20.8.2017

Helmet 2017: 7 kk

Mitenkäs sitä on edistytty?

Annos näkyy olevan kirja kuukaudessa. Tahti pysyy samana riippumatta siitä, mitä luen.

Rajasin tänä vuonna Helmet-lukuhaasteen niin, että valitsen ihmisten pois heittämiä kirjoja, joita poimin lähikirjaston kierrätyshyllystä.

Keväällä viivyin Volter Kilven Alastalon salissa pitkään. Useimmat löytöni olen roudannut takaisin kierrätykseen, mutta tähän palaan vielä. Aikaa saa kulua sen verran, että hoksaan sitten kirjasta uusia juttuja.

Helsingin historia ja Kaari Utrion ruma kreivitär askarruttivat niin, että lainasin kirjastosta oheislukemista.

Lintumaalari Magnus von Wrightin päiväkirja sai minut kymmenkunta vuotta sitten kiinnostumaan Utrion romaanista, ja nyt innostuin Diakonissalaitoksen perustajan Aurora Karamzinin vaiheista.

Vähemmän on enemmän kirjoissakin. Hidas lukeminen, tiedonhaku ja muu rönsyily syventävät kokemusta.

Tähän mennessä 7 kirjaa ja 26 lukuhaasteen ehtoa:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
Merete Mazzarella, Kun kesä kääntyy
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
Volter Kilpi, Alastalon salissa
3. Suomalainen klassikkokirja
Volter Kilpi, Alastalon salissa
4. Kirja lisää hyvinvointiasi
Timo Partonen, Kaamoksesta kesään
5. Kirjassa liikutaan luonnossa
Matti Mäkelä, Sääkirja
6. Kirjassa on monta kertojaa
7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja
8. Suomen historiasta kertova kirja
Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
Tito Colliander, Heinäkuun viides päivä
10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
Timo Partonen, Kaamoksesta kesään
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun
ihmisen kirjoittama kirja

Merete Mazzarella, Kun kesä kääntyy
12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja
13. Kirja "kertoo sinusta"
Matti Mäkelä, Sääkirja
14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella
Timo Partonen, Kaamoksesta kesään
15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
Matti Mäkelä, Sääkirja
16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Timo Partonen, Kaamoksesta kesään
18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa
19. Yhdenpäivänromaani
Volter Kilpi, Alastalon salissa
20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
Kaari Utrio, Ruma kreivitär
21. Sankaritarina
22. Kuvitettu kirja
Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri
23. Käännöskirja
Tito Colliander, Heinäkuun viides päivä
24. Kirjassa selvitetään rikos
25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
26. Sukutarina
27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
30. Kirjan nimessä on tunne
31. Fantasiakirja
32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta
33. Kirja kertoo Intiasta
34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt
Volter Kilpi, Alastalon salissa
35. Kirjan nimessä on erisnimi
Volter Kilpi, Alastalon salissa
36. Elämäkerta tai muistelmateos
37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
Tito Colliander, Heinäkuun viides päivä
38. Kirjassa mennään naimisiin
Kaari Utrio, Ruma kreivitär
39. Ikääntymisestä kertova kirja
Merete Mazzarella, Kun kesä kääntyy
40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
41. Kirjan kannessa on eläin
Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri
42. Esikoisteos
43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
Volter Kilpi, Alastalon salissa
44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja
46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit
Kaari Utrio, Ruma kreivitär
48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän
Tito Colliander, Heinäkuun viides päivä
49. Vuoden 2017 uutuuskirja
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Monta helppoa nakkia puuttuu. Kukaan ei ole luopunut ehtoon sopivasta kirjasta tai jos on, en ole jaksanut kiinnostua.

Kunpa joku alkaisi syksyn tullen sisustaa. Yleensä kirjat lentävät silloin huushollista.

Suosittelen kirjastojen kierrätyspisteitä. Niissä aarteenetsijä pääsee kokemaan samaa jännitystä kuin kirpputorilla, mutta löydöt eivät rasita kukkaroa.

Jos teidän kirjastostanne puuttuu tällainen palvelu, ehdottakaa sitä.

Pieni hylly nurkassa riittää, kun yleisöä neuvotaan tuomaan priimatavaraa ja enintään muovikassillinen kerrallaan. Ihmiset tajuavat kyllä.

16.8.2017

Valkoinen ruutu

En arvannut, että niin voisi käydä.

Että istuisin ruudun äärellä aihe mielessä, useampikin jos oli tarpeen. Ja blogiteksti jäisi syntymättä.

Aihe haihtui
kuin sumu

Tapanani on aina ollut vain aloittaa kirjoittaminen, ja rivejä on karttunut. Vasta sitten olen nähnyt, mitä ja varsinkin miten aion sanoa.

Useimmilla teksteillä on ollut jonkinlainen tilaus. Se on ohjannut prosessia.

Pää tekee luonnollisesti esivalmistelut ja rutiini kantaa pitkälle. Faktoja voi tarkistaa työn kuluessa. Oikeinkirjoitusta samoin – Kielitoimiston sanakirjaa pidin jo paperiversiona pöydän kulmalla.

Teksti on kuitenkin muotoutunut lähes ilman tietoista harkintaa, kun olen kylvänyt mustaa valkoiselle ajatusten tahtiin.

Nyt kirjoittaminen ei lähtenyt ollenkaan liikkeelle. Täysin kelvollinen blogimerkinnän aihe kuivahti ja hävisi.

Pään typerää
oikuttelua?

Tapaus ei ahdistanut. Kyllä se sieltä, tuumin ja jätin bloggaamisen suosiolla toiseen kertaan.

Uusi yritys tyssäsi myös.

Se kävi jo vähän kunnian päälle. Olenhan tuottanut tekstejä vuosikymmenet. Parempia ja huonompia, totta kai. Vaan ikinä ei ole jäänyt tekemättä, jos olen ryhtynyt toimeen.

Sitä paitsi blogi on periaatteessa mukava tapa kirjoittaa.

Omituinen
umpikuja

Lopulta ymmärsin, että jotain oli pahasti vialla. Että blogiluovuuden virta oli tosiaan ehtynyt.

Sähköpostia naputtelin ongelmitta: vitsit lentelivät ja sarkasmi puri. Aloitin innoissani vastauksen kirjeeseen, joka tipahti postiluukusta. Juttu rönsyili eri tahoille, vaikka raapustin surkealla kynällä.

Ainoastaan bloggaaminen jumitti. Ideat haihtuivat kummallisesti.

Raavin Luonnos-kansion pohjalta viimeiset kirjaesittelyt ja julkaisin ne. Mitään uutta en saanut aikaan.

Onko tämä se writer's block, jota kirjailijat pelkäävät? Vai eivätkö aamulyhyet toimi enää?

Käyn edelleen
verkoilla

Jatkan blogien lukemista, vaikka omia merkintöjä ei syntyisi. Haluan tietää, mitä ihmisille kuuluu ja mistä kaikesta asiatekstit valistavat.

Ei aavistustakaan, käynnistyykö blogi uudelleen.

P.S.
Näiden selitysten pakertaminenkin on tervanjuontia, mutta homma täytyy hoitaa. Jos vanha naisihminen lakkaa yllättäen kirjoittamasta, kaikki luulevat, että se on tullut höperöksi tai kuollut.

13.8.2017

Rahaa ja rakkautta

Haluatko lukea ensin jutun ykkösosan?
Linkki vie, ole hyvä!

Kaari Utrion romaanin Ruma kreivitär fiktiivinen sivuhenkilö Augusta on yhtä kaunis ja yhtä hienoa sukua kuin historiasta lainattu sivuhenkilö Aurora Stjernvall – ja kumpikin auttamatta vanhanpiian iässä.
"Aurora oli hovineiti ja keisariparin erityisessä suosiossa. Kaikesta erinomaisuudestaan huolimatta Aurora oli tanssinut sesongin toisensa jälkeen ilman sulhasta. Kun hän viimein meni kihloihin, sulhanen kuoli ennen häitä. Nyt hänellä oli uusi, huonomaineinen venäläinen – –"
Kaikki säätyläiset juoruilivat
"– – upporikkaasta venäläisestä, joka oli nyt naimassa Suomen aristokratian kauneimman kukkasen – –. Kukkanen oli jo kukoistuksensa myöhäisvaiheessa, venäläinen umpihullu ja säädyttömän taudin runtelema."
Levoton matkustelijahan mies oli, ja käsien peseminen kiinnitti ihmisten huomiota.

Yksi satumaisen rikas
ja kolme köyhää

Hovijahtimestari ja todellinen valtioneuvos Paul Nikolajevitš Demidov avioitui hovineiti Aurora Stjernvallin kanssa marraskuussa 1836. Sulhanen oli niin huonossa kunnossa, että hänet piti kantaa vihittäväksi.

Helsingissä, syrjäisessä varuskuntakaupungissa, hääjuhlat ilotulituksineen olivat suuri tapaus.

Aateli sekä varakkaat tehtailijat ja kauppiaat antoivat merkkipäivinään lahjoja vähävaraisille. Demidovin kaivosten tuottamista rikkauksista tipahti myös Sophie Sallménille pikku muruja.
"Tapauksen kunniaksi onnellinen appiukko salaneuvos Walleen lahjoitti runsaan summan köyhien morsiamien avustamiseksi. Rahastosta kirkkoherran sukulaistyttö oli pyytämättä saanut kaksi tuhatta ruplaa, joka oli hirmuinen summa tyhjissä käsissä."
Magnus von Wright merkitsi päiväkirjaansa, että oli käynyt Sofin puolesta Walleenin luona kiittämässä morsiusavustuksesta.

Myöhemmin Sofi lupasi puolet summasta Magnuksen käyttöön, ja tämä alkoi tilailla huonekaluja. Pariskunnan ensimmäiseksi kodiksi Magnus vuokrasi pienen talon Kluuvinrannasta.

Senaattori Walleen oli Aurora Stjernvallin isäpuoli. Rahat lahjoitti Demidov – Walleenilla oli velkoja.

Kaunottaren myöhempi
avioliitto

Aurora Demidovin nimeä tuskin kukaan tietää, mutta Aurora Karamzin on edelleen hyvässä muistissa.

Hänen tunnetuin saavutuksensa on Helsingin Diakonissalaitos, jonka toiminta käynnistyi nälkävuonna 1867. Se oli aluksi vain kahdeksanpaikkainen kulkutautisairaala.

Paul Nikolajevitš Demidov kuoli huhtikuussa 1840. Kaunis Aurora jäi leskeksi 32-vuotiaana, ja hänellä oli yksi lapsi, puolivuotias poika.

Aurora löysi kuitenkin uuden rakkauden. Hän meni vuonna 1846 naimisiin alikapteeni Andrei Nikolajevitš Karamzinin kanssa. Mies oli kirjallisuutta harrastavaa kulttuurisukua, mutta ei kuulunut ylimystöön.

Onnellinen avioliitto kesti kahdeksan vuotta. Everstiksi ylennyt Karamzin oli eronnut armeijasta, mutta lähti vapaaehtoisena Krimin sotaan ja kaatui Tonavan varrella.

Kaari Utrio, Ruma kreivitär
Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy 2003
(1. p. Tammi 2002)
ISBN 951-571-005-7

Lähikirjaston hyllyssä oli Espoon kaupunginmuseon julkaisu,
joka sopii Utrion romaanin oheislukemistoksi:
Aurora Karamzin : aristokratian elämää
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Marketta Klinge
Otava 2006
ISBN 978-951-1-20901-0

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö
    Anton Wendelin ystävä sairastaa tuberkuloosia
  • Kirjassa mennään naimisiin
    Magnus von Wright ja Sofi Sallmén vihittiin toisena helluntaipäivänä 15.5.1837; romaanissa mainitaan, että Julia Gyllenfalk ja Anton Wendel vihittiin muutama päivä myöhemmin; Utrio kuvaa fiktiivisen pariskuntansa onnea, ja vaikka Magnus repi avioliiton alusta kertovia merkintöjä päiväkirjastaan, onnellinen nuoripari hänestä ja Sofistakin tuli
  • Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit

9.8.2017

Tummansiniset silmät

Rutiköyhä kreivitär. Upporikas tehtailija. Varamaanmittari Magnus von Wright joka antaa piirustustunteja. Jep, se lintumaalari.

Kaari Utrion romaani Ruma kreivitär sujahti kierrätyshyllystä reppuun siksi, että halusin uudestaan tutkia, miten Utrio on käyttänyt von Wrightin päiväkirjoja.

Neidit syövät armoleipää
Bulevardilla

Romanttisen juonen päähenkilöt ovat kreivitär Julia Gyllenfalk af Bössa ja tupakkatehtailija Anton Wendel. Sääty-yhteiskunnassa aatelisto ja porvaristo seurustelevat omissa piireissään, mutta tunteet alkavat viedä.

Perunamaalla kykkivä ryysyinen piika osoittautuu aatelisneidiksi, jolla on kauniit tummansiniset silmät. Huumorintajua ja tervettä järkeä löytyy sekä neidiltä että tehtailijalta.

Ja kuinka ollakaan, perusluonteeltaan ystävällinen tehtailija haluaa tilaisuuden tullen kostaa lapsena näkemänsä vääryyden.

Monet romaanin henkilöistä ovat helsinkiläisiä, mutta asuvat hiukan syrjässä eli Bulevardilla. Joillakin on siellä kaupunkitalo ja Espoossa kartano.

Kluuvinlahti vesijättöineen on nykyisin täytetty, joten myrskyt eivät nostata enää tulvia Aleksanterinkadulle. Kampinmalmin metsän osaan hyvin kuvitella, sillä meiltä käytiin ennen Kampinmalmin terveysasemalla.

