä jäisin kaipaamaan?

15.10.2017

Marjayö ja muita enteitä

Laiska lähti kommentoijan innoittamana tiedonhakuun ja oppi yhtä sun toista kiinnostavaa.

Olen koululaisesta asti ohittanut mielessäni suviyöt, joista vanhaemäntä puhui. Niihin liittyi kalenteriuudistus vuosilukuineen ja päivien laskemista. Kuulosti liikaa matikantehtävältä.

Helsingin yliopiston Almanakkatoimiston Asiasta almanakkaan -blogissa juttu on selitetty niin, että lapsikin olisi ymmärtänyt heti samoin kuin eläketäti nyt:
"Syynä siihen, että suvipäiviä ja -öitä on kahteen eri aikaan, on Suomessa vuonna 1753 tapahtunut muutos kalenterissa. – – Vuonna 1753 helmikuun 17. päivää seurasi kalenterimuutoksen vuoksi maaliskuun 1. päivä. – – Kun kalenterissa hypättiin 11 päivää, oli juliaanisen kalenterin 14.4. eli Tiburtiuksen päivä siirtynyt uudessa gregoriaanisessa kalenterissa 11 päivää eteenpäin eli Markuksen päivälle 25.4."
(Blogimerkintä Tiburtiuksen päivä ja ensimmäinen suvipäivä 06.04.2016)

Haluan jättää muistiinpanon ja linkin tänne omaan blogiini, että voin tarkistaa asian helposti.

Suosittelen klikkausta perinteestä innostuneille. Selvisivätpä vanhanemännän marja- ja viljayökin. Heinästä en muista hänen sanoneen mitään. Kylvöheinää tuli latoon ehkä tarpeeksi ilmoista riippumatta.

14.10.2017

Takkikalenteri

Entä jos siirtyisin minimalistiseen ajanlaskuun? Vuodenaikoja olisi vain kaksi: kesä ja talvi.

Riimusauvojen ja painettujen kalenterien myötä talven ensimmäiseksi päiväksi vakiintui 14. lokakuuta, josta käytettiin nimitystä talvipäivä. Kesä taas alkoi suvipäivänä eli 14. huhtikuuta.

Miniän erikoinen
syntymäpäivä

Virsikirjoissa julkaistuihin kalentereihin suvi- ja talvipäivä merkittiin 1600-luvun puolivälistä 1800-luvun loppupuolelle.

Kustaa Vilkuna kertoo Vuotuisessa ajantiedossaan että talvipäivä-sana kuului ennen virkakieleen: vuonna 1597 lähetetyssä kirjeessä se annettiin määräpäiväksi.

Kansa tavasi virsikirjojaan ja allakoitaan innokkaasti. Nimipäivät toimivat muistin tukina: Hermannilta heinään ja niin edelleen. 14.10. oli Calixtuksen päivä ja 14.4. Tiburtiuksen.

Äitini on syntynyt 14. huhtikuuta. Kun miniän syntymäpäivästä tuli puhe, vanhaemäntä huomasi kuulemma heti:

– Mutta sehän on tiburtius!

Vanhaemäntä oli 1900-luvun alkuvuosien lapsia. Hänellä oli tapana puhua keväällä tiburtiuksesta, suviöistä ja sään enteistä. Jos oli suoja, se tiesi hallatonta kesää ja täysiä vilja-aitan laareja.

Siitä talon naiset eivät kai olleet selvillä, että P. Tiburtius kuoli marttyyrina vuonna 229.

Talvipäivä Stadin
lähiössä

Jossain vaiheessa Calixtus I oli orja ja noin 217–223 kiistelty paavi ja lopulta marttyyri. Hän saa minun puolestani levätä rauhassa juhlimatta.

Kaksi allakan sanelemaa vuodenaikaa sen sijaan on kätevä järjestely.

Sään oikuista ei tarvitse välittää. Se, missä olomuodossa H2O putoaa taivaalta, on samantekevää niin helmi- kuin heinäkuussakin, ja keskilämpötila saa vapaasti seilata plussalla tai miinuksella.

Talvipäivä sopii modernille etelärannikon kaupunkilaiselle pukeutumisen rajakohdaksi.

Villakangastakki tykötarpeineen haetaan nyt komerosta eteisen naulakkoon ja siirretään takaisin huhtikuussa suvipäivänä.

10.10.2017

Otteita havaintovihkosta

Ruskan valo on kaunein juuri nyt.

Oranssiin vivahtava rusokirsikka ja keltainen tammi vaaleanvihreää ruohoa vasten. Ja kun katsoo, sateen hohto.

Kolme punaista oravaa kiipeilee tammessa etsimässä viimeisiä terhoja. Harakat pyrkivät heti osille, kun huomaavat toisilla ruokaa.

Oravakanta on uusiutunut. Nämä ovat tosiaan kaikki punaturkkisia ja hiukan pienempiä kuin ne kaksi, jotka ennen vilistivät nurkissa.

Toinen vanhoista pörröhännistä oli aavistuksen verran harmaampi ympäri vuoden. Karva tietysti vaihtui, mutta yksilöt oli helppo tunnistaa. Niitä ei ole näkynyt enää pitkään aikaan.

Eläinhavaintoja karttui kesän mittaan surkean vähän.

Rakennustyömaan jatkuvasti mörräävät koneet ovat pelottaneet otukset tiehensä. Yksi arka rusakko kuukkii silloin tällöin takapihalla.

Puistoa on taas harvennettu. Brittien rakastama hedgerow wildlife (eli pensasaitojen suojissa asuvat eläimet) ilahduttaisi suomalaisessa lähiössä, kunhan sille jätettäisiin elintilaa.

Kaupunki pykää entistä kirkkaampia urheiluvaloja. Ne häikäisevät sekä ulkona että sisällä.

Karataan nukkumaan tähtien alle!

12.9.2017

Lause liikahtaa

Sade juoksee ikkunapellillä. Kynnet rapisevat.

Herään kuudelta tuo ajatus päässä. Ensimmäinen kuva viikkokausiin.

Sitten tulee mieleen, että vastapestyt ikkunat ovat kohta pisaranjälkiä täynnä.
Huoltomies arveli kerran, että ruudut likaantuvat nopeasti, koska "sulla on noin paljon tota kasvullisuutta".
Koivut ja tammi ja sireenipuska on.
Ja seutukunnalla mieletön liikennepöly. Pakkasmittarin päällä oli taas kolmen millin kerros.

Floridan hurrikaani on laantunut trooppiseksi matalapaineeksi.
Hope Georgia mules and country boys will be safe.

Ällistyttävää. Lauseita. Eikä edes toimitettavaa asiaa, vaan pelkkiä havaintoja elämästä ja niiden kuvausta.

Luulin jo, että kirjoitusvärkki on jumiutunut loppuiäksi.

Lisäys 14.9.2017:
Pitäisi sanoa, että sateen kynnet rapisevat.
Kyllä siitä tulisi mieleen juokseva koira (yläkertalaisen jolla ei ole mattoja).
Lohdullista, että tekstien toimittamisen rutiini on tallella.

20.8.2017

Helmet 2017: 7 kk

Mitenkäs sitä on edistytty?

Annos näkyy olevan kirja kuukaudessa. Tahti pysyy samana riippumatta siitä, mitä luen.

Rajasin tänä vuonna Helmet-lukuhaasteen niin, että valitsen ihmisten pois heittämiä kirjoja, joita poimin lähikirjaston kierrätyshyllystä.

Keväällä viivyin Volter Kilven Alastalon salissa pitkään. Useimmat löytöni olen roudannut takaisin kierrätykseen, mutta tähän palaan vielä. Aikaa saa kulua sen verran, että hoksaan sitten kirjasta uusia juttuja.

Helsingin historia ja Kaari Utrion ruma kreivitär askarruttivat niin, että lainasin kirjastosta oheislukemista.

Lintumaalari Magnus von Wrightin päiväkirja sai minut kymmenkunta vuotta sitten kiinnostumaan Utrion romaanista, ja nyt innostuin Diakonissalaitoksen perustajan Aurora Karamzinin vaiheista.

Vähemmän on enemmän kirjoissakin. Hidas lukeminen, tiedonhaku ja muu rönsyily syventävät kokemusta.

Tähän mennessä 7 kirjaa ja 26 lukuhaasteen ehtoa:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
Merete Mazzarella, Kun kesä kääntyy
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
Volter Kilpi, Alastalon salissa
3. Suomalainen klassikkokirja
Volter Kilpi, Alastalon salissa
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
Timo Partonen, Kaamoksesta kesään
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
Matti Mäkelä, Sääkirja
6. Kirjassa on monta kertojaa
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
Tito Colliander, Heinäkuun viides päivä
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
Timo Partonen, Kaamoksesta kesään
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun
ihmisen kirjoittama kirja

Merete Mazzarella, Kun kesä kääntyy
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja "kertoo sinusta"
Matti Mäkelä, Sääkirja
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
Timo Partonen, Kaamoksesta kesään
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
Matti Mäkelä, Sääkirja
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Timo Partonen, Kaamoksesta kesään
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
19. Yhdenpäivänromaani
Volter Kilpi, Alastalon salissa
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
Kaari Utrio, Ruma kreivitär
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja
Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri
23. Käännöskirja
Tito Colliander, Heinäkuun viides päivä
24. Kirjassa selvitetään rikos
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
26. Sukutarina
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
Volter Kilpi, Alastalon salissa
35. Kirjan nimessä on erisnimi
Volter Kilpi, Alastalon salissa
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
Tito Colliander, Heinäkuun viides päivä
38. Kirjassa mennään naimisiin
Kaari Utrio, Ruma kreivitär
39. Ikääntymisestä kertova kirja
Merete Mazzarella, Kun kesä kääntyy
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin
Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri
42. Esikoisteos
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
Volter Kilpi, Alastalon salissa
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
Kaari Utrio, Ruma kreivitär
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
Tito Colliander, Heinäkuun viides päivä
49. Vuoden 2017 uutuuskirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Monta helppoa nakkia puuttuu. Kukaan ei ole luopunut ehtoon sopivasta kirjasta tai jos on, en ole jaksanut kiinnostua.

Kunpa joku alkaisi syksyn tullen sisustaa. Yleensä kirjat lentävät silloin huushollista.

Suosittelen kirjastojen kierrätyspisteitä. Niissä aarteenetsijä pääsee kokemaan samaa jännitystä kuin kirpputorilla, mutta löydöt eivät rasita kukkaroa.

Jos teidän kirjastostanne puuttuu tällainen palvelu, ehdottakaa sitä.

Pieni hylly nurkassa riittää, kun yleisöä neuvotaan tuomaan priimatavaraa ja enintään muovikassillinen kerrallaan. Ihmiset tajuavat kyllä.

16.8.2017

Valkoinen ruutu

En arvannut, että niin voisi käydä.

Että istuisin ruudun äärellä aihe mielessä, useampikin jos sattuisi olemaan tarpeen. Ja blogiteksti jäisi syntymättä.

Aihe haihtui
kuin sumu

Tapanani on aina ollut vain aloittaa kirjoittaminen, ja rivejä on karttunut. Vasta sitten olen nähnyt, mitä ja varsinkin miten aion sanoa.

Useimmilla teksteillä on ollut jonkinlainen tilaus. Se on ohjannut prosessia.

