29.5.2017

Sähköyhtiö ehdottelee

Totinen ilmoitus.

Sähkönkäyttö on lisääntynyt viime vuodesta 3,2 %.

Kai maar. Eläkeläiset saattavat olla joskus enemmän kotosalla. Ne ovat nykyään vaativaisia eivätkä suostu istumaan pimeässä. Ruokaakin laitetaan, koska ei syödä työpaikalla.

Omaa sähkönkulutusta käsketään vertaamaan toisten huusholleihin.

Hmph. Jopa ylelliset 3,2 % tuhlaamalla jäädään keskiarvosta, ja kalleimman laskutuskuukauden energian hinta on 4,39 €.

Yhtiö ilkeää siitä huolimatta ehdottaa tulevan vuoden tavoitteeksi 10 %:n säästöä sähkön käytössä.

Konstit neuvotaan tietysti. Ne iänikuiset.

Saunaa ei saa lämmittää kuumaksi, viihde-elektroniikka pitää sammuttaa ja kaiken kukkuraksi on hankittava katkaisijalla varustettu jatkojohto. Saakohan läppäriä pitää välillä seinässä?

Ei perkunas. Katsoisivat mitä ja miten tiedottavat.

Siirtohintojen kohdalla yhtiö ei mainitse säästöjä. Päinvastoin. Hinnat nousevat taas.

Korotus nostaa asiakkaan siirtolaskun verollista loppusummaa keskimäärin 6 %, yhtiö koettaa rauhoitella.

Niin aina.

Kilpailuttaisin, mutta tutut sanovat, että kaikki lafkat kiskovat sumeilematta sähkönsiirrosta ja muista oheistuotteista.

25.5.2017

Toiveesi voi toteutua

Jäin katsomaan postikortteja, jotka oli viskattu päällimmäisiksi melkein täyteen lehtiroskikseen.

Heitin kantamukseni astiaan ja poimin kortit talteen. Arles oli taidehistoriasta tuttu, muut paikkakunnat outoja: Nîmes, Tarascon, Aigues Mortes, Saintes Maries de la Mer. Jonkun matkamuistoja, tuumin.

Kokenut dyykkaaja kun olin, tongin ja kääntelin lehtiä. Niiden alta paljastui vanha ranskankielinen Provencen matkaopas.

– Camargue, innostuin muistaessani kuvat valkoisista hevoslaumoista, jotka kahlasivat meressä. – Sinne haluaisin.

Niin kuin usein käy, moninainen touhu sysäsi haaveet syrjään. Jos kortit sattuivat käsiin, ne herättivät kuitenkin aina saman tunteen. Seutu veti minua puoleensa.

Aika ajoin selailin roskista löytynyttä matkaopasta. Kivikirkkoja, pyhimysten patsaita, linnoja, muureja, sillan näköisiä roomalaisia vesijohtoja. Mustia härkiä, niitä valkoisia hevosia, flamingoja.

Kahden pyhimyksen patsasta kannettiin rantaveteen. Opaskirjan teksti valisti: Marie Jacobé ja Marie Salomé jotka olivat paenneet Jerusalemista laivalla Ranskaan.

Kaupungin nimi Saintes Maries de la Mer tarkoitti meren pyhiä Marioita.

Kolmas pyhimys oli Marioiden egyptiläinen palvelijatar Sainte Sara eli Sara la Noire, Musta Saara. Häntä romanit pitävät suojeluspyhimyksenään.

Kun otin kortit roskalaatikosta, kuvittelin tavallista seuramatkaa. Provence alkoi tulla muotiin.

Sittemmin lempigraafikkoni sai työn, joka liittyi romaneihin. Tai mustalaisiksi heitä silloin nimitettiin, eikä sana ollut halventava, paitsi jos puhuja loukkasi muutenkin.

Nuoruuden monikulttuurisuus oli opettanut katsomaan etnisen taustan ohi ihmiseen. Vaatteista ja tavoista tuli pian arkipäiväisiä. Tutustuessani en juuri ajatellut, oliko joku vaikka mustalainen.

– Kiinnostaisko sua lähtee niiden matkalle Etelä-Ranskaan? graafikko kysyi yhtenä päivänä. – Ne menee katsomaan pyhää Saaraa.

Saintes Maries de la Mer viettää kahden Marian juhlaa tänään.
Eilen kunnioitettiin Saaraa.