Julian ja hänen sisarensa Dorotean on pakko lähteä Bössan kartanosta. He päätyvät myös Bulevardille, kaukaisen sukulaisen holhokeiksi – ruustinna Tybelius ei tiedä velkojen määrää ja arvelee hyötyvänsä heistä.

Maanmittauskonttorilta
pappilan pöytään

Minulle romaanin herkkuja ovat Magnus von Wright, hänen ihastuksensa kohde Sophie Sallmén ja muu historiallinen väki, jota Utrio sirottelee kuviteltujen joukkoon.
"Nuori von Wright vilkuili ovelle syödessäänkin, odotti kirkkoherra [Chronsi]n väkeä. Varamaanmittari oli korviaan myöten rakastunut kirkkoherran sukulaistyttöön Sophie Sallméniin. Ruustinna [Tybeliukse]n mielestä von Wright olisi voinut valita paremminkin: hän oli sentään aatelia, vaikka Savosta, ja Sofi oli mitättömyys, köyhä sukulainen."
Kirkkoherra Chrons oli myös tosielämässä Kiteen nimismiehen poika, josta tuli teologian professori ja joka antoi Sofille kodin.

Arkkitehti tarjoaa naisille
rinkilöitä

Utrio luo viehättävän markkinakohtauksen, jossa tupakkatehtailija Anton Wendel tajuaa olevansa rakastunut kreivitär Juliaan, vanha arkkitehti Engel käy torilla ja Magnus ja Sofi tekevät hankintoja tulevaan kotiinsa.
"He lastasivat von Wrightin pärekoriin voipytyn, pesupaljun, arkkitehti Engelin huolellisesti kokeileman hyvälaatuisen varpuluudan ja peilin, jonka Sofi Sallmén valitsi ja Anton Wendel osti hänelle kodinperustamislahjaksi. Vladimir Tybelius ja von Wright tarttuivat koppaa korvista ja raahasivat sitä edellä hohotellen ja kompastellen."
Juuri tästä nautin Utrion teksteissä. Epookki menee oikein ja tarina nousee siivilleen. Nämä markkinaostokset pohjustavat osaltaan ratkaisevaa juonenkäännettä.

Romaanissa vietetään muitakin historiaan pohjautuvia häitä kuin Sofin ja Magnuksen. Lukija saa itse oivaltaa, kuka tunnettu suomalainen kaunotar on. Utrio ei tietysti hiiskahdakaan.

Jatkuu

3.8.2017

Karamellimaailma

Tästä ei kirjoiteta vaikka tosiasioiden julkinen käsitteleminen poistaisi monen paineita.

Kun pudotus loppuu ja ihminen tömähtää pohjalle, on vihdoin alusta, jolta ehkä pääsee jaloilleen. Silloin helpottaisi, jos voisi sanoa yksinkertaisesti: "Jaha, nyt se tapahtui minulle."

Työttömyys, ero, sairaus, konkurssi. Luettele lisää.

Vielä enemmän helpottaisi, jos ympäröivä kulttuuri pitäisi itsestään selvänä, että jokainen voi pudota paikaltaan. Ihan jokainen.

Ja että sitten autetaan, jos voidaan, eikä rangaista putoamisesta. Asiat ovat liian monitahoisia, jotta ketään voisi noin vain syyllistää onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet häntä.

Karamellinkova julkisuus kieltää todellisuuden ja vie ihmisarvon.

Voi meitä. Onnettomia, tietämättömiä, sairaita, typeriä, yksinäisiä, kuolevia, sietämättömiä, työttömiä, riippuvaisia, köyhiä, pelokkaita.

Tuollaisia me olemme asemasta riippumatta. Jos emme, huomenna voimme olla. Pehmeän autonpenkin sijaan tulee metrojunan muovinen invapaikka.

Ennen sanottiin, että ihmisen täytyy kohdata varjonsa.

Katveessa on myös kielteisiä puolia, joita ei näe itsessään ja jotka sijoittaa hanakasti toisiin – niihin velttoihin surkimuksiin, jotka ovat eri lajia kuin onnistujat.

Mistä löytyisi rohkeutta hyväksyä elämä ja puhua siitä?

Näitä mietin, kun yhteiskunnan huono-osaisia aletaan lomien jälkeen taas komentaa ruotuun.

1.8.2017

Ratkaisu: kirjoittaminen

"Kirjoittamaan ryhdytään elämän jossain saumakohdassa,
usein jonkinlaisessa nollatilanteessa, jossa entisyys tuntuu tyhjentäneen tarkoituksensa eikä tulevaisuus ole vielä hahmottumassa."
Näin selittää Leo Kalervo oman kirjailijanuransa alkua.

Viralliselta nimeltään Kalervo oli Leo Kalervo Eklin (1924–2011). Hän oli keskisuomalainen työmies, maatöihin kasvatettu. Kirjoittamaan ruvettuaan hän jäi sille tielleen ja päätyi helsinkiläiseksi kirjailijaksi.

Onkohan blogi kokoelma tekstejä, jotka syntyvät jossain saumakohdassa, kun ihminen haparoi tulevaisuutta kohti?

Leo Kalervo, Itseäni jäljittämässä
Weilin & Göös 1981
Lainaus on sivulta 252.

27.7.2017

Kaappiuni

Miten selittäisin Lapin kartat?
Ja tekemäni esineen rakennuksessa, jossa olen ensimmäistä kertaa?

I näytös: ryhmäytyminen

Hulppea kurssikeskus, jossa en ole aikaisemmin käynyt. Työikäistä väkeä, tavanomainen sekaporukka miehiä ja naisia. Casual Friday -pukukoodi.

Niin kuin koulutuksissa usein käy, en oikein pääse mukaan tunnelmaan, jota kurssittaja pumppaa yleisöönsä.

Äkkään, että siivooja on fuskannut: huonekaluissa on paksu pölykerros siellä, mihin ihmisten ei oleteta katsovan. Näyttääkseni touhukkaalta haen rievun ja ryhdyn ainoaan järkevään puuhaan.

II näytös: tarvikekaappi

Porukka valuu eteiseen – ahtaanpuoleinen niin isoon rakennukseen – ja siirtyy kohti seuraavaa tilannetta.

Seinät ovat täynnä koukkuihin ripustettuja päällysvaatteita. Naulakoiden luona tönöttää korkea kaappi, jossa on kaksi ovea ja alaosassa laatikoita. Arvelen, että se odottaa siirtoa lopulliselle paikalleen.

Kaappi on harmaanvihreäksi maalattua puuta. Pidän sävystä, mutta en toisen oven kuvista: sinertävistä ja punertavista sudenkorennoista. Ne näyttävät tarroilta.

Joukko painaa minut kaapin viereen ja hoksaan, etteivät korennot olekaan tarroja, vaan koristemaalarin tekemiä.

Ajattelen, että kaapissa on taiteilijantarvikkeita: värejä, papereita, kankaita. Tekisi mieli kurkistaa.

III näytös: kapina

Pöydällä on Lapin karttoja, aikakauslehdistä saksittuja kuvia ja nuhraantuneita siirtokirjainarkkeja, joista kunkin pitäisi väsätä merkityskartta.

Lapit ovat eri mittakaavoissa. Liimapuikkoja ei riitä kaikille. Ärsyynnyn koko jippoon – kuka höhlä on ostanut tällaisen koulutuksen?

Nousen ja menen katsomaan lokerikkoa, jossa säilytetään kurssilaisten vanhoja töitä. Minulla on tallessa vain kouran täyttävä siniharmaa kivi, johon olen maalannut sinisiä pellavankukkia.

– Kaikkeen sitä aikuinen ihminen tärvää päivänsä, tuhahdan miehelle, joka seisoo vieressä ja penkoo kyllästyneen näköisenä omaan lokeroonsa ahdettuja tavaroita.

Hän on samaa mieltä. Käännymme katsomaan, onko muita, jotka ovat jättäneet merkityskarttansa kesken.

Yritys tulkinnaksi

Kuka minua kurssittaa? Omat tyhmät oletukseniko? Niitä epäilen aina.

Elänkö jonkin hyödyllisenä pidetyn käsityksen mukaan, vaikkei olisi pakko? Homma muistuttaa touhupäiviä, joita kekseliäät koulutusyrittäjät myyvät työnantajille.

Mikä elämässäni on kaapissa? Mikä vaatimaton, mutta kallis ja aidosti luova? Tai ainakin välineet siihen.

Mihin tarvikkeet ovat menossa? Onko jotain kannettu jo eteiseeni asti?

23.7.2017

Operaattorit, hoi!

En uskonut, että Suomessa voisi käydä näin.

Verkkoon pääsy jäi haaveeksi maaseutukaupungin keskustassa, vaikka mobiililaite oli hyvä.

– Ja nettikin toimii, sukulainen huomautti, kun valitin ikävystyväni.

– Ei toimi, vastasin. – Kenttää on yleensä tasan yksi tolppa.

Sateella olisin halunnut tietää, kannattaisiko reissu siirtää iltapäiväksi. Säätiedotus ei kuitenkaan auennut.

Menin jopa talon alaovesta ulos, kun muistin maalaisten jutut entisvuosilta. Että piti kävellä riihen nurkalle, jos halusi soittaa kännykällä.

Sähköpostiin pääsin, kun laite näytti kahta tolppaa.

Kyselykierros suvun keskuudessa viittaa siihen, että ongelmat johtuvat operaattorista.

Paikka on teknisesti kaupunki, mutta näyttää tienristeykseen kasvaneelta kirkonkylältä. Syrjemmällä turistirysässä verkko epäilemättä toimii.

Kuinka vakiasukkaat tulevat keskustassa toimeen? Maksavat laskunsa. Bisneksen tekemisestä puhumatta.

Nykymaailmassa on päästävä nettiin sekä kotoa että firmasta.

Sanoin, että katoan sydänkesällä aika ajoin internetin ulottumattomiin.
En kuitenkaan arvannut, että joutuisin eristysleirille.
Operaattorin laskutus juoksee kyllä.

19.7.2017

Miniorava

Sepelkyyhkynen havahtui tammen oksalla. Tarkkaili ympäristöä ja jäi pää kallellaan kuuntelemaan.

Hetken päästä runkoa ylös vilisti uskomattoman pieni orava, laiha ruikkunen, jonka rakenne näkyi pörhöisen karvapeitteen läpi. Vauhtia oli kuin aikuisella, vaikka pituutta häntä mukaan lukien vain A4-arkin lyhyen sivun verran.

Pikkuinen juoksi suoraan latvaan ja kierteli siellä hetken ennen kuin karkuutti takaisin maahan.

Uutisten mukaan meren äärellä on alkukesästä aina yhtä viileää kuin tänä vuonna. Linnunpoikasten olisi kaiken järjen mukaan pitänyt selviytyä, mutta olen nähnyt vain muutaman.

Ostarin lähellä on asustellut ison "hormonilokin" poikanen, samaa lajia kuin pihan hiekkalaatikon toissakesäiset köpittelijät.

Parkkipaikalla taas säikähdin, kun huolestunut "tavallinen" lokkiemo syöksyi hätyyttämään jälkikasvunsa auton alle piiloon. Poikasia oli yksi. Varisko lie syönyt muut vai toinen lokki?

Harakka nokki ruohonleikkuukoneen jättämää luokoa takapihalla ja paimensi samalla miniharakkaa. Viime kesänä minejä oli nurkissa kaksi.

Puistojen parturit köyhdyttävät kaupunkiluontoa. En tajua, miksi tuuheat pensaat hävitetään.

Kirsikkapuu kituu nyt, kun aurinko pääsee läkittämään penkassa sen juurille, eikä leikatuista hortensioista näy tulevan raaskaa kummempia.

Satakielipuskat tarjosivat aikoinaan korvakarkkia ihmisille ja turvaa eläimille. Linnut pesivät niissä, ja rusakko kyykki oksien alla, kun iso pöllö metsästi talvi-illan ateriaa – olisiko ollut joku cityhuuhkaja?

13.7.2017

Kesän taite, ja elämän

Silvester Mazzarella oli hesalaisia, mutta pyöri joskus meikäläisenkin opiskelukuvioissa.

Kai naimisissa sen Silvesterin kanssa, ajattelin kun näin Merete Mazzarellan nimen ensi kerran. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden lehtori Helsingin yliopistossa, viisastuin sitten. Ja myöhemmin pohjoismaisen kirjallisuuden professori.

Nykyään Merete Mazzarella keikkuu lempikirjailijoideni 10 kärjessä -listalla. Ei vähiten siksi, että hän kirjoittaa muun lisäksi vanhenemisesta. Uskaltaa sitä paitsi hylätä kiertoilmaukset ja puhua vanhoista ihmisistä.

Hyvä kysymys
tekee kirjan

Mazzarella oli Kun kesä kääntyy -teosta kirjoittaessaan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen puolivälissä. Hän pohti, mitä vanhuus ja kypsyys tarkoittaa, ja totesi:
"Ei, en kuvittele että juuri minä voisin yksiselitteisesti vastata siihen kysymykseen. Mutta selvittääkseni sitä olen kirjoittanut tämän kirjan."
Tulos on viehko kirjallisuuden ja kokemusten sekoitus, eikä lainkaan raskasta luettavaa.

Oivalluksia napsahtelee kuin tikkoja taulun kymppiin.
"Lapset ja nuoret uskovat, että vanhat ihmiset ovat toinen laji: he eivät ole koskaan nähneet tuntemiansa vanhoja ihmisiä muuna kuin vain vanhoina. – – On myös paljon vanhoja ihmisiä, jotka pitävät muita vanhoja ihmisiä toisena lajina."
Tämän takiako jotkut myrkkyyntyvät, jos käytän sanaa vanha? Eiväthän he... eivät vielä pitkiin aikoihin... eivät koskaan.