Pää tekee luonnollisesti esivalmistelut ja rutiini kantaa pitkälle. Faktoja voi tarkistaa työn kuluessa. Oikeinkirjoitusta samoin – Kielitoimiston sanakirjaa pidin jo paperiversiona pöydän kulmalla.

Teksti on kuitenkin muotoutunut lähes ilman tietoista harkintaa, kun olen kylvänyt mustaa valkoiselle ajatusten tahtiin.

Nyt kirjoittaminen ei lähtenyt ollenkaan liikkeelle. Täysin kelvollinen blogimerkinnän aihe kuivahti ja hävisi.

Pään typerää
oikuttelua?

Tapaus ei ahdistanut. Kyllä se sieltä, tuumin ja jätin bloggaamisen suosiolla toiseen kertaan.

Uusi yritys tyssäsi myös.

Se kävi jo vähän kunnian päälle. Olenhan tuottanut tekstejä vuosikymmenet. Parempia ja huonompia, totta kai. Vaan ikinä ei ole jäänyt tekemättä, jos olen ryhtynyt toimeen.

Sitä paitsi blogi on periaatteessa mukava tapa kirjoittaa.

Omituinen
umpikuja

Lopulta ymmärsin, että jotain oli pahasti vialla. Että blogiluovuuden virta oli tosiaan ehtynyt.

Sähköpostia naputtelin ongelmitta: vitsit lentelivät ja sarkasmi puri. Aloitin innoissani vastauksen kirjeeseen, joka tipahti postiluukusta. Juttu rönsyili eri tahoille, vaikka raapustin surkealla kynällä.

Ainoastaan bloggaaminen jumitti. Ideat haihtuivat kummallisesti.

Raavin Luonnos-kansion pohjalta viimeiset kirjaesittelyt ja julkaisin ne. Mitään uutta en saanut aikaan.

Onko tämä se writer's block, jota kirjailijat pelkäävät? Vai eivätkö aamulyhyet toimi enää lainkaan?

Käyn edelleen
verkoilla

Jatkan blogien lukemista, vaikka omia merkintöjä ei syntyisi. Haluan tietää, mitä ihmisille kuuluu ja mistä kaikesta asiatekstit valistavat.

Ei aavistustakaan, käynnistyykö blogi uudelleen.

P.S.
Näiden selitysten pakertaminenkin on tervanjuontia, mutta homma täytyy hoitaa. Jos vanha naisihminen lakkaa yllättäen kirjoittamasta, kaikki luulevat, että se on tullut höperöksi tai kuollut.

13.8.2017

Rahaa ja rakkautta

Haluatko lukea ensin jutun ykkösosan?
Linkki vie, ole hyvä!

Kaari Utrion romaanin Ruma kreivitär fiktiivinen sivuhenkilö Augusta on yhtä kaunis ja yhtä hienoa sukua kuin historiasta lainattu sivuhenkilö Aurora Stjernvall – ja kumpikin auttamatta vanhanpiian iässä.
"Aurora oli hovineiti ja keisariparin erityisessä suosiossa. Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta Aurora oli tanssinut sesongin toisensa jälkeen ilman sulhasta. Kun hän viimein meni kihloihin, sulhanen kuoli ennen häitä. Nyt hänellä oli uusi, huonomaineinen venäläinen – –"
Kaikki säätyläiset juoruilivat
"– – upporikkaasta venäläisestä, joka oli nyt naimassa Suomen aristokratian kauneimman kukkasen – –. Kukkanen oli jo kukoistuksensa myöhäisvaiheessa, venäläinen umpihullu ja säädyttömän taudin runtelema."
Levoton matkustelijahan mies oli, ja käsien peseminen kiinnitti ihmisten huomiota.

Yksi satumaisen rikas
ja kolme köyhää

Hovijahtimestari ja todellinen valtioneuvos Paul Nikolajevitš Demidov avioitui hovineiti Aurora Stjernvallin kanssa marraskuussa 1836. Sulhanen oli niin huonossa kunnossa, että hänet piti kantaa vihittäväksi.

Helsingissä, syrjäisessä varuskuntakaupungissa, hääjuhlat ilotulituksineen olivat suuri tapaus.

Aateli sekä varakkaat tehtailijat ja kauppiaat antoivat merkkipäivinään lahjoja vähävaraisille. Demidovin kaivosten tuottamista rikkauksista tipahti myös Sophie Sallménille pikku muruja.
"Tapauksen kunniaksi onnellinen appiukko salaneuvos Walleen lahjoitti runsaan summan köyhien morsiamien avustamiseksi. Rahastosta kirkkoherran sukulaistyttö oli pyytämättä saanut kaksi tuhatta ruplaa, joka oli hirmuinen summa tyhjissä käsissä."
Magnus von Wright merkitsi päiväkirjaansa, että oli käynyt Sofin puolesta Walleenin luona kiittämässä morsiusavustuksesta.

Myöhemmin Sofi lupasi puolet summasta Magnuksen käyttöön, ja tämä alkoi tilailla huonekaluja. Pariskunnan ensimmäiseksi kodiksi Magnus vuokrasi pienen talon Kluuvinrannasta.

Senaattori Walleen oli Aurora Stjernvallin isäpuoli. Rahat lahjoitti Demidov – Walleenilla oli velkoja.

Kaunottaren myöhempi
avioliitto

Aurora Demidovin nimeä tuskin kukaan tietää, mutta Aurora Karamzin on edelleen hyvässä muistissa.

Hänen tunnetuin saavutuksensa on Helsingin Diakonissalaitos, jonka toiminta käynnistyi nälkävuonna 1867. Se oli aluksi vain kahdeksanpaikkainen kulkutautisairaala.

Paul Nikolajevitš Demidov kuoli huhtikuussa 1840. Kaunis Aurora jäi leskeksi 32-vuotiaana, ja hänellä oli yksi lapsi, puolivuotias poika.

Aurora löysi kuitenkin uuden rakkauden. Hän meni vuonna 1846 naimisiin alikapteeni Andrei Nikolajevitš Karamzinin kanssa. Mies oli kirjallisuutta harrastavaa kulttuurisukua, mutta ei kuulunut ylimystöön.

Onnellinen avioliitto kesti kahdeksan vuotta. Everstiksi ylennyt Karamzin oli eronnut armeijasta, mutta lähti vapaaehtoisena Krimin sotaan ja kaatui Tonavan varrella.

Kaari Utrio, Ruma kreivitär
Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy 2003
(1. p. Tammi 2002)
ISBN 951-571-005-7

Lähikirjaston hyllyssä oli Espoon kaupunginmuseon julkaisu,
joka sopii Utrion romaanin oheislukemistoksi:
Aurora Karamzin : aristokratian elämää
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Marketta Klinge
Otava 2006
ISBN 978-951-1-20901-0

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
    Anton Wendelin ystävä sairastaa pitkälle edennyttä tuberkuloosia
  • Kirjassa mennään naimisiin
    Magnus von Wright ja Sofi Sallmén vihittiin toisena helluntaipäivänä 15.5.1837; romaanissa mainitaan, että Julia Gyllenfalk ja Anton Wendel vihittiin muutama päivä myöhemmin; Utrio kuvaa fiktiivisen pariskuntansa onnea, ja vaikka Magnus repi avioliiton alusta kertovia merkintöjä päiväkirjastaan, onnellinen nuoripari hänestä ja Sofistakin tuli
  • Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

9.8.2017

Tummansiniset silmät

Rutiköyhä kreivitär. Upporikas tehtailija. Varamaanmittari Magnus von Wright joka antaa piirustustunteja. Jep, se lintumaalari.

Kaari Utrion romaani Ruma kreivitär sujahti kierrätyshyllystä reppuun siksi, että halusin uudestaan tutkia, miten Utrio on käyttänyt von Wrightin päiväkirjoja.

Neidit syövät armoleipää
Bulevardilla

Romanttisen juonen päähenkilöt ovat kreivitär Julia Gyllenfalk af Bössa ja tupakkatehtailija Anton Wendel. Sääty-yhteiskunnassa aatelisto ja porvaristo seurustelevat omissa piireissään, mutta tunteet alkavat viedä.

Perunamaalla kykkivä ryysyinen piika osoittautuu aatelisneidiksi, jolla on kauniit tummansiniset silmät. Huumorintajua ja tervettä järkeä löytyy sekä neidiltä että tehtailijalta.

Ja kuinka ollakaan, perusluonteeltaan ystävällinen tehtailija haluaa tilaisuuden tullen kostaa lapsena näkemänsä vääryyden.

Monet romaanin henkilöistä ovat helsinkiläisiä, mutta asuvat hiukan syrjässä eli Bulevardilla. Joillakin on siellä kaupunkitalo ja Espoossa kartano.

Kluuvinlahti vesijättöineen on nykyisin täytetty, joten myrskyt eivät nostata enää tulvia Aleksanterinkadulle. Kampinmalmin metsän osaan hyvin kuvitella, sillä meiltä käytiin ennen Kampinmalmin terveysasemalla.

Julian ja hänen sisarensa Dorotean on pakko lähteä Bössan kartanosta. He päätyvät myös Bulevardille, kaukaisen sukulaisen holhokeiksi – ruustinna Tybelius ei tiedä velkojen määrää ja arvelee hyötyvänsä heistä.

Maanmittauskonttorilta
pappilan pöytään

Minulle romaanin herkkuja ovat Magnus von Wright, hänen ihastuksensa kohde Sophie Sallmén ja muu historiallinen väki, jota Utrio sirottelee kuviteltujen joukkoon.
"Nuori von Wright vilkuili ovelle syödessäänkin, odotti kirkkoherra [Chronsi]n väkeä. Varamaanmittari oli korviaan myöten rakastunut kirkkoherran sukulaistyttöön Sophie Sallméniin. Ruustinna [Tybeliukse]n mielestä von Wright olisi voinut valita paremminkin: hän oli sentään aatelia, vaikka Savosta, ja Sofi oli mitättömyys, köyhä sukulainen."
Kirkkoherra Chrons oli myös tosielämässä Kiteen nimismiehen poika, josta tuli teologian professori ja joka antoi Sofille kodin.

Arkkitehti tarjoaa naisille
rinkilöitä

Utrio luo viehättävän markkinakohtauksen, jossa tupakkatehtailija Anton Wendel tajuaa olevansa rakastunut kreivitär Juliaan, vanha arkkitehti Engel käy torilla ja Magnus ja Sofi tekevät hankintoja tulevaan kotiinsa.
"He lastasivat von Wrightin pärekoriin voipytyn, pesupaljun, arkkitehti Engelin huolellisesti kokeileman hyvälaatuisen varpuluudan ja peilin, jonka Sofi Sallmén valitsi ja Anton Wendel osti hänelle kodinperustamislahjaksi. Vladimir Tybelius ja von Wright tarttuivat koppaa korvista ja raahasivat sitä edellä hohotellen ja kompastellen."
Juuri tästä nautin Utrion teksteissä. Epookki menee oikein ja tarina nousee siivilleen. Nämä markkinaostokset pohjustavat osaltaan ratkaisevaa juonenkäännettä.

Romaanissa vietetään muitakin historiaan pohjautuvia häitä kuin Sofin ja Magnuksen. Lukija saa itse oivaltaa, kuka tunnettu suomalainen kaunotar on. Utrio ei tietysti hiiskahdakaan.