Romanien pyhiinvaellus (englanniksi, yläkulmasta voi valita ranskan)
Kieliä ei tarvitse osata: katso kuvat!
Sivun lopussa on kartta, johon saa paikannimiä, kun napsuttelee plus- ja miinusmerkkiä.

Reissu palasi mieleen, kun kommentoija sanoi, että ulkomaanmatkat ovat hänen kohdallaan varmaan taakse jäänyttä elämää. Mietin, ettei yksikään paikka ole viime vuosina todella houkutellut minua.

Tyttö kulttuurien välissä

23.5.2017

Yksi kaupunkini taas

Tuhoamisen ja tappamisen vimma...

Eikö iskujen tekijöillä ole henkilökohtaista suhdetta elämään ja sen arvoon? Tajua siitä, ettei kukaan tai mikään tai kenenkään kulttuuri ole saari.

Pitää kuolla niin komeasti, että koko maailma näkee. Siksikö, ettei kukaan katsonut? Ja opettanut kunnioitusta.

Manchester oli yksi nuoruuteni kaupunkeja. Siellä käytiin välillä ostoksilla, vaikka yleensä riitti, että käveltiin mailin verran kylän kauppoihin ja lauantaisin markkinoille.

Kerran mentiin vastaan toista suomalaista kesätyöntekijää. Lontoon juna saapui, mutta tyttöä ei näkynyt. Käännyimme asemamiehen puoleen, ja hän poistui kuuluttamaan englanniksi. Turhaan.

– Kuuluta sinä omalla kielelläsi, asemamies ehdotti lopulta minulle.

Menimme valvontakopin näköiseen ja tein työtä käskettyä. Tuntui hassulta kuulla oman äänensä kaikuvan suuressa hallissa. Sitten riemastuimme: vaaleahiuksinen tyttö kantoi matkalaukkua kohtauspaikalle.

Ihmisyys on yhdessä olemista ja tekemistä.

Ongelmien ratkomista niin hyvin kuin pystytään, jotta asiat järjestyisivät. Asemamiehen pieniä keksintöjä tai sitä, että panee ainoan elämänsä likoon lähtemällä avustustyöhön.

Maailma olisi tarpeeksi paha ilman sieppauksia ja räjähdyksiä, mutta hyökkäyksistä näyttää tulleen tapa.

20.5.2017

Meriharakan seksi

Takapihalla otettiin meriharakalta henkeä.

Ajattelin, että pakko olla meriharakka. Ja mikä rähinä – oliko irrallaan loikotteleva kissa paistijahdissa ja sai lintujen torat niskaansa?

Äänekäs piipatus jatkui niin kauan, että hain rillit päähäni ja menin ikkunaan.

Kyseessä oli tappotoimien vastakohta. Meriharakat parittelivat.

Varsinainen näytös oli jo ohi.

Lintujen seksi kestää melkein vain sen hetken, että uros lennähtää naaraan selkään ja taas pois, mutta kosiomenot ovat näyttäviä. Soitimesta syntyy pitkä kuvaus ensikertalaisen havaintopäiväkirjaan.

Vahinko, että myöhästyin. Olisin halunnut tietää, liittyikö kova huuto kosiskeluun ja jos niin miten.

Uros hypähti naaraan selästä ruohikkoon. Linnut jäivät katsomaan toisiaan.

Ehkä kymmenen sekunnin kuluttua ne kääntyivät tahoilleen ja nokkivat maasta jotain syötävää.

Parittelussa linnut vievät peräaukkonsa tiiviisti vastakkain. Siinä koko juttu. Kananomistajat tietävät yhteissuolen, joka hoitaa sekä ulostamisen että lisääntymisen. Aamiaismunat pullahtavat sieltä.

Lajien välillä saattaa olla eroja, mutta näin se yleensä menee.

Jos oikein muistan, sorsilla on penis. Vedessä paritellessa se varmistaa siittiöiden pääsyn naaraaseen asti.

Hm. Pesivätkö nämä meriharakat talon katolla?

Tutustu meriharakkaan LuontoPortissa.

17.5.2017

Kyyhkyset huhuavat

Kevät maalaa lisää vihreää. Leveän siveltimen rohkeita vetoja nurmikolla, hennompia sävyjä kadun vaahteroissa. Kesä lupailee jo.

Hanhet onneksi lähtivät. Kaksikymmentä sinnikästä etsi ruokaa jopa ohuesta lumesta, ja kyllästyin niiden ronkotukseen. Parvi tuli ihan nurkalle – siksikö, että tuuli painoi siihen harvemmin lunta eli ruohoa oli? Aamuinen koiraväki sai linnut viestittelemään toisilleen.