Kauniin nimen
historia

Mazzarella selittää Kun kesä kääntyy -nimeä kertomalla, että Hans Ruin kirjoittaa muistelmissaan Rummet med de fyra fönstren näin:
"Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. – – Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. – – Niin, eivät asiat elämässäkään ole toisin. Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa."
Mazzarellan kirjan nimessä on ruotsiksi Då svänger sig sommaren kring sin axel eli suora lainaus Ruinilta.

Juuri tämä aika vuodesta. Nytkö on kuoleman tuloon havahtumisen hetki?

Kesä vanhassa
kalenterissa

Piti kesken sepustamisen mennä kirjahyllyn ääreen tarkistamaan, mitä Kustaa Vilkuna sanoo Vuotuisessa ajantiedossa kesän puolivälistä.

Arveluni vahvistui: Ruinin mielessä saattaa häilyä vanha pohjoismainen vuosi, jonka talvi alkoi 14.10. ja kesä 14.4. Päivät on kaiverrettu myös useimpiin suomalaisiin riimusauvoihin. Vuosipuoliskot jaettiin edelleen kahteen 13 viikon jaksoon.

Näin laskien käännytään syksyä kohti jo heinäkuun puolivälissä. Ruin varmaan koki niin. Hän muutti sotien jälkeen pysyvästi Etelä-Ruotsiin ja vietti kesät lapsuutensa saaressa Inkoossa.

Minusta kesä taittuu pari kolme viikkoa myöhemmin aivan kuin talven selkä vasta helmikuun puolella. Kesän tilastollinen lämpöhuippukin sattuu heinäkuun lopulle.

Kahden kerroksen
vanhoja

Vanhuudesta on mahdoton keskustella puhumatta tositosivanhuudesta, joksi nimitän ihmisen viimeistä vaihetta ennen kuolemaa. Yleensä se merkitsee sairautta tai ainakin heikkoutta.

Läheskään kaikki eivät pääse tositosivanhuuteen asti, vaikka kansa on entistä terveempää entistä pidempään. Mazzarella vilauttaa uudenlaista maailmanjärjestystä:
"Miltä mahtaisikaan näyttää vanhojen hallitsema yhteiskunta?
Ehkä jopa kahden vanhojen sukupolven, nimittäin oikein vanhojen ja heidän myöhemmin eläkkeelle jääneiden lastensa?"
Tästä tulee ensimmäiseksi mieleen se, kuka hoitaisi molemmat niin, että arki sujuisi edes jollain lailla.

Ei kai meitä vain
tapeta?

Mazzarella päättää kirjansa dementian ja eutanasian pohtimiseen. Radikaalit fundeeraukset ovat nyt paljon ajankohtaisempia kuin kirjan ilmestyessä vuosituhannen vaihteessa.
"Kukaties nuorempi sukupolvi ottaa jälleen käyttöön surmanjyrkänteen siinä muodossa, että mainostoimistot pannaan muotoilemaan eutanasiatarjouksia?"
No, minua ette näe leikkelemässä armomurhamainoksia lehdistä kalenterin väliin. Tekemässä niistä kirjanmerkkejä selaimeeni tai sitä vastaavaan ohjelmaan, tarkoitan.

Merete Mazzarella,
Kun kesä kääntyy : vanhenemisen taidosta
Suomentanut Risto Hannula
2. painos (1. painos ilmestyi v. 2000)
Tammi 2001
ISBN 951-31-2042-2

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
  • Jonkin muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
  • Ikääntymisestä kertova kirja

6.7.2017

Nocturne

Tyttö nauraa ja kirkuu hämärässä.
Yksi pojista rällää mopolla,
pakokaasu haisee.

Naapurilähiön päällä riippuu ohut uusikuu.
Metroasemalta kävelee mies
puhelin kourassaan, ruutu loistaa kirkkaampana
kuin mikään maisemassa.

Suljin jo laitteet ja kiskoin piuhat irti.
Ajattelen omia juttujani.

5.7.2017

Ylpeä kuolee turhaan

Selasin nidottua, huolimattomasti auki leikattua Heinäkuun viides päivä -nimistä romaania. Kirjoittaja oli Tito Colliander – ei voi olla totta, julkaisiko se tällaisia?

Kun näin ruhtinas Dolgorukin nimen, päätin viedä tekeleen kotiin.

Muistin kesäillan Iisalmessa ja Dolgorukin muistomerkin. Taistelussa kuolleen ruhtinaan ruumis palsamoitiin, ja kuusi mustaa hevosta veti sitten arkun Sortavalaan, mistä se kuljetettiin laivalla Pietariin.

Suomen sota 1808–1809 ja Koljonvirran taistelu 27.10.1808, valisti internet.

Lähes puolitoista
vuotta sotaa

Collianderin kirjan sankari on Joachim Zachris Duncker (1778–1809), yksi Vänrikki Stoolin tarinoiden henkilöistä.

Dunckerin sotatie vei helmikuussa 1808 Mikkelistä Leppävirralle, Kuopioon, Iisalmeen ja edelleen Oulun seudulle. Kesäksi palattiin Kallaveden rantaan. Lokakuussa tuli käsky siirtyä Iisalmeen ja sieltä Ouluun.

Talvisydämeksi asetuttiin Tornioon. Miehet olivat nälkiintyneitä, resuisia ja uuvuksissa. Mieliala oli katkera. Haavoittuneet jätettiin oman onnensa nojaan, ja sotimisesta ehjinä selvinneitäkin kuoli paljon tauteihin.

Helmikuussa 1809 marssittiin taas. Suunta oli Ruotsin rannikkoa alas, sillä venäläiset keskittivät joukkoja Pohjanmaalle. Sekä ratsu- että jalkaväkeä uhattiin tuoda Merenkurkun yli jäätä pitkin.

Venäläiset saapuivat 21. maaliskuuta. Rohkea talvioperaatio ja neljän päivän oleskelu Uumajassa täyttivät tarkoituksensa: Suomen pääarmeijan jäännös antautui. Se oli lopun alku.

Everstiluutnantti
teettää puvun

Duncker menestyi sotilaana. Juhannusaattona 1808 hän kirjoitti vaimolleen Toivalasta Kuopion pohjoispuolelta:
"Olen kuriirina käynyt Tukholmassa ja minut on ylennetty majuriksi, ja kuningas itse on lyönyt minut Miekkatähdistön ritariksi. Se on kuitenkin merkityksetöntä. Luopuisin mielelläni sekä majurin arvosta että tähdestä saadakseni hetken olla kanssasi. Kalleimpani, jos suinkin on mahdollista, kirjoita minulle muutama sana."
Seuraava ylennys myönnettiin 9. helmikuuta 1809. Duncker oli ansainnut sen lokakuussa Koljonvirralla.

Kurja talvi oli haalistanut voittoisan taistelun muiston, ja everstiluutnantin arvo tuntui sotatilanteen muututtua yhdentekevältä. Saavutus merkitsi vielä vähemmän kuin Tukholman kunnianosoitukset.

Ylennyksen jälkeen oli pakko hankkia kankaita uutta sotilaspukua varten. Entinen olikin jo kulunut risaksi.

Mihail Petrovitš
Dolgoruki

Lokakuussa 1808 venäläiset suuntasivat kohti Oulua. Sortavalaan komennettu keisarin entinen suosikki, "28-vuotias vaaleatukkainen ruhtinas Dolgoruki" oli marssittanut Karjalasta lisäjoukkoja operaation tueksi.

Hän tuli tiensä päähän Koljonvirran sillalla.
"Ruhtinas Dolgoruki, joka piippu hampaissa, sotilastakki avoinna, miekka toisessa kädessä ja kiikari toisessa oli johtanut taistelua istuen valkoisen ratsunsa selässä, oli saanut surmansa luodista",
Colliander kuvailee. Yksityiskohdista kerrotaan eri tavoin, mutta ammutuksi tuleminen on tosiasia.

Suomalaiset löivät vihollisen Koljonvirran taistelussa. Perääntyminen kuitenkin jatkui, ja edessä oli ankea talvi Torniossa.

Ylpeän ja katkeran
miehen loppu

Maaliskuun lopulla 1809 siis taisteltiin Uumajassa. Keväällä Duncker evakuoi armeijan varastoja pois venäläisten ulottuvilta. Kirjeisiin ilmaantui pettynyt, masentunut sävy:
"Sinulta en ole saanut mitään tietoa helmikuun 15. p:n jälkeen. Lienet jo kuollut ja haudattu. Se tieto minulta vielä puuttuu, jotta onnettomuuksieni malja olisi täysi, ja toivoni, onnettomien ainoa lohtu, mennyt."
Sotaan väsynyt mies päätyi Hörneforsin rautaruukille odottamaan, että rauha joskus solmittaisiin.

Heinäkuun viidennen päivän iltana upseerit juhlivat ruukin salissa. He luulivat, että myös Duncker oli juovuksissa, eivätkä ottaneet todesta hänen tietoaan suuren venäläisjoukon lähestymisestä.

Kun Dunckerin porukka sitten jo ampui vihollista lautatapulin suojista, esimies – kuuluisa Sandels – ratsasti ohi ja kysyi, pelkäsikö everstiluutnantti. Duncker suuttui niin, että noudatti vanhaa hidastelevaa taktiikkaansa, kun Sandels myöhemmin antoi perääntymiskäskyn.

Duncker tapatti itsensä turhaan: joutui saarroksiin ja kieltäytyi antautumasta, vaikka tuttu venäläinen upseeri tarjosi mahdollisuutta siihen.

Tito Colliander teki
propagandaa

Heinäkuun viides päivä toi mieleen ne romaanit, joita Mika Waltari kirjoitti sotien aikana.

Waltari pyrki historiallisuuden varjolla kohottamaan isänmaallista henkeä ja sittemmin myös valmistamaan lukijoitaan mahdolliseen tappioon.

Colliander kirjoitti ruotsinkielisille, joiden ikoneita Runebergin sotilashahmot ovat käsittääkseni olleet. Kuka se muisteli, että vanhemmat pakottivat opettelemaan Vänrikki Stoolia ulkoa?

Jatkosota kääntyi lopuilleen, kun Heinäkuun viides päivä ilmestyi: ruotsiksi 1943 ja suomeksi 1944.

Colliander kuvasi tilannetta, jossa kahakointi jatkui pohjoisessa, vaikka "Turun herrat ja etelän linnoitukset" olivat antautuneet. Tarkoittiko hän savolaisten toimet malliksi häviön varalta?

Runoilijan soturit
historiassa

Mielikuvitus lensi, kun Runeberg runoili vänrikkejään, mutta Collianderin teksti perustui tutkimukseen.

10.8.1943 päivätyissä Alkusanoissa Colliander katsoi tarpeelliseksi korostaa:
"Kirjassani lienee paljon sellaista, mikä poikkeaa 1808–1809 vuosien sodasta ja Vänrikki Stoolin sankareista vallitsevasta käsityksestä ja perintätiedosta. – – Huolellisesti, vieläpä yksityiskohdissakin, olen koettanut seurata ainoastaan asiallisia todistuksia."
Colliander käytti lähdeteoksia, ja romaaniin sisältyy runsaasti suoria lainauksia sotilaiden kirjeistä.

Waltarin, Collianderin ja muiden tarkoitushakuista kirjoittamista on nyt helppo arvostella, mutta jatkosodassa propaganda oli aselaji. Sotaa käytiin, oli näpeissä sitten kivääri tai kynä.

Jos Collianderilla oli ongelma, hän ratkaisi sen tyylikkäästi.

Tito Colliander,
Heinäkuun viides päivä : J. Z. Duncker ja Savon prikaati
Suomentanut Helka Varho
WSOY 1944

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Toisen taideteoksen inspiroima kirja
  • Käännöskirja
  • Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
  • Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

2.7.2017

Virkamies ja kauneus

Luulen, että kaikki ihmiset ovat omanlaisiaan ja erikoisia. Arveluani vahvistaa päiväkirjailija Samuel Pepys (1633–1703).

Pepys piti 1660-luvulla pikakirjoituksella salaista päiväkirjaa, joka selostaa hänen toilauksiaan ällistyttävän suorasukaisesti, aivan kuin jonkun muun tekemisiä ja tuntemuksia.

Kirjailijaksi sopii tituleerata, vaikka mies oli enempi kirjanpitäjä. Huolellisesti pykätyt romaanit häviävät Pepysin arjelle.