Jatkuu

3.8.2017

Karamellimaailma

Tästä ei kirjoiteta vaikka tosiasioiden julkinen käsitteleminen poistaisi monen paineita.

Kun pudotus loppuu ja ihminen tömähtää pohjalle, on vihdoin alusta, jolta ehkä pääsee jaloilleen. Silloin helpottaisi, jos voisi sanoa yksinkertaisesti: "Jaha, nyt se tapahtui minulle."

Työttömyys, ero, sairaus, konkurssi. Luettele lisää.

Vielä enemmän helpottaisi, jos ympäröivä kulttuuri pitäisi itsestään selvänä, että jokainen voi pudota paikaltaan. Ihan jokainen.

Ja että sitten autetaan, jos voidaan, eikä rangaista putoamisesta. Asiat ovat liian monitahoisia, jotta ketään voisi noin vain syyllistää onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet häntä.

Karamellinkova julkisuus kieltää todellisuuden ja vie ihmisarvon.

Voi meitä. Onnettomia, tietämättömiä, sairaita, typeriä, yksinäisiä, kuolevia, sietämättömiä, työttömiä, riippuvaisia, köyhiä, pelokkaita.

Tuollaisia me olemme asemasta riippumatta. Jos emme, huomenna voimme olla. Pehmeän autonpenkin sijaan tulee metrojunan muovinen invapaikka.

Ennen sanottiin, että ihmisen täytyy kohdata varjonsa.

Katveessa on myös kielteisiä puolia, joita ei näe itsessään ja jotka sijoittaa hanakasti toisiin – niihin velttoihin surkimuksiin, jotka ovat eri lajia kuin onnistujat.

Mistä löytyisi rohkeutta hyväksyä elämä ja puhua siitä?

Näitä mietin, kun yhteiskunnan huono-osaisia aletaan lomien jälkeen taas komentaa ruotuun.

1.8.2017

Ratkaisu: kirjoittaminen

"Kirjoittamaan ryhdytään elämän jossain saumakohdassa,
usein jonkinlaisessa nollatilanteessa, jossa entisyys tuntuu tyhjentäneen tarkoituksensa eikä tulevaisuus ole vielä hahmottumassa."
Näin selittää Leo Kalervo oman kirjailijanuransa alkua.

Viralliselta nimeltään Kalervo oli Leo Kalervo Eklin (1924–2011). Hän oli keskisuomalainen työmies, maatöihin kasvatettu. Kirjoittamaan ruvettuaan hän jäi sille tielleen ja päätyi helsinkiläiseksi kirjailijaksi.

Onkohan blogi kokoelma tekstejä, jotka syntyvät jossain saumakohdassa, kun ihminen haparoi tulevaisuutta kohti?

Leo Kalervo, Itseäni jäljittämässä
Weilin & Göös 1981
Lainaus on sivulta 252.

27.7.2017

Kaappiuni

Miten selittäisin Lapin kartat?
Ja tekemäni esineen rakennuksessa, jossa olen ensimmäistä kertaa?

I näytös: ryhmäytyminen

Hulppea kurssikeskus, jossa en ole aikaisemmin käynyt. Työikäistä väkeä, tavanomainen sekaporukka miehiä ja naisia. Casual Friday -pukukoodi.

Niin kuin koulutuksissa usein käy, en oikein pääse mukaan tunnelmaan, jota kurssittaja pumppaa yleisöönsä.

Äkkään, että siivooja on fuskannut: huonekaluissa on paksu pölykerros siellä, mihin ihmisten ei oleteta katsovan. Näyttääkseni touhukkaalta haen rievun ja ryhdyn ainoaan järkevään puuhaan.

II näytös: tarvikekaappi

Porukka valuu eteiseen – ahtaanpuoleinen niin isoon rakennukseen – ja siirtyy kohti seuraavaa tilannetta.

Seinät ovat täynnä koukkuihin ripustettuja päällysvaatteita. Naulakoiden luona tönöttää korkea kaappi, jossa on kaksi ovea ja alaosassa laatikoita. Arvelen, että se odottaa siirtoa lopulliselle paikalleen.

Kaappi on harmaanvihreäksi maalattua puuta. Pidän sävystä, mutta en toisen oven kuvista: sinertävistä ja punertavista sudenkorennoista. Ne näyttävät tarroilta.

Joukko painaa minut kaapin viereen ja hoksaan, etteivät korennot olekaan tarroja, vaan koristemaalarin tekemiä.

Ajattelen, että kaapissa on taiteilijantarvikkeita: värejä, papereita, kankaita. Tekisi mieli kurkistaa.

III näytös: kapina

Pöydällä on Lapin karttoja, aikakauslehdistä saksittuja kuvia ja nuhraantuneita siirtokirjainarkkeja, joista kunkin pitäisi väsätä merkityskartta.

Lapit ovat eri mittakaavoissa. Liimapuikkoja ei riitä kaikille. Ärsyynnyn koko jippoon – kuka höhlä on ostanut tällaisen koulutuksen?

Nousen ja menen katsomaan lokerikkoa, jossa säilytetään kurssilaisten vanhoja töitä. Minulla on tallessa vain kouran täyttävä siniharmaa kivi, johon olen maalannut sinisiä pellavankukkia.

– Kaikkeen sitä aikuinen ihminen tärvää päivänsä, tuhahdan miehelle, joka seisoo vieressä ja penkoo kyllästyneen näköisenä omaan lokeroonsa ahdettuja tavaroita.

Hän on samaa mieltä. Käännymme katsomaan, onko muita, jotka ovat jättäneet merkityskarttansa kesken.

Yritys tulkinnaksi

Kuka minua kurssittaa? Omat tyhmät oletukseniko? Niitä epäilen aina.

Elänkö jonkin hyödyllisenä pidetyn käsityksen mukaan, vaikkei olisi pakko? Homma muistuttaa touhupäiviä, joita kekseliäät koulutusyrittäjät myyvät työnantajille.

Mikä elämässäni on kaapissa? Mikä vaatimaton, mutta kallis ja aidosti luova? Tai ainakin välineet siihen.

Mihin tarvikkeet ovat menossa? Onko jotain kannettu jo eteiseeni asti?

23.7.2017

Operaattorit, hoi!

En uskonut, että Suomessa voisi käydä näin.

Verkkoon pääsy jäi haaveeksi maaseutukaupungin keskustassa, vaikka mobiililaite oli hyvä.

– Ja nettikin toimii, sukulainen huomautti, kun valitin ikävystyväni.

– Ei toimi, vastasin. – Kenttää on yleensä tasan yksi tolppa.

Sateella olisin halunnut tietää, kannattaisiko reissu siirtää iltapäiväksi. Säätiedotus ei kuitenkaan auennut.

Menin jopa talon alaovesta ulos, kun muistin maalaisten jutut entisvuosilta. Että piti kävellä riihen nurkalle, jos halusi soittaa kännykällä.

Sähköpostiin pääsin, kun laite näytti kahta tolppaa.

Kyselykierros suvun keskuudessa viittaa siihen, että ongelmat johtuvat operaattorista.

Paikka on teknisesti kaupunki, mutta näyttää tienristeykseen kasvaneelta kirkonkylältä. Syrjemmällä turistirysässä verkko epäilemättä toimii.

Kuinka vakiasukkaat tulevat keskustassa toimeen? Maksavat laskunsa. Bisneksen tekemisestä puhumatta.

Nykymaailmassa on päästävä nettiin sekä kotoa että firmasta.

Sanoin, että katoan sydänkesällä aika ajoin internetin ulottumattomiin.
En kuitenkaan arvannut, että joutuisin eristysleirille.
Operaattorin laskutus juoksee kyllä.

19.7.2017

Miniorava

Sepelkyyhkynen havahtui tammen oksalla. Tarkkaili ympäristöä ja jäi pää kallellaan kuuntelemaan.

Hetken päästä runkoa ylös vilisti uskomattoman pieni orava, laiha ruikkunen, jonka rakenne näkyi pörhöisen karvapeitteen läpi. Vauhtia oli kuin aikuisella, vaikka pituutta häntä mukaan lukien vain A4-arkin lyhyen sivun verran.

Pikkuinen juoksi suoraan latvaan ja kierteli siellä hetken ennen kuin karkuutti takaisin maahan.

Uutisten mukaan meren äärellä on alkukesästä aina yhtä viileää kuin tänä vuonna. Linnunpoikasten olisi kaiken järjen mukaan pitänyt selviytyä, mutta olen nähnyt vain muutaman.

Ostarin lähellä on asustellut ison "hormonilokin" poikanen, samaa lajia kuin pihan hiekkalaatikon toissakesäiset köpittelijät.

Parkkipaikalla taas säikähdin, kun huolestunut "tavallinen" lokkiemo syöksyi hätyyttämään jälkikasvunsa auton alle piiloon. Poikasia oli yksi. Varisko lie syönyt muut vai toinen lokki?

Harakka nokki ruohonleikkuukoneen jättämää luokoa takapihalla ja paimensi samalla miniharakkaa. Viime kesänä minejä oli nurkissa kaksi.

Puistojen parturit köyhdyttävät kaupunkiluontoa. En tajua, miksi tuuheat pensaat hävitetään.

Kirsikkapuu kituu nyt, kun aurinko pääsee läkittämään penkassa sen juurille, eikä leikatuista hortensioista näy tulevan raaskaa kummempia.

Satakielipuskat tarjosivat aikoinaan korvakarkkia ihmisille ja turvaa eläimille. Linnut pesivät niissä, ja rusakko kyykki oksien alla, kun iso pöllö metsästi talvi-illan ateriaa – olisiko ollut joku cityhuuhkaja?

13.7.2017

Kesän taite, ja elämän

Silvester Mazzarella oli hesalaisia, mutta pyöri joskus meikäläisenkin opiskelukuvioissa.

Kai naimisissa sen Silvesterin kanssa, ajattelin kun näin Merete Mazzarellan nimen ensi kerran. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden lehtori Helsingin yliopistossa, viisastuin sitten. Ja myöhemmin pohjoismaisen kirjallisuuden professori.

Nykyään Merete Mazzarella keikkuu lempikirjailijoideni 10 kärjessä -listalla. Ei vähiten siksi, että hän kirjoittaa muun lisäksi vanhenemisesta. Uskaltaa sitä paitsi hylätä kiertoilmaukset ja puhua vanhoista ihmisistä.

Hyvä kysymys
tekee kirjan

Mazzarella oli Kun kesä kääntyy -teosta kirjoittaessaan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen puolivälissä. Hän pohti, mitä vanhuus ja kypsyys tarkoittaa, ja totesi:
"Ei, en kuvittele että juuri minä voisin yksiselitteisesti vastata siihen kysymykseen. Mutta selvittääkseni sitä olen kirjoittanut tämän kirjan."
Tulos on viehko kirjallisuuden ja kokemusten sekoitus, eikä lainkaan raskasta luettavaa.

Oivalluksia napsahtelee kuin tikkoja taulun kymppiin.
"Lapset ja nuoret uskovat, että vanhat ihmiset ovat toinen laji: he eivät ole koskaan nähneet tuntemiansa vanhoja ihmisiä muuna kuin vain vanhoina. – – On myös paljon vanhoja ihmisiä, jotka pitävät muita vanhoja ihmisiä toisena lajina."
Tämän takiako jotkut myrkkyyntyvät, jos käytän sanaa vanha? Eiväthän he... eivät vielä pitkiin aikoihin... eivät koskaan.

