28.2.2017

Rasvabileet

Paul Simon lauloi joskus 70-luvulla: "Hurry take me to the Mardi Gras..." Unelmien kaupungin kaduilla juhlitaan yötä päivää ja musiikki pesee sielun puhtaaksi.

En hoksannut, että mardi gras on 'rasvatiistai'. Tosi romanttista.

Nykyään kukaan ei pane rasvaa suuhunsa. Luulen, ettei porukka ole edes nähnyt hernekeittoa, jossa lilluu isoja valkoisia läskinpalasia.

Vielä oudommalta kuulostaa hetvägg, vanha laskiaisruoka: maito kuumennetaan (ei saa kiehua) ja kaadetaan lautaselle ja siihen lyntätään pulla. Magnus von Wright mainitsee ruuan päiväkirjoissaan.

Laskiaispullat taitavat jäädä tänäkin vuonna ostamatta.

Näinä sokeri- ja rasvasodan päivinä pullan syönti olisi kumouksellista toimintaa, mutta kaupan tavara on niin kuivaa ja mautonta, ettei huvita.

Voin vain muistella niitä aikoja, kun olin myymäläapulaisena ja paikallisen leipomon autokuski purki joka aamu kuormasta uunituoretta limppua, hiivaleipää ja pullaa.

22.2.2017

Jotain uutta?

Suuri osa työstäni oli muiden silmissä näkymätöntä.

Ensimmäisessä duunissa suunnittelin, järjestin ja pidin yhteyttä. Toiseen sisältyi keskustelua asiakkaiden kanssa. Printti- ja verkkotuotokset oli helppo tilastoida, mutta raskain uurastus haihtui kuin sumu.

Työtodistuksista löytyy vihjauksia. Tunnistan kyllä aikatauluttajan – outoa, että moinen perusasia mainitaan erikseen. Kai sitten organisoin hommat tehokkaasti. Vaan kuka tämä ennakkoluuloton kokeilija on?

Eläkkeellä työ on kadonnut myös omasta näkökentästäni.

Mietin entissyksynä, että työminä on alkanut tuntua kaukaiselta. Eläkkeelle siirtymisestä oli silloin vuoden verran. Pian on kulunut puolitoista vuotta lisää ja on kuin en olisi ikinä töissä käynytkään.

Duunit palautuvat kyllä mieleen, kun joku kertoo omasta raatamisestaan. Muistot kieli vyön alla juoksemisesta ovat heti liiankin eläviä.

Hyvä, että pääsin pois. Tapasin joulun alla työtoverin, joka kertoi jäävänsä eläkkeelle vuodenvaihteessa. Tilalle ei aiottu palkata ketään. Ymmärrän, mitä se tarkoittaa arjessa, vaikka kuinka uudistettaisiin.

Valostuvat päivät ovat yllättäneet muutoksen kaipuulla, joka ei suostu häviämään. Kun lasken, tavanomainen kolmen vuoden siirtymäkausi tulee kohta täyteen. Vai onko tämä pelkkä kokeilunhalukohtaus?

Uusi elämä, mietin kun tuijotan punaharmaata auringonnousua kahvimukin reunan yli.

Eikä aavistustakaan, mitä se uusi saattaisi olla.

16.2.2017

Amatöörijärjestäjä huhkii

Uuvuksissa mutta tyytyväinen.

Homma on lopulta valmis: paperit käyty läpi ja puolet hävitetty.

Rakkaussuhteeni kotelomappeihin alkoi 30 vuotta sitten, kun työpaikka muutti lähemmäs keskustaa.

Myyntipäällikkö lupasi, että pakkaamosta saa ottaa konttoritavaroita, jotka ovat menossa roskalavalle.

Äkkäsin kulahtaneet pahviset kotelomapit. Ne suojaisivat pölyltä viralliset paperit, koulutuspäivillä jaetut materiaalit, askarteluideat ja laitteiden käyttöohjeet.

Kukaan työkavereista ei tajunnut, mitä oikein intoilin.

Myöhemmin ostin lisää mappeja.

Elämä ja paperit täytyy välillä päivittää, ja se vaatii näitä rutistuksia. Tein urakan mappi tai pari kerrallaan.

Ajatella, ettei tarvitse enää opiskella eikä varsinkaan opettaa, jos ei tahdo. Kyysäsin muistiinpanot ja monisteet yhden hengen riemusaatossa jätepömpeliin.

Jotkut harrastukset ovat lakanneet kiinnostamasta. Niiden aineisto meni samaa tietä.

Vain tarpeellinen jäi. Ah, eläkeläisen vapaus.

10.2.2017

Siis niinku Otto

Tuli suusanallisia kommentteja. Kiitos!

– Sinä teet aina päinvastoin kuin muut, blogin lukija naureskeli, kun kärvistelimme pakkasviimassa aseman edessä. Hän oli poikennut kyläreissulle lähiöön. Olin tulossa kaupasta ja tapasimme sattumalta.

– Hi hi, totta kai, myönsin heti. – Akanvirta on hyvä suunta. Mitä minä nyt olen tehnyt?

– No, jos bluffaisit Helmet-lukuhaasteessa välttäisit kirjastossa käyntiä. Eikö olisi parempi ravata monta kertaa viikossa ja hamstrata kirjoja?