Kolmikymppinen kundi oli
  • ahkera (jatkuvasti toimistolla, ja kun deadline uhkasi, nousi varhain ja jatkoi myöhään; kirjoitti paljon työstä päiväkirjassa, piti lisäksi muisti- ja tilikirjoja)
  • uskoton (kaunis vaimo, mutta miehellä aina käsi vieraan hameen alla; tilaisuuden tullen hyppäsi pehkuihin sekä rouvien että piikojen kanssa, mikä saattoi olla yleistä)
  • nuuka (keskittyi säästämiseen ja rikastumiseen; piti vaimonsakin kotosalla vähissä käyttörahoissa – ei varmaan ollut ainoa sen sortin isäntä)
  • keräilijä (hankki laajan yksityiskirjaston, maalautti muotokuvia, osti tai sai erilaisia esineitä)
  • musikaalinen (lauloi ja osasi soittaa useita instrumentteja, kustansi välillä itselleen ja jopa vaimolleen opetusta, harrasti säveltämistä, musisoi ystävien kanssa tai yksin kuutamolla)
  • kurinalainen (oli päässyt ryypiskelyn makuun, mutta korkki meni kiinni; teki lupauksia olla ilman viiniä tai teatteria vaikka jouluun ja uudisti sitoumukset huvikauden jälkeen)
  • lahjottavissa (sai palkan lisäksi monenlaisia etuja ja lahjoja, mitkä olivat ilmeisesti maan tapa)
  • pätevä (muistan ajatelleeni, että toimet muonituksessa ja telakoilla vaikuttivat järkeviltä; vahinko että kirjasto ehti lempata Pepysit ennen kuin luin ne uudestaan, sillä tarkoitus oli syventyä laivastoon ja hoviin)
  • mustasukkainen (tajusi olevansa hölmö kurkkiessaan, oliko vaimo pukenut alushousut, mutta ei hallinnut tunnetta)
  • sivistynyt (kiinnostunut muun muassa tieteen saavutuksista)
Merkittävimmät uutistapahtumat, joita Pepys käsittelee päiväkirjassaan, ovat kuningasvallan palauttaminen, toinen Hollannin sota, rutto ja Lontoon palo.

Vaimoaan sortava, rahakirstunsa sisältöä laskeva virkamies Pepys miettii outoa kauneuden orjuutta jonka vallassa hän on: "a strange slavery that I stand in to beauty". Jopa siisti käsikirjoitus tuottaa tyydytystä, mutta eniten musiikki. Ja ne kauniit naiset.

Kun Pepys sattuu kuulemaan teatterissa puhaltimin soitetun kappaleen, se tekee hänet samalla tavoin sairaaksi kuin hän oli silloin, kun hän oli rakastunut vaimoonsa. Riipaiseva esteettinen kokemus jatkuu koko illan vielä kotonakin.

P.S. Kommentoija, kiitos inspiraatiosta!

29.6.2017

Kaivonatiivin kesä

Heinäkuussa monen vesi tulee ämpärillä kaivosta eikä hanaa liikauttamalla seinästä. Muutenkin palataan vanhanaikaiseen tekniikkaan.

Otetaan jopa sometaukoja. Innokkaimmat pitävät nettipaastoa.

Ajatus tuntuu erikoiselta, mutta ihmiset tietävät luissaan, mikä heille on hyväksi. Jos ruudun himo vaivaa, laitteiden sulkeminen antaa mahdollisuuksia toisenlaisiin kokemuksiin.

Kaivonatiivit sukkuloivat yleensä luontevasti teknologioiden välillä.

Nettilaite jää kamarin pöydälle, kun tyhjennetään huusin alustaa, kärrätään puita liiteriin tai viihdytään tunti pari laiturin nokassa silkkiuikkujen ja omien ajatusten seurassa.

Iltapäiväkahvin aikaan tarkistetaan, uhkaako sade ja seisooko maailma entisellä paikallaan.

Sydänkesällä katoan silloin tällöin internetin ulottumattomiin.

Blogitaukoa ei kuitenkaan tule. Ajastan joitakin merkintöjä, koska ne liittyvät tiettyyn viikkoon tai päivään. Noin torstaina julkaiseminen, jota kevään korvalla lupailin, toteutuu nyt.

Kommentteihin vastaaminen saattaa tietysti viivästyä, mutta hätäkös tässä. Syödään rauhassa mansikoita ja palataan sitten.

25.6.2017

Kitkijät

Kommentoija törkkäsi kipupisteeseeni,
kun hänelle valkeni, etteivät kirjastot säilytä kaikkea.
Asiakas voi tosiaan jäädä nuolemaan näppejään.

Helsingin kaupunginkirjasto rakentaa Töölönlahdelle Oodia, johon tulee studioita ja muita pöksiä, elävien kuvien teatteri ja niin edelleen.

Saa noita olla. Meikäläinen istuu kuitenkin antiikkisen läppärinsä ääressä ja tuntee syrjäytyneensä.

Olen tietysti epätrendikäs kulttuuritantta. Pyöriikö niitä kirjastoissa liikaa?

Helmet-tietokannasta hävisi yllättäen Samuel Pepys – vihreäkantinen päiväkirjasarja, jonka olen lukenut kahteen kertaan ja ajattelin lukea nyt kesän mittaan uudelleen.

Kymmenkunta paksua osaa, sensuroimattomat naisjutut ja hyvät tieteelliset selitykset.

Myös Harold Nicolsonin ja James Lees-Milnen päiväkirjat ovat menneet samaa hukan tietä. Ymmärrän, miksi vajaat sarjat on poistettu, mutta ei Nicolsonin elämäkerta korvaa niitä.

Jamesin duunin evakkopaikka oli High Wycombe. Parina Englannin-kesänäni kävin siellä kaupoissa, kun en viitsinyt lähteä Oxfordiin. Vai oliko James uinailevassa West Wycombessa, jossa historia havisi? Ääh!

Ex-diplomaatti Harold oli kirjailija Vita Sackville-Westin mies. Niillä oli erikoinen avioliitto, kaksi poikaa, koti linnan raunioilla ja vuosien aherruksen jälkeen puutarha, johon alan harrastajat tekevät yhä retkiä.

Ne tunsivat Virginia ja Leonard Woolfin ynnä muita kulttuuripersoonia.

Olisinpa älynnyt että poistot uhkaavat niitä kirjoja, jotka olisin halunnut lukea, jos ylipäätään luen jotain.

Vanhat päiväkirjat ovat kiinnostavampia kuin nykymaailman tv-formaatit.

Varaamalla olisin saanut painavat teokset melkein tuohon ostarille ja voinut lukea niitä rauhassa kotona. Eniten riepoo Pepys, jonka katoamistempun hoksasin pari kolme viikkoa sitten.

Hölmö kun olen, en käsittänyt, että jopa Pepys voidaan poistaa. Voi, miksen ryhtynyt toimeen ajoissa!

Eikö nyt muutamalle britille olisi löytynyt tilaa, kun on varaa studioihin ja kaikkeen? Täytyy litteräärejä mummojakin palvella.

Töölönlahti on niin syrjässä, ettei siitä taida olla iloa. Postitalon Kirjasto 10 aseman vieressä on juuri ja juuri menetellyt, kun olen laukannut palautukset kassissa suoraan metroon.

Brittiläistä kesää eli Vitan ja Haroldin puutarha: Sissinghurst Castle Garden

21.6.2017

Tässä ja nyt


Satama.

Muutos tekee tuloaan, ehkä pitkään. Kunnes alkaa tapahtua.

Jo ennen muutosta ja varsinkin sen jälkeen ihminen määrittelee persoonansa sen kautta. Uusi minä vaatii totuttelua.

Jonain päivänä sitten iskee oivallus, että uusi on rutiinia.

Niin kuin nyt minulle vanhuus ja eläkkeellä oleminen. Pääsiäisen jälkeen en ole uhrannut niille kovin monta ajatusta.

Olen vain elänyt sekä parempina että pahempina päivinä.

Sydänkesällä voi hengähtää. Lakata haluamasta ja toivomasta. Saa vain olla.

Hyvää juhannusta!

18.6.2017

Huoneihmisen iholla

Sää on ainoa, mitä kaupunkilaisella oikeastaan on jäljellä luonnosta, eikä sillekään joudu altistumaan kovin paljon.

Toisaalta sää on nykyään harrastus. Kauppias mainostaa langatonta joka kodin sääasemaa, ja innokkain porukka ajelee satoja kilometrejä ukkosrintaman perässä.

Tavallinen mutta
harvinainen

Kirjailija Matti Mäkelän "elämyksellinen essee" eli Sääkirja lähtee liikkeelle huoneihmisen – hauska määritelmä! – vähistä tilaisuuksista olla ulkona.
"Neljä päivää, koko elämässä, siinä huoneihmisen mahdollisuus kokea marraskuinen, tyyni, aurinkoinen arkipäivä luonnossa! Siksi myös tämän kirjan toinen osa kuvailee suomalaista vuodenkiertoa nykyihmisen näkökulmasta, kaikkia niitä nautintoja, tylsyyttä ja elämyksiä, joita sää voi antaa."
Mäkelä perustaa laskelmansa neljästä päivästä siihen, ettei aurinko juurikaan paista marraskuussa ja että ihmisen elämästä menee 20 vuotta koulussa ja seuraavat 30 töissä.

Vain jos saa määrätä ajankäytöstään itse, pääsee Mäkelän tavoin kulkemaan luonnossa silloin, kun toiset ahertavat sisällä.

Maapallo vaappuu
radallaan

Ennen kuin Mäkelä kuvailee vuodenkierron askareita ja tunnelmia, hän kirjoittaa maapallon historiasta, sään vaikutuksesta politiikkaan ynnä muusta, mihin en nyt jaksanut syventyä.

Hetken aikaa fundeerasin Milankovićin syklejä, joita Mäkelä selostaa näin:
"Ensiksikin – – maapallo heiluu akselikulmassaan 22,1 ja 24,5 asteen välillä. Tämän kaltevuuskulman vaihtelun rytmi on 41 000 vuotta."
"Toinen vaapunta – – kiertorata heiluu – – niin, että välillä aurinko on ellipsin keskellä ja välillä maapallo kulkeutuu vuorotellen ääriasentoon ellipsin kumpaankin päähän. – – rytmi on puolestaan 22 000 vuotta."
"Kolmas huojunta on – – kiertoradan litistymisen ja pyöristymisen vaihtelu. Se on epäsäännöllistä, mutta keskimääräinen rytmi on noin 100 000 vuotta."
Milankovićin syklit vaikuttavat jääkausien syntyyn. Onneksi ei tarvitse pelätä, että Skandien vuoristoon alkaa sataa enemmän lunta kuin sitä ehtii kesällä sulaa. Kohdallemme on osunut jääkausijakson lämmin kausi.

Ympäristön saastuttajat eivät tietenkään voi käyttää tätä verukkeena.

Fiksu ihminen elää kohtuullisesti ja pitää asiasta vouhkaamatta nurkkansa puhtaina. Ei päästäisi jätettä luontoon, vaikka ilmasto kestäisi sen.

Juhannus mökillä
tai festareilla

Mäkelä tarkastelee esimerkiksi uutta kalenterivuotta, joka jakautuu työhön ja lomaan kuten viikko arkeen ja viikonloppuun. Nuorille festarit ovat ainakin yhtä tärkeitä kuin perinteiset juhlat.

Sää on kaikille melko lailla samantekevä paitsi viikonloppuna ja lomalla, jolloin sen pitäisi ehdottomasti olla hyvä, toisin sanoen aurinkoinen.

Pohjoisen asukkaille on tullut tavaksi ostaa keskellä talvea pätkä kesää eli matka jonnekin, missä lämpö hellii ihoa. Maanisesta rusketuksen tavoittelusta on sentään luovuttu. Viisaat istuvat varjossa.

Vilkuna, Kalliola
ja Mäkelä

Lukemisessa on se vaara, että kirja poikii kiinnostuksen toiseen. Tyrkyllä on kaksi, joista Mäkelä sanoo ajatelleensa, että Sääkirja korvaisi ne.

Kustaa Vilkunan teos Vuotuinen ajantieto on hyllyssäni, kierrätyksestä napattu sekin. Reino Kalliolan klassikko Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa tuli aikoinaan syntymäpäivälahjaksi.

Ei Mäkelän opus näistä suinkaan virattomia tehnyt. Kirjat ovat jokainen omaa lajiaan ja myös Sääkirja nyt jo vanha – tosin koiranputkien "harsokesä" ja luonnon muu kauneus pysyy vuosikymmenestä toiseen.

Matti Mäkelä, Sääkirja
WSOY 1999 (2. painos, 1. painos ilmestyi 1998)
ISBN 951-0-22997-0

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjassa liikutaan luonnossa
    Mäkelä toteaa Jälkisanassaan: "Tutkimusmenetelmistäni ylivoimaisesti tärkein on ollut kävely, vanhanaikainen pelto- ja metsäteitä pitkin päivittäin suoritettu kävely." Kuljeskelu herätti maalaisissa epäilyksiä. Joku syrjäkulman äijä oli ladannut haulikkonsa, kun oli nähnyt hiipparin – ei sentään ampunut, kun Mäkelä selitti harjoittavansa viatonta kuntoliikuntaa. Luonnonsuojelijaksikin epäiltiin.
  • Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
    Mäkelä sanoo pitäneensä päiväkirjaa 35 vuotta ja tallentaneensa myös säähavaintoja; moni suomalainen, varsinkin mies, tarkkailee päivittäin luontoa ja säätä ja kirjaa muistiin erikoiset otukset tai ilmiöt, jos ei ihan kaikkia peipposia ja sateenripsauksia.
  • Kirja "kertoo sinusta"
    Mäkelän kiinnostus säähän ja sen tarjoamiin luontoelämyksiin on aivan sama kuin omani. Maalla kasvaneita ollaan kumpikin ja tiedetään hankikantoset. Lyhyt selailu kirjaston kierrätyshyllyn edessä sai tunkemaan Mäkelän kirjan reppuun.

15.6.2017

Oi aamua

Kun hevosen selässä istuva mies lausui aamunkoitteessa runoa, nuoren keisarinnan seuranainen Sei Shōnagon ilahtui.

Se oli tuhat vuotta sitten Japanissa.

Suomessa juhannuskesän aamu koittaa muistaakseni samoihin aikoihin kuin Kiotossa. Täällä nuori kundi räyhää pihalla – kaljaa on vedetty ja kaverit heittäneet meuhkaajan lopulta ulos.

Vastakohta naurattaa, kun runoa lausuva ratsastaja juolahtaa mieleen humalaisen rähinää kuunnellessa.