Kauniin nimen
historia

Mazzarella selittää Kun kesä kääntyy -nimeä kertomalla, että Hans Ruin kirjoittaa muistelmissaan Rummet med de fyra fönstren näin:
"Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. – – Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. – – Niin, eivät asiat elämässäkään ole toisin. Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa."
Mazzarellan kirjan nimessä on ruotsiksi Då svänger sig sommaren kring sin axel eli suora lainaus Ruinilta.

Juuri tämä aika vuodesta. Nytkö on kuoleman tuloon havahtumisen hetki?

Kesä vanhassa
kalenterissa

Piti kesken sepustamisen mennä kirjahyllyn ääreen tarkistamaan, mitä Kustaa Vilkuna sanoo Vuotuisessa ajantiedossa kesän puolivälistä.

Arveluni vahvistui: Ruinin mielessä saattaa häilyä vanha pohjoismainen vuosi, jonka talvi alkoi 14.10. ja kesä 14.4. Päivät on kaiverrettu myös useimpiin suomalaisiin riimusauvoihin. Vuosipuoliskot jaettiin edelleen kahteen 13 viikon jaksoon.

Näin laskien käännytään syksyä kohti jo heinäkuun puolivälissä. Ruin varmaan koki niin. Hän muutti sotien jälkeen pysyvästi Etelä-Ruotsiin ja vietti kesät lapsuutensa saaressa Inkoossa.

Minusta kesä taittuu pari kolme viikkoa myöhemmin aivan kuin talven selkä vasta helmikuun puolella. Kesän tilastollinen lämpöhuippukin sattuu heinäkuun lopulle.

Kahden kerroksen
vanhoja

Vanhuudesta on mahdoton keskustella puhumatta tositosivanhuudesta, joksi nimitän ihmisen viimeistä vaihetta ennen kuolemaa. Yleensä se merkitsee sairautta tai ainakin heikkoutta.

Läheskään kaikki eivät pääse tositosivanhuuteen asti, vaikka kansa on entistä terveempää entistä pidempään. Mazzarella vilauttaa uudenlaista maailmanjärjestystä:
"Miltä mahtaisikaan näyttää vanhojen hallitsema yhteiskunta?
Ehkä jopa kahden vanhojen sukupolven, nimittäin oikein vanhojen ja heidän myöhemmin eläkkeelle jääneiden lastensa?"
Tästä tulee ensimmäiseksi mieleen se, kuka hoitaisi molemmat niin, että arki sujuisi edes jollain lailla.

Ei kai meitä vain
tapeta?

Mazzarella päättää kirjansa dementian ja eutanasian pohtimiseen. Radikaalit fundeeraukset ovat nyt paljon ajankohtaisempia kuin kirjan ilmestyessä vuosituhannen vaihteessa.
"Kukaties nuorempi sukupolvi ottaa jälleen käyttöön surmanjyrkänteen siinä muodossa, että mainostoimistot pannaan muotoilemaan eutanasiatarjouksia?"
No, minua ette näe leikkelemässä armomurhamainoksia lehdistä kalenterin väliin. Tekemässä niistä kirjanmerkkejä selaimeeni tai sitä vastaavaan ohjelmaan, tarkoitan.

Merete Mazzarella,
Kun kesä kääntyy : vanhenemisen taidosta
Suomentanut Risto Hannula
2. painos (1. painos ilmestyi v. 2000)
Tammi 2001
ISBN 951-31-2042-2

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
  • Jonkin muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
  • Ikääntymisestä kertova kirja

6.7.2017

Nocturne

Tyttö nauraa ja kirkuu hämärässä.
Yksi pojista rällää mopolla,
pakokaasu haisee.

Naapurilähiön päällä riippuu ohut uusikuu.
Metroasemalta kävelee mies
puhelin kourassaan, ruutu loistaa kirkkaampana
kuin mikään maisemassa.

Suljin jo laitteet ja kiskoin piuhat irti.
Ajattelen omia juttujani.

5.7.2017

Ylpeä kuolee turhaan

Selasin nidottua, huolimattomasti auki leikattua Heinäkuun viides päivä -nimistä romaania. Kirjoittaja oli Tito Colliander – ei voi olla totta, julkaisiko se tällaisia?

Kun näin ruhtinas Dolgorukin nimen, päätin viedä tekeleen kotiin.

Muistin kesäillan Iisalmessa ja Dolgorukin muistomerkin. Taistelussa kuolleen ruhtinaan ruumis palsamoitiin, ja kuusi mustaa hevosta veti sitten arkun Sortavalaan, mistä se kuljetettiin laivalla Pietariin.

Suomen sota 1808–1809 ja Koljonvirran taistelu 27.10.1808, valisti internet.

Lähes puolitoista
vuotta sotaa

Collianderin kirjan sankari on Joachim Zachris Duncker (1778–1809), yksi Vänrikki Stoolin tarinoiden henkilöistä.

Dunckerin sotatie vei helmikuussa 1808 Mikkelistä Leppävirralle, Kuopioon, Iisalmeen ja edelleen Oulun seudulle. Kesäksi palattiin Kallaveden rantaan. Lokakuussa tuli käsky siirtyä Iisalmeen ja sieltä Ouluun.

Talvisydämeksi asetuttiin Tornioon. Miehet olivat nälkiintyneitä, resuisia ja uuvuksissa. Mieliala oli katkera. Haavoittuneet jätettiin oman onnensa nojaan, ja sotimisesta ehjinä selvinneitäkin kuoli paljon tauteihin.

Helmikuussa 1809 marssittiin taas. Suunta oli Ruotsin rannikkoa alas, sillä venäläiset keskittivät joukkoja Pohjanmaalle. Sekä ratsu- että jalkaväkeä uhattiin tuoda Merenkurkun yli jäätä pitkin.

Venäläiset saapuivat 21. maaliskuuta. Rohkea talvioperaatio ja neljän päivän oleskelu Uumajassa täyttivät tarkoituksensa: Suomen pääarmeijan jäännös antautui. Se oli lopun alku.

Everstiluutnantti
teettää puvun

Duncker menestyi sotilaana. Juhannusaattona 1808 hän kirjoitti vaimolleen Toivalasta Kuopion pohjoispuolelta:
"Olen kuriirina käynyt Tukholmassa ja minut on ylennetty majuriksi, ja kuningas itse on lyönyt minut Miekkatähdistön ritariksi. Se on kuitenkin merkityksetöntä. Luopuisin mielelläni sekä majurin arvosta että tähdestä saadakseni hetken olla kanssasi. Kalleimpani, jos suinkin on mahdollista, kirjoita minulle muutama sana."
Seuraava ylennys myönnettiin 9. helmikuuta 1809. Duncker oli ansainnut sen lokakuussa Koljonvirralla.

Kurja talvi oli haalistanut voittoisan taistelun muiston, ja everstiluutnantin arvo tuntui sotatilanteen muututtua yhdentekevältä. Saavutus merkitsi vielä vähemmän kuin Tukholman kunnianosoitukset.

Ylennyksen jälkeen oli pakko hankkia kankaita uutta sotilaspukua varten. Entinen olikin jo kulunut risaksi.

Mihail Petrovitš
Dolgoruki

Lokakuussa 1808 venäläiset suuntasivat kohti Oulua. Sortavalaan komennettu keisarin entinen suosikki, "28-vuotias vaaleatukkainen ruhtinas Dolgoruki" oli marssittanut Karjalasta lisäjoukkoja operaation tueksi.

Hän tuli tiensä päähän Koljonvirran sillalla.
"Ruhtinas Dolgoruki, joka piippu hampaissa, sotilastakki avoinna, miekka toisessa kädessä ja kiikari toisessa oli johtanut taistelua istuen valkoisen ratsunsa selässä, oli saanut surmansa luodista",
Colliander kuvailee. Yksityiskohdista kerrotaan eri tavoin, mutta ammutuksi tuleminen on tosiasia.

Suomalaiset löivät vihollisen Koljonvirran taistelussa. Perääntyminen kuitenkin jatkui, ja edessä oli ankea talvi Torniossa.

Ylpeän ja katkeran
miehen loppu

Maaliskuun lopulla 1809 siis taisteltiin Uumajassa. Keväällä Duncker evakuoi armeijan varastoja pois venäläisten ulottuvilta. Kirjeisiin ilmaantui pettynyt, masentunut sävy:
"Sinulta en ole saanut mitään tietoa helmikuun 15. p:n jälkeen. Lienet jo kuollut ja haudattu. Se tieto minulta vielä puuttuu, jotta onnettomuuksieni malja olisi täysi, ja toivoni, onnettomien ainoa lohtu, mennyt."
Sotaan väsynyt mies päätyi Hörneforsin rautaruukille odottamaan, että rauha joskus solmittaisiin.

Heinäkuun viidennen päivän iltana upseerit juhlivat ruukin salissa. He luulivat, että myös Duncker oli juovuksissa, eivätkä ottaneet todesta hänen tietoaan suuren venäläisjoukon lähestymisestä.

Kun Dunckerin porukka sitten jo ampui vihollista lautatapulin suojista, esimies – kuuluisa Sandels – ratsasti ohi ja kysyi, pelkäsikö everstiluutnantti. Duncker suuttui niin, että noudatti vanhaa hidastelevaa taktiikkaansa, kun Sandels myöhemmin antoi perääntymiskäskyn.

Duncker tapatti itsensä turhaan: joutui saarroksiin ja kieltäytyi antautumasta, vaikka tuttu venäläinen upseeri tarjosi mahdollisuutta siihen.

Tito Colliander teki
propagandaa

Heinäkuun viides päivä toi mieleen ne romaanit, joita Mika Waltari kirjoitti sotien aikana.

Waltari pyrki historiallisuuden varjolla kohottamaan isänmaallista henkeä ja sittemmin myös valmistamaan lukijoitaan mahdolliseen tappioon.

Colliander kirjoitti ruotsinkielisille, joiden ikoneita Runebergin sotilashahmot ovat käsittääkseni olleet. Kuka se muisteli, että vanhemmat pakottivat opettelemaan Vänrikki Stoolia ulkoa?

Jatkosota kääntyi lopuilleen, kun Heinäkuun viides päivä ilmestyi: ruotsiksi 1943 ja suomeksi 1944.

Colliander kuvasi tilannetta, jossa kahakointi jatkui pohjoisessa, vaikka "Turun herrat ja etelän linnoitukset" olivat antautuneet. Tarkoittiko hän savolaisten toimet malliksi häviön varalta?

Runoilijan soturit
historiassa

Mielikuvitus lensi, kun Runeberg runoili vänrikkejään, mutta Collianderin teksti perustui tutkimukseen.

10.8.1943 päivätyissä Alkusanoissa Colliander katsoi tarpeelliseksi korostaa:
"Kirjassani lienee paljon sellaista, mikä poikkeaa 1808–1809 vuosien sodasta ja Vänrikki Stoolin sankareista vallitsevasta käsityksestä ja perintätiedosta. – – Huolellisesti, vieläpä yksityiskohdissakin, olen koettanut seurata ainoastaan asiallisia todistuksia."
Colliander käytti lähdeteoksia, ja romaaniin sisältyy runsaasti suoria lainauksia sotilaiden kirjeistä.