Selitin, että Otto-syndroomani vaivaa yhä. Tarkoitan vastahakoisuutta, jota tunnen lukemista kohtaan. Nimesin ilmiön Claes Anderssonin romaanihenkilön mukaan:
"Otto ei osannut sanoa, johtuiko se jostain ajan trendistä vai hänen omasta taipumuksestaan, mutta häntä ei enää erityisesti huvittanut lukea romaaneja, toisin sanoen fiktiivisiä tai keksittyjä juttuja ja tarinoita, vaan hän etsi mieluummin käsiinsä tekstejä jotka olivat dokumentteja tai puolidokumentteja, elämäkerrallisia tai omaelämäkerrallisia, tai pohdiskelevia, aforistisia, jopa filosofisia." Claes Andersson, Oton elämä : aikalaisromaani.
Oton tapaan vieroksun kaunokirjallisuutta. Nautin asian raakana, ilman juonta ja muuta vesitystä.

– Jaksaako kukaan innostua vanhoista kirjoista kun uusia ilmestyy koko ajan? lukija myös ihmetteli. – Miksi bloggaat kierrätyshyllyn roskasta?

– Mistä lie ajatukset pulpahtelevat, sanoin. – Kävelin yhtenä iltana kirjastolta ostarille ja keksin, että sovellan lukuhaastetta kierrätyskirjoihin. Jäin ideaan niin kiinni, etten edes harkinnut vaihtoehtoja.

Kiskoin myssyä palelevien korvieni peitoksi. Samalla arvioin mielessäni kirjoja, joita kirjaston asiakkaat raahaavat kotoaan. Lukija oli varsin oikeassa.

– On siinä hyllyssä sellaistakin tavaraa, jonka olisi voinut kyyditä suoraan roskiin, jatkoin. – Toisaalta olisi kiva nähdä, miltä jotkut nuoruusvuosien kirjat vaikuttavat tällä järjellä luettuina.

5.2.2017

Markkinoilta yöjalkaan

Omistan kirjan, josta en pystyisi luopumaan. Aarre on Toivo Vuorelan teos Suomalainen kansankulttuuri.

Nappasin sen kirjaston kierrätyspisteestä. Asiakkaat tuovat siihen kirjojaan, joita halukkaat saavat ottaa ilmaiseksi. Palvelu on niin suosittu, että laatikon tilalle on vaihdettu iso hylly.

Tuohikulttuurin
koko kuva

Toivo Vuorela tekee selkoa talonpoikaiskulttuurista pikkupiirteitä myöten:
  • Erätalous (takamailta oravia ja lintuja syksyllä, kutuhaukea keväällä)
  • Metsästys ja kalastus (ketunraudoista karhunkaatoon ja helmenpyyntiin)
  • Maanviljely ja karjanhoito (Helsingissä tuotiin porvarien lehmät kesäaamuina Siltasaaren yli tullinpuomille, mistä kaupungin paimen vei ne laitumelle Vallilaan)
  • Ruokatalous (kaljavellistä tappaiskeittoon)
  • Rakennukset ja sisustus (pirtti, piironki, heinätalli, huusi)
  • Tekniset taidot (sekä miesten että naisten)
  • Pukeutuminen (lauantairöijystä lapikkaisiin; myös ne flammuraidat ja säppälit, joista kansallispukujen harrastajat puhuvat)
  • Perhe ja perhejuhlat, yhteisön elämä (pestuumarkkinoilta yöjalkaan ja huomenissa talkoisiin)
  • Kulku- ja kuljetusneuvot (salkku, sukset, reki, ruuhi)
  • Ajanlasku ja vuotuisjuhlat (itäisessä Suomessa kekrin vietto säilyi pitkään: teurastettiin lammas ja lihat syötiin oman perheen kesken navetassa, myös vainajat kutsuttiin osille)
  • Lääkintä (sauna, paloviina, tervankusi)
Aivan kaikki johdannon taustatiedot eivät välttämättä pidä enää paikkaansa, mutta savupirtti on savupirtti ja varstan malleja tuskin päivitetään.

Harmaat hirret
ja pystykorva

Alun perin Suomalainen kansankulttuuri on kirjaston poisto: muovitettu, tarroitettu, leimattu. Tykötarpeet eivät haittaa, sillä pidän kirjoista, joihin on jäänyt jälkiä niiden historiasta.

Kannessa erottuu muovin alta hirsitalon piha. Kuistin portaiden edessä istuu vaalea suomenpystykorva, joka katsoo taakseen kohti valokuvaajaa.

Minun onneni, että satuin kohdalle. Kierrätyshyllyn päällä on nyt ohje, joka neuvoo, että poistokirjoja ei saa tuoda.

Toivo Vuorela, Suomalainen kansankulttuuri
WSOY 1983 (3. painos; 1. painos ilmestynyt 1975)
ISBN 951-0-07191-9

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Suomen historiasta kertova kirja
  • Kuvitettu kirja
  • Kirjan kannessa on eläin

1.2.2017

Helmet 2017: omat ehdot

Aion lukea pois heitettyjä kirjoja.

Katson, montako Helmet-lukuhaasteen 2017 ehtoa kykenen täyttämään kirjaston kierrätyspisteestä löytyneillä teoksilla.

Kirjojen täytyy olla niin merkityksellisiä, että ne lähtisivät mukaan ilman haastettakin.

Enkä aio bluffata välttelemällä kirjastoa, vaikka tiedän, etten malta olla penkomatta kierrätyshyllyä joka käynnillä. Luen lehtiä ja tulostan blogia normaaliin tapaan.

Kiinnostavaa, mutta sisältää riskin.

Heittäydyn kirjaston muiden asiakkaiden armoille.

Helmet-lukuhaaste 2017

Monessa kirjastossa on kierrätyslaatikko tai -hylly, johon asiakkaat jättävät liikoja kirjojaan. Niitä saa ottaa ilmaiseksi. Lähikirjastoni hyllyn ohje neuvoo tuomaan vain sellaista, minkä löytämisestä itsekin ilahtuisi.