Kaipasin Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjan suomennosta puolitoista vuotta sitten, kun luin Mia Kankimäen matkoista, joilla hän jäljitti Shōnagonia.

Keisarinnan seuranainen oli hauska, välillä pisteliäs, mutta noudatti etikettiä. Hevosen hiki ja lanta olisivat olleet liian rahvaanomaisia aiheita niin esteettisessä kulttuurissa.

Suomennos on viipynyt ja viipynyt.

Sei Shōnagonin merkinnät viihdyttäisivät, kun raivopää mies toikkaroi kotiin auringon ensimmäisten säteiden valossa ja huutaa julki, millaisia hänen kaverinsa ovat.

Blogimerkintäni joka käsittelee Kankimäen matkakertomusta
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

11.6.2017

Sepelkyyhkyjen seksi

Sepelkyyhkyt tekevät sen puussa. Ainakin pihassa asusteleva pari tällä kertaa.

Harmaa mötti kyhjötti tammen oksalla ikkunan takana. Pian lehahti samalle oksalle toinen. Kyyhkyillä on tapana istuksia tammessa, joten en välittänyt seurata niitä.

Uutisten selaaminen keskeytyi, kun huomasin epätavallista liikettä. Haroin rillit paperikasan alta.

Sepelkyyhkyt istuivat nyt vierekkäin lähellä tammen runkoa ja nokkivat toistensa kaulaa ja päätä – jos inhimillistän, ne suutelivat yhä kiihkeämmin.

Sitten uros hypähti naaraan selkään, ja molemmat pitivät tasapainoa yllä räpyttelemällä siipiään. Oksa oli kyllä leveä ja tukeva. Kuten entisviikkoisilla meriharakoilla parittelu oli pian ohi.

Sepelkyyhkyt eivät äännelleet. Tavallista "kurnutusta" on kuulunut pitkin päivää, mutta seksi oli vaitelias toimitus.

Jälkeenpäin naaras suki ja pörhenteli höyheniään. Uros kökötti liikkumatta oksalla.

Linnut pysyttelivät parinkymmenen sentin päässä toisistaan, ja kun naaras oli mielestään siisti, molemmat jäivät istua möllöttämään.

Lopulta uros alkoi sukia itseään, ensin tavallisesti ja sitten yhä nopeampaan tahtiin. Naaras seurasi esimerkkiä. Kohta ne siirtyivät nokakkain ja sukivat kiivaasti toistensa kaulaa.

Sen pitemmälle ei kuitenkaan päästy. Vire kai meni ohi. Hetken istuttuaan uros lensi pois, ja naaras lähti vähän myöhemmin toiseen suuntaan.

Paritteluhavainnot ovat toistuvina uusi juttu, vaikka erilaisia lintuja on aiempina vuosina ollut paljon enemmän.

Sepelkyyhky LuontoPortissa

8.6.2017

Silitys

Ruostunut pyssy -juttuni kommentoija tiedusteli kaulauslaudan ja -tukin merkitystä.

Meillä oli nämä vehkeet, ja kun olin alle kouluikäinen, äiti käyttikin niitä joskus.

Tukki ei ollut mikään tukki, vaan vähän yli puoli metriä pitkä, halkaisijaltaan ehkä viisisenttinen pyöreä puu. Lauta oli noin kymmenen senttiä leveä ja vajaan metrin pituinen, ja sen keskikohdassa oli kahva.

Luulen, että lauta ja tukki oli ostettu kaupasta. Isä oli tosin kätevä käsistään, eikä hänen tekemiään puuesineitä aina erottanut teollisuuden tuotteista.

Muistikuvani laudasta on selkeä: vaaleaa, sileää puuta. Jo tarpeettomana kapine ajelehti komeroissa pitkään.

Kaulaus on lainattu ruotsin sanasta kavla. Samaan pesueeseen kuuluvat kaulin ja kaulita – voitaikinan kaaviloiminen on leipojille tuttua puuhaa.

Wikipedian artikkelin mukaan lakanat ja tyynyliinat kaulattiin, mutta meidän vanhassa pikkumökissä laudalla silitettiin myös pitovaatteita, jotka täytyi saada arkiseen edustuskuntoon.

Sopivan kostea vaate kierrettiin tiukasti puun ympärille, ja sitä pyöritettiin laudalla painaen kovan alustan päällä.

Kun aloin silittää itse, käytin ensin puuhellalla kuumennettavaa silitysrautaa. Kahvaosa loksautettiin rautaan, kun sen arveltiin olevan valmis. Sitten ripsittiin vettä kretongille varpuvispilällä, ja mekko silisi hyvin.

Uusi päärakennus valmistui ja sähköt vedettiin 1960-luvun alussa. Pian hankittiin sähkösilitysrauta.

Itsestään siliävät kankaat alkoivat jo lukioaikoinani vähentää hinkkaamisen tarvetta.

7.6.2017

Kirjahylly juoruaa

Paljastava tämä blogeihin ilmaantunut Kirjahylly vastaa -haaste on, kun heittäytyy rehelliseksi. Kysymyksiin vastataan siis omasta hyllystä löytyvien teosten nimillä.

Täältä pesee:
  1. Oletko mies vai nainen?
    Aikanaisia
  2. Kuvaile itseäsi:
    Tietokone ja silitysrauta
  3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
    Luova mieli
  4. Kuinka voit?
    Hiljaista vimmaa
  5. Kuvaile asuinpaikkaasi:
    A Room of One's Own 'oma huone'
  6. Mihin haluaisit matkustaa?
    Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa
  7. Kuvaile parasta ystävääsi:
    Mies joka luki runon
  8. Mikä on lempivärisi?
    Liinaharja
  9. Millainen sää on nyt?
    Pouta
  10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
    Ruiskukkaehtoo
  11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
    Quand j'étais soldate 'kun olin [nais]sotilas'
  12. Millainen on parisuhteesi?
    Pohjalainen intohimo
  13. Mitä pelkäät?
    Tie Tali-Ihantalaan
  14. Päivän mietelause?
    To Everything a Season 'kaikella on aikansa'
  15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
    Lasinkirkas, hullunrohkea
  16. Miten haluaisit kuolla?
    Ajan kanssa silmäkkäin
Kirjahyllyni on transithalli, jossa kirjaston kierrätyspisteestä nypityt teokset odottelevat. Luetut / tylsiksi havaitut roudaan takaisin, ellei jätelaitos / saunanpesä tunnu sopivammalta paikalta.

On siellä muutama lahjaksi saatu / peritty / lainattu / itse ostettukin.

Valinnoista saisi juttua. Usea on osuvampi kuin heti arvaa, jotkut tavalla jota ei välttämättä arvaa.

1.6.2017

Ruostunut pyssy

Sukulaiset ovat muistelleet Ilmari Kiannon runoa Vanhalla vinnillä kummittelee. Äiti luki sitä serkkupojille, kun nämä olivat pieniä, ja myöhemmin omille tyttärilleen.

Runosta sai vähillä esityskeinoilla dramaattisen. Jo alku oli lupaava:
"Vanhalla vinnillä kummittelee:
kuuletkos – ullakon ukset ne käy!
Lattiat oudosti loksahteleepi –
taas joku loukkohon kyyristäy . . .
   Ken se? Ken se?"
Säkeistöjen lopussa toistuvat kysymykset lisäsivät jännitystä kerta kerralta.

Vintin irvisuiset aaveet tanssivat tohvelit jalassa tai astelivat raskailla saappailla konttoorin nurkissa. Ne viskelivät arkiston kirjat ja muut tavarat hujan hajan.

Romujen takaa kummitukset löysivät rikkinäisen harpun ja yrittivät helkytellä.

Tulkkauspalvelu
Kianto–suomi

En muista, että olisin ihmetellyt outoja sanoja, joita runossa vilisi.

Ukset, kipsisen Mozartin ja sen sellaiset äiti osasi tietysti selittää, jos kysyin. Äidinäiti käytti sanaa loukko, eikä sitä sekoitettu loukkuun niin kuin nykyisin voi sattua.

Tiesin konttoorin heti komeroksi, koska sana oli tuttu isänäidin arkipuheesta. Meidän vanhoissa asuinrakennuksissamme oli kunnon vaatehuoneen kokoinen viileä ruokakomero – oikein kovalla pakkasella liian viileä: hillot, mehut ja suolakurkut piti siirtää keittiöön.

Madeirapullon tulkitsin isomahaiseksi viinapulloksi.

Kinkereistä olin kuullut, vaikka yleensä sanottiin lukuset. Kinkerikalkki olisi jäänyt selvittämättä, jos olisin ruvennut pohtimaan sitä. Nyt tiedän, että kalkki on ehtoollismalja. Oliko niin harvinainen esine päätynyt jonkun vintille?

Mankelipuuta epäilen kaulaustukiksi tai -laudaksi, mutta vieläkään en tiedä, mikä paslikkavyö on.

Varastoiko aivojen
aitta kaiken?

Hankalia sanoja karsitaan pikkuväen teksteistä innokkaasti kuin sensuurissa. Työ on usein turhaa. Lapsi nauttii kuuntelemisesta ja ohittaa liian vaikeat kohdat.

Toisaalta vähän epäilen ääneen lukemisen suuresti ylistettyä hyödyllisyyttä. Nuoremmat sisarukseni eivät edes muista, että heille on luettu, vaikka äiti luki ja myöhemmin sitten minä.

Pienempien "perään katsomiseen" kuului myös viihdytys eli leikit ja lukeminen. Ullakon kummitusten lisäksi suosikki oli se runo, jossa puun lehti lensi polun poikki ja isäjänis kuin ammuttu viitaan loikki.

Sisarusten myöhemmät tekemiset viittaavat kyllä siihen, että sanavarasto kasvaa ja verbaalisuus kehittyy, vaikka lukuhetket unohtuvat.

Pikkusisko tähtäili
lentokonetta

Yksi vanha romu ja sen kanssa mellastelu ei kaivannut selityksiä.
"– – siellä on piiput ja ruostunut pyssy –
Lempoko pyssyä seinähän lyö? . . .
   Ken se? Ken se?"
Lempo oli tuttu, koska äidinäiti käytti sitä kirosanana. Isänäiti turvautui oman murteensa piruun, kun katsoi noitumisen aiheelliseksi.

Meillä oli ruostunut pyssy, johon ei minun pienenä ollessani saanut koskea, vaikka sitä säilytettiin kaikkien näkyvissä. Pelkäsikö äiti, että joku miehistä oli joskus ladannut aseen?

Sisarussarjan vanhimpia kielletään ja varoitellaan. Meilläkin nuorimmainen otti vapauksia:
"Ruostuneella pyssyllä leikin, osoittelin kerran yhtä talon ja
mäen päällä pörräävää pienlentokonetta uhkaavasti – lähtihän se pörräämästä. Samoin leikin puukolla, jossa oli hopeinen hevosenpää."
Siinä, että tyttö huseerasi pyssyn ja puukon kanssa, ei ollut mitään erikoista. Hain itsekin lupaa kysymättä vasaran, kirveen tai sirpin, kun halusin valmistaa jotain leikkiin.

Ei ollut mitään
pelättävää

Kianto selittää runonsa lopussa, että tuuli varmaan kolisteli vintillä.

Maalaisperinteen mukaan aaveita saattoi olla olemassa, mutta ei niitä juuri pelätty. Pidin kummitusjuttuja satuina, joita koulukaverit kertoivat jännityksen vuoksi.

Metsän reunassa sijaitseva laaja, sähkötön pihapiiri opetti rohkeaksi. Jos olisin kuvitellut mörköjä tai henkiolentoja riiheen ja navettaan, olisin saanut viettää pimeät ajat huoneella tylsistymässä.

Jalkaisin liikkuvat kulkumiehet eli sällit, joista synkimmän näköisiä pelättiin ehkä aiheestakin, kävivät päivällä ja kuuluivat normaaliin ihmisten maailmaan. Äiti harhautti sällit kohteliailla puheilla naapuriin, jossa oli muka töitä tarjolla, ja lukitsi kiireesti ovet.

Suurpetoja ei siihen aikaan ollut metsissäkään, saati nurkissa.

Lapset kuuntelivat susisatuja ja kummitusrunoja huvikseen eivätkä saaneet niistä traumoja.

29.5.2017

Sähköyhtiö ehdottelee

Totinen ilmoitus.

Sähkönkäyttö on lisääntynyt viime vuodesta 3,2 %.

Kai maar. Eläkeläiset saattavat olla joskus enemmän kotosalla. Ne ovat nykyään vaativaisia eivätkä suostu istumaan pimeässä. Ruokaakin laitetaan, koska ei syödä työpaikalla.

Omaa sähkönkulutusta käsketään vertaamaan toisten huusholleihin.

Hmph. Jopa ylelliset 3,2 % tuhlaamalla jäädään keskiarvosta, ja kalleimman laskutuskuukauden energian hinta on 4,39 €.

Yhtiö ilkeää siitä huolimatta ehdottaa tulevan vuoden tavoitteeksi 10 %:n säästöä sähkön käytössä.

Konstit neuvotaan tietysti. Ne iänikuiset.

Saunaa ei saa lämmittää kuumaksi, viihde-elektroniikka pitää sammuttaa ja kaiken kukkuraksi on hankittava katkaisijalla varustettu jatkojohto. Saakohan läppäriä pitää välillä seinässä?

Ei perkunas. Katsoisivat mitä ja miten tiedottavat.

Siirtohintojen kohdalla yhtiö ei mainitse säästöjä. Päinvastoin. Hinnat nousevat taas.