Waltarin, Collianderin ja muiden tarkoitushakuista kirjoittamista on nyt helppo arvostella, mutta jatkosodassa propaganda oli aselaji. Sotaa käytiin, oli näpeissä sitten kivääri tai kynä.

Jos Collianderilla oli ongelma, hän ratkaisi sen tyylikkäästi.

Tito Colliander,
Heinäkuun viides päivä : J. Z. Duncker ja Savon prikaati
Suomentanut Helka Varho
WSOY 1944

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Toisen taideteoksen inspiroima kirja
  • Käännöskirja
  • Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
  • Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

2.7.2017

Virkamies ja kauneus

Luulen, että kaikki ihmiset ovat omanlaisiaan ja erikoisia. Arveluani vahvistaa päiväkirjailija Samuel Pepys (1633–1703).

Pepys piti 1660-luvulla pikakirjoituksella salaista päiväkirjaa, joka selostaa hänen toilauksiaan ällistyttävän suorasukaisesti, aivan kuin jonkun muun tekemisiä ja tuntemuksia.

Kirjailijaksi sopii tituleerata, vaikka mies oli enempi kirjanpitäjä. Huolellisesti pykätyt romaanit häviävät Pepysin arjelle.

Kolmikymppinen kundi oli
  • ahkera (jatkuvasti toimistolla, ja kun deadline uhkasi, nousi varhain ja jatkoi myöhään; kirjoitti paljon työstä päiväkirjassa, piti lisäksi muisti- ja tilikirjoja)
  • uskoton (kaunis vaimo, mutta miehellä aina käsi vieraan hameen alla; tilaisuuden tullen hyppäsi pehkuihin sekä rouvien että piikojen kanssa)
  • nuuka (keskittyi säästämiseen ja rikastumiseen, piti vaimonsakin kotosalla vähissä käyttörahoissa)
  • keräilijä (hankki laajan yksityiskirjaston, maalautti muotokuvia, osti tai sai erilaisia esineitä)
  • musikaalinen (lauloi ja osasi soittaa useita instrumentteja, kustansi välillä itselleen ja jopa vaimolleen opetusta, harrasti säveltämistä, musisoi ystävien kanssa tai yksin kuutamolla)
  • kurinalainen (oli päässyt ryypiskelyn makuun, mutta korkki meni kiinni; teki lupauksia olla ilman viiniä tai teatteria vaikka jouluun ja uudisti sitoumukset huvikauden jälkeen)
  • lahjottavissa (sai palkan lisäksi monenlaisia etuja ja lahjoja, mikä oli ilmeisesti maan tapa)
  • pätevä (muistan ajatelleeni, että toimet muonituksessa ja telakoilla vaikuttivat järkeviltä; vahinko että kirjasto ehti lempata Pepysit ennen kuin luin ne uudestaan, sillä tarkoitus oli syventyä laivastoon ja hoviin)
  • mustasukkainen (tajusi olevansa hölmö kurkkiessaan, oliko vaimo pukenut alushousut, mutta ei hallinnut tunnetta)
  • sivistynyt (kiinnostunut muun muassa tieteen saavutuksista)
Merkittävimmät uutistapahtumat, joita Pepys käsittelee päiväkirjassaan, ovat kuningasvallan palauttaminen, toinen Hollannin sota, rutto ja Lontoon palo.

Vaimoaan sortava, rahakirstunsa sisältöä laskeva virkamies Pepys miettii outoa kauneuden orjuutta jonka vallassa hän on: "a strange slavery that I stand in to beauty". Jopa siisti käsikirjoitus tuottaa tyydytystä, mutta eniten musiikki. Ja ne kauniit naiset.

Kun Pepys sattuu kuulemaan teatterissa puhaltimin soitetun kappaleen, se tekee hänet samalla tavoin sairaaksi kuin hän oli silloin, kun hän oli rakastunut vaimoonsa. Riipaiseva esteettinen kokemus jatkuu koko illan vielä kotonakin.

P.S. Kommentoija, kiitos inspiraatiosta!

29.6.2017

Kaivonatiivin kesä

Heinäkuussa monen vesi tulee ämpärillä kaivosta eikä hanaa liikauttamalla seinästä. Muutenkin palataan vanhanaikaiseen tekniikkaan.

Otetaan jopa sometaukoja. Innokkaimmat pitävät nettipaastoa.

Ajatus tuntuu erikoiselta, mutta ihmiset tietävät luissaan, mikä heille on hyväksi. Jos ruudun himo vaivaa, laitteiden sulkeminen antaa mahdollisuuksia toisenlaisiin kokemuksiin.

Kaivonatiivit sukkuloivat yleensä luontevasti teknologioiden välillä.

Nettilaite jää kamarin pöydälle, kun tyhjennetään huusin alustaa, kärrätään puita liiteriin tai viihdytään tunti pari laiturin nokassa silkkiuikkujen ja omien ajatusten seurassa.

Iltapäiväkahvin aikaan tarkistetaan, uhkaako sade ja seisooko maailma entisellä paikallaan.

Sydänkesällä katoan silloin tällöin internetin ulottumattomiin.

Blogitaukoa ei kuitenkaan tule. Ajastan joitakin merkintöjä, koska ne liittyvät tiettyyn viikkoon tai päivään. Noin torstaina julkaiseminen, jota kevään korvalla lupailin, toteutuu nyt.

Kommentteihin vastaaminen saattaa tietysti viivästyä, mutta hätäkös tässä. Syödään rauhassa mansikoita ja palataan sitten.

25.6.2017

Kitkijät

Kommentoija törkkäsi kipupisteeseeni,
kun hänelle valkeni, etteivät kirjastot säilytä kaikkea.
Asiakas voi tosiaan jäädä nuolemaan näppejään.

Helsingin kaupunginkirjasto rakentaa Töölönlahdelle Oodia, johon tulee studioita ja muita pöksiä, elävien kuvien teatteri ja niin edelleen.

Saa noita olla. Meikäläinen istuu kuitenkin antiikkisen läppärinsä ääressä ja tuntee syrjäytyneensä.

Olen tietysti epätrendikäs kulttuuritantta. Pyöriikö niitä kirjastoissa liikaa?

Helmet-tietokannasta hävisi yllättäen Samuel Pepys – vihreäkantinen päiväkirjasarja, jonka olen lukenut kahteen kertaan ja ajattelin lukea nyt kesän mittaan uudelleen.

Kymmenkunta paksua osaa, sensuroimattomat naisjutut ja hyvät tieteelliset selitykset.

Myös Harold Nicolsonin ja James Lees-Milnen päiväkirjat ovat menneet samaa hukan tietä. Ymmärrän, miksi vajaat sarjat on poistettu, mutta ei Nicolsonin elämäkerta korvaa niitä.

Jamesin duunin evakkopaikka oli High Wycombe. Parina Englannin-kesänäni kävin siellä kaupoissa, kun en viitsinyt lähteä Oxfordiin. Vai oliko James uinailevassa West Wycombessa, jossa historia havisi? Ääh!

Diplomaatti Harold oli kirjailija Vita Sackville-Westin mies. Niillä oli aika erikoinen avioliitto, kaksi poikaa, koti linnan raunioilla ja vuosien aherruksen jälkeen puutarha, johon alan harrastajat tekevät yhä retkiä.

Ne tunsivat Virginia ja Leonard Woolfin ynnä muita kulttuuripersoonia.

Olisinpa älynnyt että poistot uhkaavat niitä kirjoja, jotka olisin halunnut lukea, jos ylipäätään luen jotain.

Vanhat päiväkirjat ovat kiinnostavampia kuin nykymaailman tv-formaatit.

Varaamalla olisin saanut painavat teokset melkein tuohon ostarille ja voinut lukea niitä rauhassa kotona. Eniten riepoo Pepys, jonka katoamistempun hoksasin pari kolme viikkoa sitten.

Hölmö kun olen, en käsittänyt, että jopa Pepys voidaan poistaa. Voi, miksen ryhtynyt toimeen ajoissa!

Eikö nyt muutamalle britille olisi löytynyt tilaa, kun on varaa studioihin ja kaikkeen? Täytyy litteräärejä mummojakin palvella.

Töölönlahti on niin syrjässä, ettei siitä taida olla iloa. Postitalon Kirjasto 10 aseman vieressä on juuri ja juuri menetellyt, kun olen laukannut palautukset kassissa suoraan metroon.

Vitan ja Haroldin puutarha: Sissinghurst Castle Garden

21.6.2017

Tässä ja nyt


Satama.

Muutos tekee tuloaan, ehkä pitkään. Kunnes alkaa tapahtua.

Jo ennen muutosta ja varsinkin sen jälkeen ihminen määrittelee persoonansa sen kautta. Uusi minä vaatii totuttelua.

Jonain päivänä sitten iskee oivallus, että uusi on rutiinia.

Niin kuin nyt minulle vanhuus ja eläkkeellä oleminen. Pääsiäisen jälkeen en ole uhrannut niille kovin monta ajatusta.

Olen vain elänyt sekä parempina että pahempina päivinä.

Sydänkesällä voi hengähtää. Lakata haluamasta ja toivomasta. Saa vain olla.

Hyvää juhannusta!

18.6.2017

Huoneihmisen iholla

Sää on ainoa, mitä kaupunkilaisella oikeastaan on jäljellä luonnosta, eikä sillekään joudu altistumaan kovin paljon.

Toisaalta sää on nykyään harrastus. Kauppias mainostaa langatonta joka kodin sääasemaa, ja innokkain porukka ajelee satoja kilometrejä ukkosrintaman perässä.

Tavallinen mutta
harvinainen

Kirjailija Matti Mäkelän "elämyksellinen essee" eli Sääkirja lähtee liikkeelle huoneihmisen – hauska määritelmä! – vähistä tilaisuuksista olla ulkona.
"Neljä päivää, koko elämässä, siinä huoneihmisen mahdollisuus kokea marraskuinen, tyyni, aurinkoinen arkipäivä luonnossa! Siksi myös tämän kirjan toinen osa kuvailee suomalaista vuodenkiertoa nykyihmisen näkökulmasta, kaikkia niitä nautintoja, tylsyyttä ja elämyksiä, joita sää voi antaa."
Mäkelä perustaa laskelmansa neljästä päivästä siihen, ettei aurinko juurikaan paista marraskuussa ja että ihmisen elämästä menee 20 vuotta koulussa ja seuraavat 30 töissä.

Vain jos saa määrätä ajankäytöstään itse, pääsee Mäkelän tavoin kulkemaan luonnossa silloin, kun toiset ahertavat sisällä.

Maapallo vaappuu
radallaan

Ennen kuin Mäkelä kuvailee vuodenkierron askareita ja tunnelmia, hän kirjoittaa maapallon historiasta, sään vaikutuksesta politiikkaan ynnä muusta, mihin en nyt jaksanut syventyä.

Hetken aikaa fundeerasin Milankovićin syklejä, joita Mäkelä selostaa näin:
"Ensiksikin – – maapallo heiluu akselikulmassaan 22,1 ja 24,5 asteen välillä. Tämän kaltevuuskulman vaihtelun rytmi on 41 000 vuotta."
"Toinen vaapunta – – kiertorata heiluu – – niin, että välillä aurinko on ellipsin keskellä ja välillä maapallo kulkeutuu vuorotellen ääriasentoon ellipsin kumpaankin päähän. – – rytmi on puolestaan 22 000 vuotta."
"Kolmas huojunta on – – kiertoradan litistymisen ja pyöristymisen vaihtelu. Se on epäsäännöllistä, mutta keskimääräinen rytmi on noin 100 000 vuotta."
Milankovićin syklit vaikuttavat jääkausien syntyyn. Onneksi ei tarvitse pelätä, että Skandien vuoristoon alkaa sataa enemmän lunta kuin sitä ehtii kesällä sulaa. Kohdallemme on osunut jääkausijakson lämmin kausi.

Ympäristön saastuttajat eivät tietenkään voi käyttää tätä verukkeena.

Fiksu ihminen elää kohtuullisesti ja pitää asiasta vouhkaamatta nurkkansa puhtaina. Ei päästäisi jätettä luontoon, vaikka ilmasto kestäisi sen.

Juhannus mökillä
tai festareilla

Mäkelä tarkastelee esimerkiksi uutta kalenterivuotta, joka jakautuu työhön ja lomaan kuten viikko arkeen ja viikonloppuun. Nuorille festarit ovat ainakin yhtä tärkeitä kuin perinteiset juhlat.

Sää on kaikille melko lailla samantekevä paitsi viikonloppuna ja lomalla, jolloin sen pitäisi ehdottomasti olla hyvä, toisin sanoen aurinkoinen.

Pohjoisen asukkaille on tullut tavaksi ostaa keskellä talvea pätkä kesää eli matka jonnekin, missä lämpö hellii ihoa. Maanisesta rusketuksen tavoittelusta on sentään luovuttu. Viisaat istuvat varjossa.

Vilkuna, Kalliola
ja Mäkelä

Lukemisessa on se vaara, että kirja poikii kiinnostuksen toiseen. Tyrkyllä on kaksi, joista Mäkelä sanoo ajatelleensa, että Sääkirja korvaisi ne.

Kustaa Vilkunan teos Vuotuinen ajantieto on hyllyssäni, kierrätyksestä napattu sekin. Reino Kalliolan klassikko Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa tuli aikoinaan syntymäpäivälahjaksi.

Ei Mäkelän opus näistä suinkaan virattomia tehnyt. Kirjat ovat jokainen omaa lajiaan ja myös Sääkirja nyt jo vanha – tosin koiranputkien "harsokesä" ja luonnon muu kauneus pysyy vuosikymmenestä toiseen.

Matti Mäkelä, Sääkirja
WSOY 1999 (2. painos, 1. painos ilmestyi 1998)
ISBN 951-0-22997-0

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjassa liikutaan luonnossa
    Mäkelä toteaa Jälkisanassaan: "Tutkimusmenetelmistäni ylivoimaisesti tärkein on ollut kävely, vanhanaikainen pelto- ja metsäteitä pitkin päivittäin suoritettu kävely." Kuljeskelu herätti maalaisissa epäilyksiä. Joku syrjäkulman äijä oli ladannut haulikkonsa, kun oli nähnyt hiipparin – ei sentään ampunut, kun Mäkelä selitti harjoittavansa viatonta kuntoliikuntaa. Luonnonsuojelijaksikin epäiltiin.
  • Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
    Mäkelä sanoo pitäneensä päiväkirjaa 35 vuotta ja tallentaneensa myös säähavaintoja; moni suomalainen, varsinkin mies, tarkkailee päivittäin luontoa ja säätä ja kirjaa muistiin erikoiset otukset tai ilmiöt, jos ei ihan kaikkia peipposia ja sateenripsauksia.
  • Kirja "kertoo sinusta"
    Mäkelän kiinnostus säähän ja sen tarjoamiin luontoelämyksiin on aivan sama kuin omani. Maalla kasvaneita ollaan kumpikin ja tiedetään hankikantoset. Lyhyt selailu kirjaston kierrätyshyllyn edessä sai tunkemaan Mäkelän kirjan reppuun.

11.6.2017

Sepelkyyhkyjen seksi

Sepelkyyhkyt tekevät sen puussa. Ainakin pihassa asusteleva pari tällä kertaa.

Harmaa mötti kyhjötti tammen oksalla ikkunan takana. Pian lehahti samalle oksalle toinen. Kyyhkyillä on tapana istuksia tammessa, joten en välittänyt seurata niitä.

Uutisten selaaminen keskeytyi, kun huomasin epätavallista liikettä. Haroin rillit paperikasan alta.

Sepelkyyhkyt istuivat nyt vierekkäin lähellä tammen runkoa ja nokkivat toistensa kaulaa ja päätä – jos inhimillistän, ne suutelivat yhä kiihkeämmin.

Sitten uros hypähti naaraan selkään, ja molemmat pitivät tasapainoa yllä räpyttelemällä siipiään. Oksa oli kyllä leveä ja tukeva. Kuten entisviikkoisilla meriharakoilla parittelu oli pian ohi.

Sepelkyyhkyt eivät äännelleet. Tavallista "kurnutusta" on kuulunut pitkin päivää, mutta seksi oli vaitelias toimitus.

Jälkeenpäin naaras suki ja pörhenteli höyheniään. Uros kökötti liikkumatta oksalla.

Linnut pysyttelivät parinkymmenen sentin päässä toisistaan, ja kun naaras oli mielestään siisti, molemmat jäivät istua möllöttämään.

Lopulta uros alkoi sukia itseään, ensin tavallisesti ja sitten yhä nopeampaan tahtiin. Naaras seurasi esimerkkiä. Kohta ne siirtyivät nokakkain ja sukivat kiivaasti toistensa kaulaa.

Sen pitemmälle ei kuitenkaan päästy. Vire kai meni ohi. Hetken istuttuaan uros lensi pois, ja naaras lähti vähän myöhemmin toiseen suuntaan.

Paritteluhavainnot ovat toistuvina uusi juttu, vaikka erilaisia lintuja on aiempina vuosina ollut paljon enemmän.

Sepelkyyhky LuontoPortissa

8.6.2017

Silitys

Ruostunut pyssy -juttuni kommentoija tiedusteli kaulauslaudan ja -tukin merkitystä.

Meillä oli nämä vehkeet, ja kun olin alle kouluikäinen, äiti käyttikin niitä joskus.

Tukki ei ollut mikään tukki, vaan vähän yli puoli metriä pitkä, halkaisijaltaan ehkä viisisenttinen pyöreä puu. Lauta oli noin kymmenen senttiä leveä ja vajaan metrin pituinen, ja sen keskikohdassa oli kahva.

Luulen, että lauta ja tukki oli ostettu kaupasta. Isä oli tosin kätevä käsistään, eikä hänen tekemiään esineitä aina erottanut teollisuuden tuotteista.

Muistikuvani laudasta on selkeä: vaaleaa, sileää puuta. Jo tarpeettomana kapine ajelehti komeroissa pitkään.

Kaulaus on lainattu ruotsin sanasta kavla. Samaan pesueeseen kuuluvat kaulin ja kaulita – voitaikinan kaaviloiminen on leipojille tuttua puuhaa.

Wikipedian artikkelin mukaan lakanat ja tyynyliinat kaulattiin, mutta meidän vanhassa pikkumökissä laudalla silitettiin myös pitovaatteita, jotka täytyi saada arkiseen edustuskuntoon.

Sopivan kostea vaate kierrettiin tiukasti puun ympärille, ja sitä pyöritettiin laudalla painaen kovan alustan päällä.

Kun aloin silittää itse, käytin ensin puuhellalla kuumennettavaa silitysrautaa. Kahvaosa loksautettiin rautaan, kun sen arveltiin olevan valmis. Sitten ripsittiin vettä kretongille varpuvispilällä, ja mekko silisi hyvin.

Uusi päärakennus valmistui ja sähköt vedettiin 1960-luvun alussa. Pian hankittiin sähkösilitysrauta.

Itsestään siliävät kankaat alkoivat jo lukioaikoinani vähentää hinkkaamisen tarvetta.

1.6.2017

Ruostunut pyssy

Sukulaiset ovat muistelleet Ilmari Kiannon runoa Vanhalla vinnillä kummittelee. Äiti luki sitä serkkupojille, kun nämä olivat pieniä, ja myöhemmin omille tyttärilleen.

Runosta sai vähillä esityskeinoilla dramaattisen. Jo alku oli lupaava:
"Vanhalla vinnillä kummittelee:
kuuletkos – ullakon ukset ne käy!
Lattiat oudosti loksahteleepi –
taas joku loukkohon kyyristäy . . .
   Ken se? Ken se?"
Säkeistöjen lopussa toistuvat kysymykset lisäsivät jännitystä kerta kerralta.

Vintin irvisuiset aaveet tanssivat tohvelit jalassa tai astelivat raskailla saappailla konttoorin nurkissa. Ne viskelivät arkiston kirjat ja muut tavarat hujan hajan.

Romujen takaa kummitukset löysivät rikkinäisen harpun ja yrittivät helkytellä.

Tulkkauspalvelu
Kianto–suomi

En muista, että olisin ihmetellyt outoja sanoja, joita runossa vilisi.

Ukset, kipsisen Mozartin ja sen sellaiset äiti osasi tietysti selittää, jos kysyin. Äidinäiti käytti sanaa loukko, eikä sitä sekoitettu loukkuun niin kuin nykyisin voi sattua.

Tiesin konttoorin heti komeroksi, koska sana oli tuttu isänäidin arkipuheesta. Meidän vanhoissa asuinrakennuksissamme oli kunnon vaatehuoneen kokoinen viileä ruokakomero – oikein kovalla pakkasella liian viileä: hillot, mehut ja suolakurkut piti siirtää keittiöön.

Madeirapullon tulkitsin isomahaiseksi viinapulloksi.

Kinkereistä olin kuullut, vaikka yleensä sanottiin lukuset. Kinkerikalkki olisi jäänyt selvittämättä, jos olisin ruvennut pohtimaan sitä. Nyt tiedän, että kalkki on ehtoollismalja. Oliko niin harvinainen esine päätynyt jonkun vintille?

Mankelipuuta epäilen kaulaustukiksi tai -laudaksi, mutta vieläkään en tiedä, mikä paslikkavyö on.

Varastoiko aivojen
aitta kaiken?

Hankalia sanoja karsitaan pikkuväen teksteistä innokkaasti kuin sensuurissa. Työ on usein turhaa. Lapsi nauttii kuuntelemisesta ja ohittaa liian vaikeat kohdat.

Toisaalta vähän epäilen ääneen lukemisen suuresti ylistettyä hyödyllisyyttä. Nuoremmat sisarukseni eivät edes muista, että heille on luettu, vaikka äiti luki ja myöhemmin sitten minä.

Pienempien "perään katsomiseen" kuului myös viihdytys eli leikit ja lukeminen. Ullakon kummitusten lisäksi suosikki oli se runo, jossa puun lehti lensi polun poikki ja isäjänis kuin ammuttu viitaan loikki.

Sisarusten myöhemmät tekemiset viittaavat kyllä siihen, että sanavarasto kasvaa ja verbaalisuus kehittyy, vaikka lukuhetket unohtuvat.