Korotus nostaa asiakkaan siirtolaskun verollista loppusummaa keskimäärin 6 %, yhtiö koettaa rauhoitella.

Niin aina.

Kilpailuttaisin, mutta tutut sanovat, että kaikki lafkat kiskovat sumeilematta sähkönsiirrosta ja muista oheistuotteista.

25.5.2017

Toiveesi voi toteutua

Jäin katsomaan postikortteja, jotka oli viskattu päällimmäisiksi melkein täyteen lehtiroskikseen.

Heitin kantamukseni astiaan ja poimin kortit talteen. Arles oli taidehistoriasta tuttu, muut paikkakunnat outoja: Nîmes, Tarascon, Aigues Mortes, Saintes Maries de la Mer. Jonkun matkamuistoja, tuumin.

Kokenut dyykkaaja kun olin, tongin ja kääntelin lehtiä. Niiden alta paljastui vanha ranskankielinen Provencen matkaopas.

– Camargue, innostuin muistaessani kuvat valkoisista hevoslaumoista, jotka kahlasivat meressä. – Sinne haluaisin.

Niin kuin usein käy, moninainen touhu sysäsi haaveet syrjään. Jos kortit sattuivat käsiin, ne herättivät kuitenkin aina saman tunteen. Seutu veti minua puoleensa.

Aika ajoin selailin roskista löytynyttä matkaopasta. Kivikirkkoja, pyhimysten patsaita, linnoja, muureja, sillan näköisiä roomalaisia vesijohtoja. Mustia härkiä, niitä valkoisia hevosia, flamingoja.

Kahden pyhimyksen patsasta kannettiin rantaveteen. Opaskirjan teksti valisti: Marie Jacobé ja Marie Salomé jotka olivat paenneet Jerusalemista laivalla Ranskaan.

Kaupungin nimi Saintes Maries de la Mer tarkoitti meren pyhiä Marioita.

Kolmas pyhimys oli Marioiden egyptiläinen palvelijatar Sainte Sara eli Sara la Noire, Musta Saara. Häntä romanit pitävät suojeluspyhimyksenään.

Kun otin kortit roskalaatikosta, kuvittelin tavallista seuramatkaa. Provence alkoi tulla muotiin.

Sittemmin lempigraafikkoni sai työn, joka liittyi romaneihin. Tai mustalaisiksi heitä silloin nimitettiin, eikä sana ollut halventava, paitsi jos puhuja loukkasi muutenkin.

Nuoruuden monikulttuurisuus oli opettanut katsomaan etnisen taustan ohi ihmiseen. Vaatteista ja tavoista tuli pian arkipäiväisiä. Tutustuessani en juuri ajatellut, oliko joku vaikka mustalainen.

– Kiinnostaisko sua lähtee niiden matkalle Etelä-Ranskaan? graafikko kysyi yhtenä päivänä. – Ne menee katsomaan pyhää Saaraa.

Saintes Maries de la Mer viettää kahden Marian juhlaa tänään.
Eilen kunnioitettiin Saaraa.

Romanien pyhiinvaellus (englanniksi, yläkulmasta voi valita ranskan)
Kieliä ei tarvitse osata: katso kuvat!
Sivun lopussa on kartta, johon saa paikannimiä, kun napsuttelee plus- ja miinusmerkkiä.

Reissu palasi mieleen, kun kommentoija sanoi, että ulkomaanmatkat ovat hänen kohdallaan varmaan taakse jäänyttä elämää. Mietin, ettei yksikään paikka ole viime vuosina todella houkutellut minua.

Tyttö kulttuurien välissä

23.5.2017

Yksi kaupunkini taas

Tuhoamisen ja tappamisen vimma...

Eikö iskujen tekijöillä ole henkilökohtaista suhdetta elämään ja sen arvoon? Tajua siitä, ettei kukaan tai mikään tai kenenkään kulttuuri ole saari.

Pitää kuolla niin komeasti, että koko maailma näkee. Siksikö, ettei kukaan katsonut? Ja opettanut kunnioitusta.

Manchester oli yksi nuoruuteni kaupunkeja. Siellä käytiin välillä ostoksilla, vaikka yleensä riitti, että käveltiin mailin verran kylän kauppoihin ja lauantaisin markkinoille.

Kerran mentiin vastaan toista suomalaista kesätyöntekijää. Lontoon juna saapui, mutta tyttöä ei näkynyt. Käännyimme asemamiehen puoleen, ja hän poistui kuuluttamaan englanniksi. Turhaan.

– Kuuluta sinä omalla kielelläsi, asemamies ehdotti lopulta minulle.

Menimme valvontakopin näköiseen ja tein työtä käskettyä. Tuntui hassulta kuulla oman äänensä kaikuvan suuressa hallissa. Sitten riemastuimme: vaaleahiuksinen tyttö kantoi matkalaukkua kohtauspaikalle.

Ihmisyys on yhdessä olemista ja tekemistä.

Ongelmien ratkomista niin hyvin kuin pystytään, jotta asiat järjestyisivät. Asemamiehen pieniä keksintöjä tai sitä, että panee ainoan elämänsä likoon lähtemällä avustustyöhön.

Maailma olisi tarpeeksi paha ilman sieppauksia ja räjähdyksiä, mutta hyökkäyksistä näyttää tulleen tapa.

20.5.2017

Meriharakan seksi

Takapihalla otettiin meriharakalta henkeä.

Ajattelin, että pakko olla meriharakka. Ja mikä rähinä – oliko irrallaan loikotteleva kissa paistijahdissa ja sai lintujen torat niskaansa?

Äänekäs piipatus jatkui niin kauan, että hain rillit päähäni ja menin ikkunaan.

Kyseessä oli tappotoimien vastakohta. Meriharakat parittelivat.

Varsinainen näytös oli jo ohi.

Lintujen seksi kestää melkein vain sen hetken, että uros lennähtää naaraan selkään ja taas pois, mutta kosiomenot ovat näyttäviä. Soitimesta syntyy pitkä kuvaus ensikertalaisen havaintopäiväkirjaan.

Vahinko, että myöhästyin. Olisin halunnut tietää, liittyikö kova huuto kosiskeluun ja jos niin miten.

Uros hypähti naaraan selästä ruohikkoon. Linnut jäivät katsomaan toisiaan.

Ehkä kymmenen sekunnin kuluttua ne kääntyivät tahoilleen ja nokkivat maasta jotain syötävää.

Parittelussa linnut vievät peräaukkonsa tiiviisti vastakkain. Siinä koko juttu. Kananomistajat tietävät yhteissuolen, joka hoitaa sekä ulostamisen että lisääntymisen. Aamiaismunat pullahtavat sieltä.

Lajien välillä saattaa olla eroja, mutta näin se yleensä menee.

Jos oikein muistan, sorsilla on penis. Vedessä paritellessa se varmistaa siittiöiden pääsyn naaraaseen asti.

Hm. Pesivätkö nämä meriharakat talon katolla?

Tutustu meriharakkaan LuontoPortissa.

17.5.2017

Kyyhkyset huhuavat

Kevät maalaa lisää vihreää. Leveän siveltimen rohkeita vetoja nurmikolla, hennompia sävyjä kadun vaahteroissa. Kesä lupailee jo.

Hanhet onneksi lähtivät. Kaksikymmentä sinnikästä etsi ruokaa jopa ohuesta lumesta, ja kyllästyin niiden ronkotukseen. Parvi tuli ihan nurkalle – siksikö, että tuuli painoi siihen harvemmin lunta eli ruohoa oli? Aamuinen koiraväki sai linnut viestittelemään toisilleen.

Myös rusakot ovat häipyneet. Entisöinä niitä vilisi puistossa: lamppujen alla puolen tusinaa ja pimeässä lisää, mikäli tuijotuksen suunnasta voi päätellä jotain. Syömisen välillä kyttäämistä, villejä takaa-ajon pyrähdyksiä, hyppyjä korkealle toista kohti.

Sepelkyyhkyillä on pesä lähistöllä, ja ne istuksivat tammessa sukimassa höyheniään. Kyyhkysten ääntelykin kuulostaa harmaalta.

13.5.2017

Divari ja viidakko

Mielessään ihminen näkee itsensä tietynlaisena: harrastan sitä, tätä ynnä tuota. Laulan, sisustan, urheilen, katson elokuvia.

Joskus käy niin, että into lopahtaa. Hitaasti tai kertaheitolla.

Elin kirjojen kanssa vuosikymmenet. En ole kirjallisuustieteilijä, joten luin huvikseni. Kerran sitten heräsi ajatus, että kaikki romaanit ja elämäkerratkin toistavat samoja tarinoita. Se oli lopun alku.

Hyllyt pursuivat kirjoja ihan kuin olisin majaillut antikvariaatissa, joten soitin kirpputorin kundit paikalle.

Myös lehtiin kyllästyin. Aikakausjournalismi oli bikinikuntoon laihduttamista ja missien rakkauksia, ja olin kai nähnyt liian monta hallitusta jaksaakseni lukea sanomalehdestä enempää kuin otsikot.

Kaktukset ja muut huonekasvit ovat kulkeneet mukanani 30 vuotta.

Aamulla etsin huushollin vahvimmat sakset ja ryhdyin tuhoamaan yli metrin levyistä joulukaktusta. Toimin suunnittelematta, mitä nyt olin mulkoillut kasvinrohjoa äkäisesti, kun tungin sen ohi sulkemaan verhoa.

Kaktus oli ihana viikon marraskuussa ja viikon helmikuussa. Punaiset kukat peittivät sen yltä päältä. Lopun ajan pensas oli vain tiellä ja niin painava, että juuri ja juuri kykenin nostamaan ruukkua.

Hävitysoperaatio tuntui oudosti samalta kuin kirjojen ja muun tavaran pakkaaminen kirpputorille vietäväksi. Tämä arveluttaa, vaikka jätin toisen joulukaktuksen ja pistokkaita.

Lakkaanko olemasta nainen, joka harrastaa huonekasveja?

Kirjojeni kohtalo:
Kun täti kirjat hävitti

10.5.2017

Menestyksen tikapuut

Tuntuu, että Volter Kilpi kirjoitti Alastalon salissa -romaanin, jotta saisi ikuistetuksi koko synnyinseutunsa, niin suvun ja saaren ihmiset kuin lampaat ja kala-apajatkin.

Purjehtiminen on tietysti välttämätöntä. Sillä rikastuu.
"Me, jotka itse olemme rahaa pidelleet, me tiedämme, että raha on pyöreä ja että se on pyöreä sitä varten, että se kierisi, ja että se kierii sitä varten, että se sikiäisi – – että viskattu, kymmenen pentua hännässään, helisten kierii heittäjän kouraan takaisin."
Kilpi rakentaa lukijan silmien eteen varsin modernin, kovan bisnesmaailman.

Purjehtijan huolet
ja huvitukset

Meri ärjyy ja mies kiroaa, mutta satamaan päästyä voi ostaa kauniita esineitä tai viettää hauskan illan.
"– – Kööpenhaminan lasikellarissa, sikaari röyhymässä
suupielessä ja silkkihattu takakenossa päässä, kun kapteenit lystäilivät ja mamselli lavalla vilkutti lihavia koipiansa silmien edessä – –"
Kaveri muistelee, että yhdelle kolmesta kapteenistamme mamselli lähetti lentosuukkoja.

Vaikka Alastalon salissa istutaan keinutuolissa ja poltellaan koreaa piippua, ovat niin pakot kuin pelotkin nykyaikaisia.
"– – onnistumisen menestystä oli kannettava vain edelleen liukkailla tikapuilla ja yhä ylemmäs kukkuloille, jotka livettivät milloin hyvänsä anturan alla – eikä liukastunutta ja kerran nilkkansa taittanutta enää nostanut kompastuksen jälkeen jaloillensa, ei oma rampa toimi eikä vieraan nilkuttava usko – –"
Laivanisännän ei sopinut downshiftata pelkäksi lampaankasvattajaksi. Se olisi ollut kaikkea muuta kuin miesmäinen vaihtoehto.

Tiiliskiviromaani
liikelahjaksi

Olen nähnyt saman niteen kierrätyspisteessä jo aikaisemmin. Tunnistin sen hopealla painetusta tekstistä, jossa kiitetään vierasta sahan vihkiäisiin saapumisesta. Kaksi lahjaa yhdellä seutukunnalla olisi tilastollisesti liikaa.

Missähän kirja on ollut tällä välillä? Minulla ei ollut intoa syventyä Kilven tekstiin, kun romaani viimeksi pullahti esiin. Uusi lukukerta kajasti mielessä, mutta olin varma, että saisin teoksen kirjastosta milloin haluaisin.

Volter Kilpi,
Alastalon salissa : kuvaus saaristosta
4. painos (1. painos ilmestyi vuonna 1933)
Otava 1993
ISBN 951-1-12775-6

Muut Alastalon salissa -juttuni: napsauta kirjailijaluettelosta volter kilpi.

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjablogissa kehuttu kirja (yhteen aikaan niissä retostettiin, että Alastalon salissa on hauska – on se, hihittelin koko ajan)
  • Suomalainen klassikkokirja
  • Yhdenpäivänromaani
  • Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt (Suomalainen kansankulttuuri ei käynyt tähän haastekohtaan, sillä varhaislapsuuteni oli harmaan hirren, pärekorien, sirppien ja muun sellaisen aikaa)
  • Kirjan nimessä on erisnimi
  • Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään (uudestaan lukemista niin kuin tässä iässä monen kirjan kohdalla)

3.5.2017

Älä anna pelotella

Alastalon salissa -romaanin kieltä pidetään vaikeana ja tarinaa moititaan sekä pitkäksi että pitkäveteiseksi.