Pikkusisko tähtäili
lentokonetta

Yksi vanha romu ja sen kanssa mellastelu ei kaivannut selityksiä.
"– – siellä on piiput ja ruostunut pyssy –
Lempoko pyssyä seinähän lyö? . . .
   Ken se? Ken se?"
Lempo oli tuttu, koska äidinäiti käytti sitä kirosanana. Isänäiti turvautui oman murteensa piruun, kun katsoi noitumisen aiheelliseksi.

Meillä oli ruostunut pyssy, johon ei minun pienenä ollessani saanut koskea, vaikka sitä säilytettiin kaikkien näkyvissä. Pelkäsikö äiti, että joku miehistä oli joskus ladannut aseen?

Sisarussarjan vanhimpia kielletään ja varoitellaan. Meilläkin nuorimmainen otti vapauksia:
"Ruostuneella pyssyllä leikin, osoittelin kerran yhtä talon ja
mäen päällä pörräävää pienlentokonetta uhkaavasti – lähtihän se pörräämästä. Samoin leikin puukolla, jossa oli hopeinen hevosenpää."
Siinä, että tyttö huseerasi pyssyn ja puukon kanssa, ei ollut mitään erikoista. Hain itsekin lupaa kysymättä vasaran, kirveen tai sirpin, kun halusin valmistaa jotain leikkiin.

Ei ollut mitään
pelättävää

Kianto selittää runonsa lopussa, että tuuli varmaan kolisteli vintillä.

Maalaisperinteen mukaan aaveita saattoi olla olemassa, mutta ei niitä juuri pelätty. Pidin kummitusjuttuja satuina, joita koulukaverit kertoivat jännityksen vuoksi.

Metsän reunassa sijaitseva laaja, sähkötön pihapiiri opetti rohkeaksi. Jos olisin kuvitellut mörköjä tai henkiolentoja riiheen ja navettaan, olisin saanut viettää pimeät ajat huoneella tylsistymässä.

Jalkaisin liikkuvat kulkumiehet eli sällit, joista synkimmän näköisiä pelättiin ehkä aiheestakin, kävivät päivällä ja kuuluivat normaaliin ihmisten maailmaan. Äiti harhautti sällit kohteliailla puheilla naapuriin, jossa oli muka töitä tarjolla, ja lukitsi kiireesti ovet.

Suurpetoja ei siihen aikaan ollut metsissäkään, saati nurkissa.

Lapset kuuntelivat susisatuja ja kummitusrunoja huvikseen eivätkä saaneet niistä traumoja.

29.5.2017

Sähköyhtiö ehdottelee

Totinen ilmoitus.

Sähkönkäyttö on lisääntynyt viime vuodesta 3,2 %.

Kai maar. Eläkeläiset saattavat olla joskus enemmän kotosalla. Ne ovat nykyään vaativaisia eivätkä suostu istumaan pimeässä. Ruokaakin laitetaan, koska ei syödä työpaikalla.

Omaa sähkönkulutusta käsketään vertaamaan toisten huusholleihin.

Hmph. Jopa ylelliset 3,2 % tuhlaamalla jäädään keskiarvosta, ja kalleimman laskutuskuukauden energian hinta on 4,39 €.

Yhtiö ilkeää siitä huolimatta ehdottaa tulevan vuoden tavoitteeksi 10 %:n säästöä sähkön käytössä.

Konstit neuvotaan tietysti. Ne iänikuiset.

Saunaa ei saa lämmittää kuumaksi, viihde-elektroniikka pitää sammuttaa ja kaiken kukkuraksi on hankittava katkaisijalla varustettu jatkojohto. Saakohan läppäriä pitää välillä seinässä?

Ei perkunas. Katsoisivat mitä ja miten tiedottavat.

Siirtohintojen kohdalla yhtiö ei mainitse säästöjä. Päinvastoin. Hinnat nousevat taas.

Korotus nostaa asiakkaan siirtolaskun verollista loppusummaa keskimäärin 6 %, yhtiö koettaa rauhoitella.

Niin aina.

Kilpailuttaisin, mutta tutut sanovat, että kaikki lafkat kiskovat sumeilematta sähkönsiirrosta ja muista oheistuotteista.

Yhtiö neuvoi jo kaksi vuotta sitten – ilmeisen turhaan.

25.5.2017

Toiveesi voi toteutua

Jäin katsomaan postikortteja, jotka oli viskattu päällimmäisiksi melkein täyteen lehtiroskikseen.

Heitin kantamukseni astiaan ja poimin kortit talteen. Arles oli taidehistoriasta tuttu, muut paikkakunnat outoja: Nîmes, Tarascon, Aigues Mortes, Saintes Maries de la Mer. Jonkun matkamuistoja, tuumin.

Kokenut dyykkaaja kun olin, tongin ja kääntelin lehtiä. Niiden alta paljastui vanha ranskankielinen Provencen matkaopas.

– Camargue, innostuin muistaessani kuvat valkoisista hevoslaumoista, jotka kahlasivat meressä. – Sinne haluaisin.

Niin kuin usein käy, moninainen touhu sysäsi haaveet syrjään. Jos kortit sattuivat käsiin, ne herättivät kuitenkin aina saman tunteen. Seutu veti minua puoleensa.

Aika ajoin selailin roskista löytynyttä matkaopasta. Kivikirkkoja, pyhimysten patsaita, linnoja, muureja, sillan näköisiä roomalaisia vesijohtoja. Mustia härkiä, niitä valkoisia hevosia, flamingoja.

Kahden pyhimyksen patsasta kannettiin rantaveteen. Opaskirjan teksti valisti: Marie Jacobé ja Marie Salomé jotka olivat paenneet Jerusalemista laivalla Ranskaan.

Kaupungin nimi Saintes Maries de la Mer tarkoitti meren pyhiä Marioita.

Kolmas pyhimys oli Marioiden egyptiläinen palvelijatar Sainte Sara eli Sara la Noire, Musta Saara. Häntä romanit pitävät suojeluspyhimyksenään.

Kun otin kortit roskalaatikosta, kuvittelin tavallista seuramatkaa. Provence alkoi tulla muotiin.

Sittemmin lempigraafikkoni sai työn, joka liittyi romaneihin. Tai mustalaisiksi heitä silloin nimitettiin, eikä sana ollut halventava, paitsi jos puhuja loukkasi muutenkin.

Nuoruuden monikulttuurisuus oli opettanut katsomaan etnisen taustan ohi ihmiseen. Vaatteista ja tavoista tuli pian arkipäiväisiä. Tutustuessani en juuri ajatellut, oliko joku vaikka mustalainen.

– Kiinnostaisko sua lähtee niiden matkalle Etelä-Ranskaan? graafikko kysyi yhtenä päivänä. – Ne menee katsomaan pyhää Saaraa.

Saintes Maries de la Mer viettää kahden Marian juhlaa tänään.
Eilen kunnioitettiin Saaraa.

Romanien pyhiinvaellus (englanniksi, yläkulmasta voi valita ranskan)
Kieliä ei tarvitse osata: katso kuvat!
Sivun lopussa on kartta, johon saa paikannimiä, kun napsuttelee plus- ja miinusmerkkiä.

Reissu palasi mieleen, kun kommentoija sanoi, että ulkomaanmatkat ovat hänen kohdallaan varmaan taakse jäänyttä elämää. Mietin, ettei yksikään paikka ole viime vuosina todella houkutellut minua.

Tyttö kulttuurien välissä

23.5.2017

Yksi kaupunkini taas

Tuhoamisen ja tappamisen vimma...

Eikö iskujen tekijöillä ole henkilökohtaista suhdetta elämään ja sen arvoon? Tajua siitä, ettei kukaan tai mikään tai kenenkään kulttuuri ole saari.

Pitää kuolla niin komeasti, että koko maailma näkee. Siksikö, ettei kukaan katsonut? Ja opettanut kunnioitusta.

Manchester oli yksi nuoruuteni kaupunkeja. Siellä käytiin välillä ostoksilla, vaikka yleensä riitti, että käveltiin mailin verran kylän kauppoihin ja lauantaisin markkinoille.

Kerran mentiin vastaan toista suomalaista kesätyöntekijää. Lontoon juna saapui, mutta tyttöä ei näkynyt. Käännyimme asemamiehen puoleen, ja hän poistui kuuluttamaan englanniksi. Turhaan.

– Kuuluta sinä omalla kielelläsi, asemamies ehdotti lopulta minulle.

Menimme valvontakopin näköiseen ja tein työtä käskettyä. Tuntui hassulta kuulla oman äänensä kaikuvan suuressa hallissa. Sitten riemastuimme: vaaleahiuksinen tyttö kantoi matkalaukkua kohtauspaikalle.

Ihmisyys on yhdessä olemista ja tekemistä.

Ongelmien ratkomista niin hyvin kuin pystytään, jotta asiat järjestyisivät. Asemamiehen pieniä keksintöjä tai sitä, että panee ainoan elämänsä likoon lähtemällä avustustyöhön.

Maailma olisi tarpeeksi paha ilman sieppauksia ja räjähdyksiä, mutta hyökkäyksistä näyttää tulleen tapa.

20.5.2017

Meriharakan seksi

Takapihalla otettiin meriharakalta henkeä.

Ajattelin, että pakko olla meriharakka. Ja mikä rähinä – oliko irrallaan loikotteleva kissa paistijahdissa ja sai lintujen torat niskaansa?

Äänekäs piipatus jatkui niin kauan, että hain rillit päähäni ja menin ikkunaan.

Kyseessä oli tappotoimien vastakohta. Meriharakat parittelivat.

Varsinainen näytös oli jo ohi.

Lintujen seksi kestää melkein vain sen hetken, että uros lennähtää naaraan selkään ja taas pois, mutta kosiomenot ovat näyttäviä. Soitimesta syntyy pitkä kuvaus ensikertalaisen havaintopäiväkirjaan.

Vahinko, että myöhästyin. Olisin halunnut tietää, liittyikö kova huuto kosiskeluun ja jos niin miten.

Uros hypähti naaraan selästä ruohikkoon. Linnut jäivät katsomaan toisiaan.

Ehkä kymmenen sekunnin kuluttua ne kääntyivät tahoilleen ja nokkivat maasta jotain syötävää.

Parittelussa linnut vievät peräaukkonsa tiiviisti vastakkain. Siinä koko juttu. Kananomistajat tietävät yhteissuolen, joka hoitaa sekä ulostamisen että lisääntymisen. Aamiaismunat pullahtavat sieltä.

Lajien välillä saattaa olla eroja, mutta näin se yleensä menee.

Jos oikein muistan, sorsilla on penis. Vedessä paritellessa se varmistaa siittiöiden pääsyn naaraaseen asti.

Hm. Pesivätkö nämä meriharakat talon katolla?

Tutustu meriharakkaan LuontoPortissa.

17.5.2017

Kyyhkyset huhuavat

Kevät maalaa lisää vihreää. Leveän siveltimen rohkeita vetoja nurmikolla, hennompia sävyjä kadun vaahteroissa. Kesä lupailee jo.

Hanhet onneksi lähtivät. Kaksikymmentä sinnikästä etsi ruokaa jopa ohuesta lumesta, ja kyllästyin niiden ronkotukseen. Parvi tuli ihan nurkalle – siksikö, että tuuli painoi siihen harvemmin lunta eli ruohoa oli? Aamuinen koiraväki sai linnut viestittelemään toisilleen.