Huono maine on turhaa pelottelua. Siksi olen yrittänyt vokotella uusia lukijoita makupaloilla – eivätkö lainaukset olekin olleet ymmärrettäviä?

Myös muuten olen koettanut tuoda esiin Volter Kilven mehevää tapaa sanoa asioita.

Nimenomaan Kilven, sillä luulen, että romaanin saaristolaisten puheenparsi on samalla tavoin kuin henkilöt todellisuuspohjaista, mutta kirjailijan taiten tyylittelemää.

Purjelaivojen aikaan
Lounais-Suomessa

Murresanat ruotsalaisvaikutteineen luovat paikallistunnelmaa. Niistä selviää.

Tarjoilun seuraamisessa auttaa, kun pitää mielessä, että sämpylä tarkoittaa kahvileipää, jota me nimitämme pikkupullaksi.

Tromput taas ovat lahkeet. (Jos oikein muistan, sillä kantilla maata vanhat ihmiset puhuivat housuntrumpuista.) Tätä olisin joutunut miettimään, jos en olisi kuullut sanaa aiemmin.

Romaanin henkilöt käyttävät purjelaivakauden kieltä. Jos myöhempien aikojen maakrapu ymmärtää selitykset, pukspröötti on laivan keulapuomi – tai äijän nenä! – ja pilivinni sivulta vastaan puhaltava tuuli.

Maaseutu elää tekstissä, joka vilisee neljällä jalalla kulkevia. Luonnonvaraisia otuksia riittää kiviraunion kärpästä jäälakeuden hylkeeseen.

Talvella kapteenit ajavat hevosella, ja tilaisuuden tullen katsotaan, onko Alastalon Rusko vai Pukkilan Musta nopeampi. Lehmät laiduntavat kesäisillä niityillä, lampaat katajikoissa. Joka tuvassa taitaa olla sekä kissa että hiiriä.

Lounaisen Suomen vetohärkäkulttuuri näkyy, ja kun pojannassikat livahtavat salaa papumaahan, he ovat hernevarkaissa.

Mielihyvän kärsä imee
hunajatippoja

Kilven tyyli on kieltämättä välillä monipolvinen. Otetaan esimerkiksi kalojen saapuminen kuturannoille:
"– – koko karja purstoin potkiva, evin soutava summain merten vaelluksella on, viistävät vilvasta vapaata vapaat vilvasten parvet, viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä saapuu jonoin loppumattomin, jonoin saeten taajenevin, tuhannet tuhanten takana, kirkaskylkisten, rengassilmäisten mykkä saatto – –"
Tällaisesta pitää vain asettua nauttimaan. Kyllä tarina etenee.

Ohimennen heitetty sana täräyttää. Viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä. Siinä on meren todellinen olemus, jonka vain aavistaa, kun uida plutii heinäkuun helteillä rantavesissä.

Sisäinen tai ääneen esitetty yksinpuhelu on kätevä tekniikka, koska sillä voi kuvata sekä puhujaa että puheena olevaa henkilöä ja heidän suhdettaan. Tyylikin kuvastaa luonnetta: Härkäniemen fundeeraus tai Alastalon emännän kälätys.

Kilpi selittää kyllä, mutta usein lukijan täytyy hoksata itse, millainen ihminen sanoo ja tekee niin kuin teksti näyttää.

Kirjailija vetää joskus vertaustaan kuin nuottaa sivulta toiselle. Lukija korjaa koppaansa vonkaleiden lisäksi huumorin sintit:
"– – korvaläpi selkoselällään niin kuin mannaa olisi tippunut vaikkuun – –"
"– – [pitkä ja laiha mies] humalavarras luodetuulessa – –" (humalasalko, näin niitä kerran Seurasaaren ulkomuseossa yhden pöksän takana, lukiessa näin väljähköt vaatteet)
"– – nylkee yltäni kärsivällisyyden nahan – –"
Näitä pikkuhauskuuksia riittää melkein joka lauseeseen, monta parhaaseen.

Vaasan Ville rikastuu
ja tulli ryyppää

Hidastahtiseen parkkikokoukseen on upotettu kertomuksia parkinrakentajien menneisyydestä ja saariston väestä ylipäätään. Tajunnanvirta saa vauhtia.

Laajoja poikkeamia ovat muistelukset siitä, miten salakuljettajat juottivat tullimiehet pöydän alle ja huijasivat heitä tavalla jos toisella. Muutenkin salissa istujat suoltavat liukkaasti juttua. Elleivät suustaan, niin päänsä sisällä.

Villen, fregatti Albatrossin ja kapteeni Kallen vaiheet eli Albatrossin tarina on kuin pieni kirja kirjassa, ja se onkin julkaistu erikseen.

Jatkuu

Muut Alastalon salissa -juttuni: napsauta kirjailijaluettelosta volter kilpi.
Alastalon sanakirja sisältää kaksi linkkiä, jotka vievät merisanastoihin.

27.4.2017

Isännät ja kapteenit

Volter Kilven romaani Alastalon salissa kertoo sekä luvallisen että luvattoman rahdin kuljettamisella rikastuneista purjehtijoista. Monella on lisäksi talo viljelyksineen.

Pelkästään maapakalla ahertavat tilalliset puolestaan sijoittavat laivaosuuksiin, kuten Alastalon parkkiin, seteliniput joita on karttunut klahvin loodaan.

Alastalon salissa istuu väkeä kaikilla seinustoilla, mutta blogimerkintään mahtuu vain kolme kapteenia.

Herman Mattsson
eli Alastalo

Eteenpäin pyrkivä, uusia tuulia haisteleva mies rahtasi nuorena silakkaa Tukholmaan. Rikastuneena ja lihoneena hän suunnittelee uransa huipentuvan parkin komentosillalla Biskajanlahden aallokoissa.

Liikekumppani ja riskien jakaja oli tarpeen alusta lähtien, joten Hermanin täytyi patistella myös naapurin Malakias tarttumaan toimeen.

Alastalo toteaa:
"– – minä olen paljon rupeavampi mies kuin sinä, mutta – – kun minä meklarin pöydän edessä viljelen suuta ja riitelen, niin minä olen puolimiestä, jollet sinä istu tuolilla vieressä ja minä sinun silmiesi vilauksesta lue, onko minun riideltävä pahemmin vielä, vai joko on lyötävä asia aaholttiin ja kauppa kiinni."
On mukavaa, kun on toinenkin rahanmarjan nyppijä seurana mättäillä.

Sopuisa Alastalo pitää tavallisesti mielensä kuohahdukset omana tietonaan. Vastapuoli arvioi:
"Leikinhyryä sinulla on silmänurkkien vilkkeessä ja hyvän tuulen hytkyä kasvojen hyllyvissä palvoissa, mutta silmien tutkaimissa hijoo valpas haukka kynsiänsä ja poskien muhon alla on neljännestuumaa syvemmällä kovaa luuta!"
Bisneshaukka kokoaa rahan lisäksi esineitä. Hän tuo matkoilta koristuksia piirongin päälle ja seinälle kultakehyksisen taulun, joka tulvii värin hekumaa.

Alastalo hyväksyy kapteeni- ja vävykokelaaksi entisen renkinsä. Mikä ettei, kun piian mukulasta on sukeutunut kelpo merimies. Olihan pojalla hoksottimet paikallaan jo pikkunaskalina engelskan sodan aikoihin.

Härkäniemen
Malakias

Verkkainen Härkäniemi viihtyy kakkosmiehenä. Ainoa harmi on Hullin piippu, jonka löysi Alastalo eikä Härkäniemi itse. Sitä – tai mitä lie – tulee niin ikävä, että on soudettava lahden yli polttelemaan.

Härkäniemi tietää arvonsa, mutta ei välitä komeilusta. Asiallisissa asioissa hän on tiukka:
"– – minulla taitaa kajuutta olla semmoinen ja tämmöinen, mutta jumaliste, jos minun laivassani on ainoakaan nuora väärässä naakelissa, itse minä prikaan ruuhella maihin, kun minulla on maihin asiaa, mutta sen minä takaan, että miehet tietävät minulla mastoissa muutakin tekemistä kuin kullien killuttamisen raakapuitten ylitse, kun pultaani ylhäällä repii kynsissä kuin huiskiva partainen piru ja minä alhaalla kiroan kannella kuin kiljuva saatana – –"
Aistinautintoihin taipuvaisen poikamiehen sisäinen elämä paljastuu vaikkapa salin taulua katsellessa.
"– – palaseksi aikaa saa silmänakkunoihinsa saman maun kuin kielenpäähän silloin, kun on pistänyt suuhunsa lusikan täyden vattumarjaa sokerissa ja maidon kermassa – – mielen voidetta ja sydämen salvaa niin läämälti, että silmän sopii mässätä – –"
Näin herkällä mielellä hän on muuten vain naisen edessä.

Härkäniemi tulee toimeen ihmisten kanssa ja pitää seurasta, mutta hän ei ymmärrä kaikkien ajatuksenjuoksua:
"– – ihmiset, ne eivät ole tyytyväisesti sitä, mitä ovat, vaan luuraavat kahdesta silmästä, minkä silmien repeämättä kerkiävät, ja janoovat nälkäiseen ihmisnahkaan maailmaa mahtuvamminkin kuin mitä jaksaa ahmia ahne silmän rako – – Minä en pidä ihmisistä, ne raatelevat toisiansa ja surevat itsiänsä – –"
Mies istuskelee piippuineen ja varjelee omaa rauhaansa.

Petter Pihlman
eli Pukkila


Pukkila on fiksu, asiansa taitava ja esiintymiskykyinen:
"– – ymmärrys miehellä juokseva kuin liukas vesi, ja järki kääntyvä päässä kuin kieli käärmeen suussa – –"
"– – niitä venyviä miehiä, jotka kasvavat tilapään vaatiessa ja tärkeässä paikassa ohi oman mittansa – –"
Näin olisi taitomiehellä kaikki edellytykset menestyä sekä maalla että merellä ja iloita elämästä.

Kompastuskiveksi nousee kilpailuhenkinen, kateellinen luonteenlaatu. Pukkilan sielu ei siedä, että toinen tai toisella on enemmän. Parempia osia kahmiessa mieli lyö laukalle.
"Ajatukset jauhasivat vimmatusti kehillänsä Pukkilan päässä, niin kuin orava neljällä käpälällään kierinhäkkinsä kehrässä, jonka puolat pakenevat sitä kiiruummin takapussikkain taakse, mitä vinhempään etupussikkapari niitä sieppaa edestä kynsiinsä!"
Vauhdissa arviointikyky pettää välillä pahasti ja suukin päästelee mitä sattuu. Myös velkaa on tullut tehtyä.

Härkäniemi fundeeraa:
"[Pukkilalla] on semmoinen luonto, ettei hän ajattele itseänsä ensiksi, omia sormiansa, sopivatko ne, ja mikä sopii omiin sormiin, vaan hän ajattelee ensimmäiseksi ottamista, kun on otettava näkyvissä – –"
Hänellä on tapana kuunnella Pukkilan turhanpäiväisiä sätinöitä vain puolella korvalla.

Parkkiyhtiön perustamiskokoukseen Pukkila saapuu valmiina jos ei voittamaan, niin ainakin panemaan äkäisesti hanttiin:
"En, jumaliste, minä soisi parkkia Alastalolle, en, vaikka minun olisi itse nieltävä koko kolmas masto raakoineen!"
Kun sisikuntaa korpeaa noin, miehellä on itsessään pitelemistä.

Elävän mallin
mukaan

Kilvellä oli kustavilaisia esikuvia – apua, Pukkila livenä hyppimässä nenille... tai muuten sympaattinen Härkäniemi, kun on kiire paikka... Laivan mallina oli parkki Kaitainen, joka rakennettiin 1865-66.

Kirjailija on toisaalta enemmän kuin yksioikoinen tallentaja: nämä kotiseudun isännät ja kapteenit ovat teksteihin perehtyneen kirjastomiehen luomia romaanihenkilöitä.

Saaristolaisista, joiden tajunnanvirtaa ja myös julkisia kihauksia ja kahauksia saamme kuunnella, löytyy monenlaisia pyrkimyksiä, tunteita ja vivahteita.

Jatkuu

Muut Alastalon salissa -juttuni: napsauta kirjailijaluettelosta volter kilpi.

20.4.2017

Romaani rahasta

Maailmaa nähneitä bisnesmiehiä nämä kustavilaiset kapteenit, joita Volter Kilpi kuvaa 1860-luvulle sijoittuvassa Alastalon salissa -romaanissaan.

Kolmimastolla
Atlantille

Oolannin sotana tunnetut Krimin sodan kahakat ovat hyvässä muistissa. Sodan aikana salakuljetettiin kahvia ja sokeria, ja kun engelsmannit olivat vihdoin häipyneet,
"keväästi meillä oli jokaisella kuunari – – ja kyllä suvi kulattiin ahkerasti ja seuraava myös, korjasimme jokainen kuutollamme, minkä kerkesimme rahaa niinkauan kuin sitä oli vaahtona vesillä Lübeckin ja Kronstadtin välillä – – rahteja sai, minkä kerkesi, ja likviidi syksyllä oli lihava – –"
Vuosien mittaan rakennettiin aina vain isompia paatteja. Kokemusta karttui ja silmä alkoi sanoa, miten kyljen piti kaartua.

Nyt on Itämeri ja Pohjanmeri seilattu. Pikkuyrittäjät porvaavat Tukholmaan kalaa, halkoja tai teurasmullikoita. Irtorahaa löytyy, kun ei kysellä viinamäen miehiltä, joiden talot ovat räystäitä myöten velkana.