Myös rusakot ovat häipyneet. Entisöinä niitä vilisi puistossa: lamppujen alla puolen tusinaa ja pimeässä lisää, mikäli tuijotuksen suunnasta voi päätellä jotain. Syömisen välillä kyttäämistä, villejä takaa-ajon pyrähdyksiä, hyppyjä korkealle toista kohti.

Sepelkyyhkyillä on pesä lähistöllä, ja ne istuksivat tammessa sukimassa höyheniään. Kyyhkysten ääntelykin kuulostaa harmaalta.

13.5.2017

Divari ja viidakko

Mielessään ihminen näkee itsensä tietynlaisena: harrastan sitä, tätä ynnä tuota. Laulan, sisustan, urheilen, katson elokuvia.

Joskus käy niin, että into lopahtaa. Hitaasti tai kertaheitolla.

Elin kirjojen kanssa vuosikymmenet. En ole kirjallisuustieteilijä, joten luin huvikseni. Kerran sitten heräsi ajatus, että kaikki romaanit ja elämäkerratkin toistavat samoja tarinoita. Se oli lopun alku.

Hyllyt pursuivat kirjoja ihan kuin olisin majaillut antikvariaatissa, joten soitin kirpputorin kundit paikalle.

Myös lehtiin kyllästyin. Aikakausjournalismi oli bikinikuntoon laihduttamista ja missien rakkauksia, ja olin kai nähnyt liian monta hallitusta jaksaakseni lukea sanomalehdestä enempää kuin otsikot.

Kaktukset ja muut huonekasvit ovat kulkeneet mukanani 30 vuotta.

Aamulla etsin huushollin vahvimmat sakset ja ryhdyin tuhoamaan yli metrin levyistä joulukaktusta. Toimin suunnittelematta, mitä nyt olin mulkoillut kasvinrohjoa äkäisesti, kun tungin sen ohi sulkemaan verhoa.

Kaktus oli ihana viikon marraskuussa ja viikon helmikuussa. Punaiset kukat peittivät sen yltä päältä. Lopun ajan pensas oli vain tiellä ja niin painava, että juuri ja juuri kykenin nostamaan ruukkua.

Hävitysoperaatio tuntui oudosti samalta kuin kirjojen ja muun tavaran pakkaaminen kirpputorille vietäväksi. Tämä arveluttaa, vaikka jätin toisen joulukaktuksen ja pistokkaita.

Lakkaanko olemasta nainen, joka harrastaa huonekasveja?

Kirjojeni kohtalo:
Kun täti kirjat hävitti
Kuva jäljelle jääneestä "pienestä" joulukaktuksesta:
Talvikaktus

10.5.2017

Menestyksen tikapuut

Tuntuu, että Volter Kilpi kirjoitti Alastalon salissa -romaanin, jotta saisi ikuistetuksi koko synnyinseutunsa, niin suvun ja saaren ihmiset kuin lampaat ja kala-apajatkin.

Purjehtiminen on tietysti välttämätöntä. Sillä rikastuu.
"Me, jotka itse olemme rahaa pidelleet, me tiedämme, että raha on pyöreä ja että se on pyöreä sitä varten, että se kierisi, ja että se kierii sitä varten, että se sikiäisi – – että viskattu, kymmenen pentua hännässään, helisten kierii heittäjän kouraan takaisin."
Kilpi rakentaa lukijan silmien eteen varsin modernin, kovan bisnesmaailman.

Purjehtijan huolet
ja huvitukset

Meri ärjyy ja mies kiroaa, mutta satamaan päästyä voi ostaa kauniita esineitä tai viettää hauskan illan.
"– – Kööpenhaminan lasikellarissa, sikaari röyhymässä
suupielessä ja silkkihattu takakenossa päässä, kun kapteenit lystäilivät ja mamselli lavalla vilkutti lihavia koipiansa silmien edessä – –"
Kaveri muistelee, että yhdelle kolmesta kapteenistamme mamselli lähetti lentosuukkoja.

Vaikka Alastalon salissa istutaan keinutuolissa ja poltellaan koreaa piippua, ovat niin pakot kuin pelotkin nykyaikaisia.
"– – onnistumisen menestystä oli kannettava vain edelleen liukkailla tikapuilla ja yhä ylemmäs kukkuloille, jotka livettivät milloin hyvänsä anturan alla – eikä liukastunutta ja kerran nilkkansa taittanutta enää nostanut kompastuksen jälkeen jaloillensa, ei oma rampa toimi eikä vieraan nilkuttava usko – –"
Laivanisännän ei sopinut downshiftata pelkäksi lampaankasvattajaksi. Se olisi ollut kaikkea muuta kuin miesmäinen vaihtoehto.

Tiiliskiviromaani
liikelahjaksi

Olen nähnyt saman niteen kierrätyspisteessä jo aikaisemmin. Tunnistin sen hopealla painetusta tekstistä, jossa kiitetään vierasta sahan vihkiäisiin saapumisesta. Kaksi lahjaa yhdellä seutukunnalla olisi tilastollisesti liikaa.

Missähän kirja on ollut tällä välillä? Minulla ei ollut intoa syventyä Kilven tekstiin, kun romaani viimeksi pullahti esiin. Uusi lukukerta kajasti mielessä, mutta olin varma, että saisin teoksen kirjastosta milloin haluaisin.

Volter Kilpi,
Alastalon salissa : kuvaus saaristosta
4. painos (1. painos ilmestyi vuonna 1933)
Otava 1993
ISBN 951-1-12775-6

Muut Alastalon salissa -juttuni: napsauta kirjailijaluettelosta volter kilpi.

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjablogissa kehuttu kirja (yhteen aikaan niissä retostettiin, että Alastalon salissa on hauska – on se, hihittelin koko ajan)
  • Suomalainen klassikkokirja
  • Yhdenpäivänromaani
  • Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt (Suomalainen kansankulttuuri ei käynyt tähän haastekohtaan, sillä varhaislapsuuteni oli harmaan hirren, pärekorien, sirppien ja muun sellaisen aikaa)
  • Kirjan nimessä on erisnimi
  • Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään (uudestaan lukemista niin kuin tässä iässä monen kirjan kohdalla)

3.5.2017

Älä anna pelotella

Alastalon salissa -romaanin kieltä pidetään vaikeana ja tarinaa moititaan sekä pitkäksi että pitkäveteiseksi.

Huono maine on turhaa pelottelua. Siksi olen yrittänyt vokotella uusia lukijoita makupaloilla – eivätkö lainaukset olekin olleet ymmärrettäviä?

Myös muuten olen koettanut tuoda esiin Volter Kilven mehevää tapaa sanoa asioita.

Nimenomaan Kilven, sillä luulen, että romaanin saaristolaisten puheenparsi on samalla tavoin kuin henkilöt todellisuuspohjaista, mutta kirjailijan taiten tyylittelemää.

Purjelaivojen aikaan
Lounais-Suomessa

Murresanat ruotsalaisvaikutteineen luovat paikallistunnelmaa. Niistä selviää.

Tarjoilun seuraamisessa auttaa, kun pitää mielessä, että sämpylä tarkoittaa kahvileipää, jota me nimitämme pikkupullaksi.

Tromput taas ovat lahkeet. (Jos oikein muistan, sillä kantilla maata vanhat ihmiset puhuivat housuntrumpuista.) Tätä olisin joutunut miettimään, jos en olisi kuullut sanaa aiemmin.

Romaanin henkilöt käyttävät purjelaivakauden kieltä. Jos myöhempien aikojen maakrapu ymmärtää selitykset, pukspröötti on laivan keulapuomi – tai äijän nenä! – ja pilivinni sivulta vastaan puhaltava tuuli.

Maaseutu elää tekstissä, joka vilisee neljällä jalalla kulkevia. Luonnonvaraisia otuksia riittää kiviraunion kärpästä jäälakeuden hylkeeseen.

Talvella kapteenit ajavat hevosella, ja tilaisuuden tullen katsotaan, onko Alastalon Rusko vai Pukkilan Musta nopeampi. Lehmät laiduntavat kesäisillä niityillä, lampaat katajikoissa. Joka tuvassa taitaa olla sekä kissa että hiiriä.

Lounaisen Suomen vetohärkäkulttuuri näkyy, ja kun pojannassikat livahtavat salaa papumaahan, he ovat hernevarkaissa.

Mielihyvän kärsä imee
hunajatippoja

Kilven tyyli on kieltämättä välillä monipolvinen. Otetaan esimerkiksi kalojen saapuminen kuturannoille:
"– – koko karja purstoin potkiva, evin soutava summain merten vaelluksella on, viistävät vilvasta vapaata vapaat vilvasten parvet, viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä saapuu jonoin loppumattomin, jonoin saeten taajenevin, tuhannet tuhanten takana, kirkaskylkisten, rengassilmäisten mykkä saatto – –"
Tällaisesta pitää vain asettua nauttimaan. Kyllä tarina etenee.

Ohimennen heitetty sana täräyttää. Viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä. Siinä on meren todellinen olemus, jonka vain aavistaa, kun uida plutii heinäkuun helteillä rantavesissä.

Sisäinen tai ääneen esitetty yksinpuhelu on kätevä tekniikka, koska sillä voi kuvata sekä puhujaa että puheena olevaa henkilöä ja heidän suhdettaan. Tyylikin kuvastaa luonnetta: Härkäniemen fundeeraus tai Alastalon emännän kälätys.

Kilpi selittää kyllä, mutta usein lukijan täytyy hoksata itse, millainen ihminen sanoo ja tekee niin kuin teksti näyttää.

Kirjailija vetää joskus vertaustaan kuin nuottaa sivulta toiselle. Lukija korjaa koppaansa vonkaleiden lisäksi huumorin sintit:
"– – korvaläpi selkoselällään niin kuin mannaa olisi tippunut vaikkuun – –"
"– – [pitkä ja laiha mies] humalavarras luodetuulessa – –" (humalasalko, näin niitä kerran Seurasaaren ulkomuseossa yhden pöksän takana, lukiessa näin väljähköt vaatteet)
"– – nylkee yltäni kärsivällisyyden nahan – –"
Näitä pikkuhauskuuksia riittää melkein joka lauseeseen, monta parhaaseen.

Vaasan Ville rikastuu
ja tulli ryyppää

Hidastahtiseen parkkikokoukseen on upotettu kertomuksia parkinrakentajien menneisyydestä ja saariston väestä ylipäätään. Tajunnanvirta saa vauhtia.

Laajoja poikkeamia ovat muistelukset siitä, miten salakuljettajat juottivat tullimiehet pöydän alle ja huijasivat heitä tavalla jos toisella. Muutenkin salissa istujat suoltavat liukkaasti juttua. Elleivät suustaan, niin päänsä sisällä.

Villen, fregatti Albatrossin ja kapteeni Kallen vaiheet eli Albatrossin tarina on kuin pieni kirja kirjassa, ja se onkin julkaistu erikseen.

Jatkuu

Muut Alastalon salissa -juttuni: napsauta kirjailijaluettelosta volter kilpi.
Alastalon sanakirja sisältää kaksi linkkiä, jotka vievät merisanastoihin.