Alastalo ryhtyy toteuttamaan nuoruutensa unelmaa:
"Minä olen ajatellut, että pitäjään olisi rakennettava parkkilaiva, siitä on ollut puhetta Langholmankin kanssa ja sitävarten minä olen pyytänyt tänne tänäpänä muitakin koolle!"
Suunnitteilla on kolmimastoinen parkki, sellainen kuin museolaiva Sigyn Turussa. Sillä mennään haistelemaan Atlantin tuulia.

Jumala ei lapioi
rahaa laiskoille

Merenkulkijalle suo riksit, ruplat ja punnat massiin, hyllyille kultareunaista posliinia ja emännän piironginlaatikkoon Ostindian silkkiä. Arvot, jotka romaani näyttää, kylmäävät kuitenkin lukijan sydänalaa.

Leikataan pätkä Volter Kilven 1860-lukua nykyajan talouskeskusteluun:
"Kun Herra lahjoitti meille engelskan sodan – – hän ajatteli, että annetaanpas pojille, jotka osaavat pyörittää pyöreätä, enemmän pyörivää käsiin, niin nähdään, onkos pojissa tosi itu ja pyöriikös pyörivä pitemmälle heidän kynsissään. – – hän on tehnyt tehtävänsä, kun hän on antanut ihmiselle nenän, joka haistaa, missä raha juoksee, ja meidän on viljeltävä tätä nenäämme – –"
Ei mitään uutta auringon alla. Kilpi värkkäsi romaaniaan 1920- ja 1930-luvulla. Itse muistan tämän lajin puheet 1980-luvulta asti. Silloinhan päätettiin, että pyöreä pyörii ja meistä tulee rikkaita.

Vähäväkisten auttamista ei mainita, vaikka työolot ja köyhyyden poistaminen olivat 1800-luvulla merkittäviä keskustelunaiheita.

Viktorian ajan
kapteeneja

Tosiaan, vasta nyt kirjoittaessani äkkäsin taustan. Kustavin miehet purjehtivat kuningatar Viktorian Englantiin. Sen hyvinvoinnin kääntöpuoli näkyi muun muassa Lontoon East Endissä. Ja Aurora Karamzin avusti venäläisin varoin suomalaisia kurjia.

Rahakkaiden maailmassa köyhän ja kipeän osa on raskas. Niukan leivän eteen saa ponnistella yli voimiensa:
"– – jokaisessa tupasessa, niin monta kuin on mökkiä pitäjässä ja merimiehen leskeä nurkissa muoreina kyykkimässä – – kiskovat hamppua maanantain hartaista tiistain kiiruitse lauantain väsymiin asti, minkä kihti sallii sormenpäissä, köyhyys käskee sydänalassa ja me tarvitsemme tervatriivin haisevaa leiviskää parkkimme satajalkaisiin saumarakoihin – –"
Kirjan ääressä alkaa miettiä, keistä nykyään mahdetaan puhua takatorppien lammasvarkaina.

Romaani on kiinnostava ja hauska, mutta yllätyin tavasta, jolla se keskittyy rahaan. Nuorempana en tainnut nähdä kielen kiemuroilta, mitä kaikkea teksti sanoi.

Jatkuu

Muut Alastalon salissa -juttuni: napsauta kirjailijaluettelosta volter kilpi.

11.4.2017

Kuitenkin valo



Paha maailma hivuttautuu jokapäiväiseen, näihin asti suojattuun elämääni. Heippa vaan, urbaani lintukoto. Joku voi ajaa kuorma-autoa.

Tuttu sanoi, ettei pian uskalla astua ovesta ulos, kun hengenlähtö on lähellä missä tahansa.

Aion edelleen kieltäytyä pelkäämästä ja käpertymästä. Totta kai järkevä ihminen varoo, mutta kun ostoskadulla tapahtuu, ajatus ei välttämättä ehdi hälyttää. Kaikki on riskipeliä.

Kriisikoulutuksessa fundeerasin, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten reagoisin äkkikauhuun. Toivottavasti en saa ikinä tietää.

Arvelin, että kestäisin kyllä tylsiä päiviä ja öitä läppärin ääressä. Sydänalaa nakertavaa huolta. Kurjaa sapuskaa. Niitä idiootteja, joiden kanssa olen melkein eristyksissä viikosta toiseen.

Hitaansitkeä tätiurheus ei auta yllättävien iskujen maailmassa. Kokemukset eivät ole valmistaneet mihinkään tällaiseen.

Kuitenkin, jotenkin, haluan pysyä valon puolella, vaikka ympärillä synkkenee.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille!

6.4.2017

Alastalon sanakirja

Volter Kilven romaani Alastalon salissa on oikeasti hauska. Ja huvia riittää, koska sivuja on yli 800. Määrä riippuu painoksesta.

Paras lukutapa on varmaan iltasatutyyppinen: sopivan mittaisia kappaleita ilman pitkiä taukoja, etteivät henkilöiden toilaukset unohdu.

Tarina sijoittuu 1860-luvun Kustaviin. Sikäläiset isännät ja kapteenit aikovat rakentaa kunnon laivan, kolmimastoisen parkin, joka seilaisi lisää rahaa pitäjään.

Romaani ei ole varsinainen merikirja. Koko saaristo elää siinä lammaskatraita myöten, puhumattakaan ihmisistä, niin miehistä kuin naisista, joita tulee sivuilla vastaan kaikensorttisia.

Ensimmäinen Alastalon salissa -postaukseni valmistuu pääsiäisen jälkeen.

Yllytän jo nyt lukemaan. Kirja on ihan muuta kuin tavallinen 30-luvun romsku, ja tekstin läpi voi hyvin tarkastella nykyistäkin maailmaa.

Kun pukspröötti ja muut meritermit hämmentävät:
  • Merislangia löytyy Espoon Kipparien sivuilta. Helppokäyttöinen sanasto, linkitys kuhunkin aakkosten kirjaimeen.
  • Pieni purjehdussanasto tuntuu sekavalta, mutta pidän siitä.
Verkkohaun tuloksia oli pitkä lista. En tiedä, miksi päädyin näihin.

30.3.2017

Leijona ja leopardi

Maistiaiset kevättalven luku-urakastani:
"Leijonakattikin, sanovat, kun sillä on maha ravittu ja vatsa tyytyväinen, on kylläisen aikansa melko laadullinen elukka vastaan sattuessakin, lönkäseepä äijä pakojuoksuakin loikassa nisupellon halki olkien välitse metsän puskien piiloon, kun kellä vain on sisu kotona sydämessä ja karakka käden kourissa hätistämään petoa korjaamaan niskanahkansa ja häntäpakaransa ajoissa turviin."
Volter Kilpi vertaa yhtä Alastalon salissa -romaaninsa henkilöä leijonaan.

Lukiessa tuli heti mieleen petokeskustelu työpaikan kahvipöydässä. Itse kukin tuuletti mielipiteitään susista ja karhuista ja niiden vaarallisuudesta.

Somalityötoveri lisäsi oman näkökulmansa:
– Leijona voi kävellä ohi, mutta leopardi hyökkää aina.

26.3.2017

Sattuman varassa

En voi tappaa blogia.

Seisoin eilen pysäkillä pää tyhjänä sillä lailla kuin ihminen tönöttää, kun liikennevälinettä ei kuulu.

Tylsyyteen jysähti oivallus, että Helmet-lukuhaasteen raportointi tyssää, jos lopetan blogin.

Aion kokeilla, miten monta haasteen ehtoa onnistun täyttämään kirjaston kierrätyspisteestä löytyneillä teoksilla.

Sattuma tekee jutusta niin hauskan, etten malta hylätä sitä.

Kontrollifriikki
saisi sydärin

Olen siis luovuttanut aikamoisen osan määräysvallasta sellaisille kirjaston asiakkaille, jotka haluavat raivata tilaa kotikirjastoonsa tai päästä siitä kokonaan eroon. Saa nähdä, miten käy.

Ilman blogia en kai tekisi muistiinpanoja luetuista teoksista.

Blogista on hyötyä myös arkistoinnissa. Löydän fundeeraukset helposti: napsuttelen vain hiirellä aiheita ja kirjailijoiden nimiä. Olen ihastunut tähän mahdollisuuteen. Ellei blogia olisi, tarvitsisin tietokantaohjelman.

Poikkean kirjastossa noin joka toinen viikko.

Luen ulkomaisia aikakauslehtiä – niiden irtonumerot maksavat kultaa ja kiiltäviä kiviä – sekä tulostelen näitä blogimerkintöjä ja joskus sähköpostin liitteitä.

Silmäilen kierrätyshyllyä jokaisella kirjastoreissulla.

Muutama viikko sitten raahasin kotiin lastin, josta olen lukenut yhden tiiliskiviromaanin loppuun. Siitä irtoaa varmasti useampi postaus, kunhan ehdin värkätä tekstiä. Kaamoskirjasta bloggasin jo.

Liian hohdoton
bloggariksi?

Vähän arveluttaa kyllä tyyrätä Aamulyhyitä kirjablogin suuntaan.

Niitä on jo.

Pelkään sitä paitsi, että bloggarilta ruvetaan pian vaatimaan samaa kuin kirjailijalta: filmaattinen mediababy avautuu.

Ha ha. Täällä vanha akka lukee ihmisten pois heittämiä kirjoja.

Muuten olen sitä mieltä, että kesäajasta on luovuttava.

22.3.2017

Kaupallinen yhteistyö

Olen kirjoittanut liikaa tavaroista.

Muuta selitystä en keksi sille, että sain joulun alla yllättäen tarjouksen blogiyhteistyöstä.

Uudenlaista sisältöä
tarjolla

Ensin hämmennyin – eivät kauppiaat yleensä kosiskele tätiblogeja. Sitten pyysin lisäinfoa. Ynnä vatvoin ja vetkutin.

Kummastelin omaa nihkeyttäni. Olenhan kirjoittanut tilaustöitä ja vitsaillut, että jos asiaa siltä kantilta ajattelee, kaikki työ on huoraamista.

Lisäksi olin pohtinut, mihin suuntaan kehittäisin blogia. Olin jotenkin umpikujassa sen kanssa. Jos tarttuisin nyt tilaisuuteen, voisin kirjoittaa erilaisia juttuja.

Värkkäisinkö kokeeksi yhden kaupallisen tekstin?

Blogi oli jo menossa
teuraaksi

Otin kalenterin esiin ja fundeerasin vuotta 2017.

Maaliskuun lopulle jysähti yhden päivän kohdalle idea: tähän sopisi lopettaa blogi ja viimeisen merkinnän viimeinen lause olisi tämä.

Muistin kyllä, että olin syyskuun alkupäivinä kirjoittanut halustani tahkota kirves teräväksi ja panna blogi lahtipenkkiin.

Se, mistä en silloin kirjoittanut, oli ilon ja vapauden tunne, joka ajatukseen liittyi.

Sama tunne pulppusi taas.

Joulun tienoilla olin vakaasti sitä mieltä, että kirvestä koko blogille.

En rakasta tavaraa
niin paljon

Luonnollisesti kieltäydyin yhteistyötarjouksesta, koska lopettaisin blogin. Saattaisin perustaa jossain vaiheessa uuden, mutta se olisi toisentyyppinen.

En ole katunut kieltäytymistä yhtään.

Vapaus on eläkeläisen kallein asia. Sitä ei halvalla myydä, kun ei ole ihan pakko.

Kokemus olisi tietysti ollut mielenkiintoinen. Kuinkahan moni saa vastaavan mahdollisuuden? (Tapaukseni rohkaiskoon halukkaita: kauppa näköjään seuraa bloggaajia.)

Totuus on, etteivät tavarat oikeasti innosta minua.

Olen mäkättänyt ostoksista siinä toivossa, että kauppiaat älyäisivät hoitaa hommansa kunnolla ja saisin laadukkaita tuotteita vaivattomasti.

Tarvitsenko tahkon
pyörittäjää?

Maaliskuun loppu lähestyy.

Olisi korkea aika päättää, teroitanko kirveen ja lahtaanko blogin vai en.

Vaan en päätä ihan vielä. Sitäkään ei ole pakko tehdä.

16.3.2017

Citylinnut karjuvat puissa

Mustarastaan aamukonsertti käynnistyy pimeässä neljän tienoilla.

Pari jäi syksyllä hyppimään pensaiden alle. Nyt uros kuuluttaa reviirin rajoja. Se on valmis kilpailijoiden paluuseen ulkomailta.

Huilutelkoon. Käännän kylkeä ja nousen väliajan jälkeen, kun taas soi.

Talvi autio,
lauluton

Oravat siirtyivät muualle heti lokakuussa, kun olivat ahmineet tammenterhot loppuun.

Myös varisparvet katosivat. Pyörällä kulkeva pullamummo on kai arastellut peilijäisiä kelejä, ja vaakut ovat liian fiksuja päivystämään koivujen latvoissa, jos känttyä ei toimiteta.

Viime yönä kolmen rusakon kopla askaroi puskanjuurissa ensimmäisen kerran moneen kuukauteen. Hengissä siis ovat ja pitävät edelleen yhtä.

Kevätheviä
oksalla

Maaliskuun perinnelintu talitiainen karjui eilen pihassa. Voimallinen äs-TII-TII-TII-TII-TII kilpaili autojen hurinan kanssa. Enpä ole ikinä kuullut mokomaa huutoa.

Myös harakat ovat lieheillään. Tammessa keikkui äsken kaksi ja kolmas ropisteli kynsineen peltisellä ikkunalaudalla.

Se tiainen huolettaa. Mitä kaupunki tekee ihmisille, kun linnuillekin käy noin?