Myös rusakot ovat häipyneet. Entisöinä niitä vilisi puistossa: lamppujen alla puolen tusinaa ja pimeässä lisää, mikäli tuijotuksen suunnasta voi päätellä jotain. Syömisen välillä kyttäämistä, villejä takaa-ajon pyrähdyksiä, hyppyjä korkealle toista kohti.

Sepelkyyhkyillä on pesä lähistöllä, ja ne istuksivat tammessa sukimassa höyheniään. Kyyhkysten ääntelykin kuulostaa harmaalta.

13.5.2017

Divari ja viidakko

Mielessään ihminen näkee itsensä tietynlaisena: harrastan sitä, tätä ynnä tuota. Laulan, sisustan, urheilen, katson elokuvia.

Joskus käy niin, että into lopahtaa. Hitaasti tai kertaheitolla.

Elin kirjojen kanssa vuosikymmenet. En ole kirjallisuustieteilijä, joten luin huvikseni. Kerran sitten heräsi ajatus, että kaikki romaanit ja elämäkerratkin toistavat samoja tarinoita. Se oli lopun alku.

Hyllyt pursuivat kirjoja ihan kuin olisin majaillut antikvariaatissa, joten soitin kirpputorin kundit paikalle.

Myös lehtiin kyllästyin. Aikakausjournalismi oli bikinikuntoon laihduttamista ja missien rakkauksia, ja olin kai nähnyt liian monta hallitusta jaksaakseni lukea sanomalehdestä enempää kuin otsikot.

Kaktukset ja muut huonekasvit ovat kulkeneet mukanani 30 vuotta.

Aamulla etsin huushollin vahvimmat sakset ja ryhdyin tuhoamaan yli metrin levyistä joulukaktusta. Toimin suunnittelematta, mitä nyt olin mulkoillut kasvinrohjoa äkäisesti, kun tungin sen ohi sulkemaan verhoa.

Kaktus oli ihana viikon marraskuussa ja viikon helmikuussa. Punaiset kukat peittivät sen yltä päältä. Lopun ajan pensas oli vain tiellä ja niin painava, että juuri ja juuri kykenin nostamaan ruukkua.

Hävitysoperaatio tuntui oudosti samalta kuin kirjojen ja muun tavaran pakkaaminen kirpputorille vietäväksi. Tämä arveluttaa, vaikka jätin toisen joulukaktuksen ja pistokkaita.

Lakkaanko olemasta nainen, joka harrastaa huonekasveja?

Kirjojeni kohtalo:
Kun täti kirjat hävitti

10.5.2017

Menestyksen tikapuut

Tuntuu, että Volter Kilpi kirjoitti Alastalon salissa -romaanin, jotta saisi ikuistetuksi koko synnyinseutunsa, niin suvun ja saaren ihmiset kuin lampaat ja kala-apajatkin.

Purjehtiminen on tietysti välttämätöntä. Sillä rikastuu.
"Me, jotka itse olemme rahaa pidelleet, me tiedämme, että raha on pyöreä ja että se on pyöreä sitä varten, että se kierisi, ja että se kierii sitä varten, että se sikiäisi – – että viskattu, kymmenen pentua hännässään, helisten kierii heittäjän kouraan takaisin."
Kilpi rakentaa lukijan silmien eteen varsin modernin, kovan bisnesmaailman.

Purjehtijan huolet
ja huvitukset

Meri ärjyy ja mies kiroaa, mutta satamaan päästyä voi ostaa kauniita esineitä tai viettää hauskan illan.
"– – Kööpenhaminan lasikellarissa, sikaari röyhymässä
suupielessä ja silkkihattu takakenossa päässä, kun kapteenit lystäilivät ja mamselli lavalla vilkutti lihavia koipiansa silmien edessä – –"
Kaveri muistelee, että yhdelle kolmesta kapteenistamme mamselli lähetti lentosuukkoja.

Vaikka Alastalon salissa istutaan keinutuolissa ja poltellaan koreaa piippua, ovat niin pakot kuin pelotkin nykyaikaisia.
"– – onnistumisen menestystä oli kannettava vain edelleen liukkailla tikapuilla ja yhä ylemmäs kukkuloille, jotka livettivät milloin hyvänsä anturan alla – eikä liukastunutta ja kerran nilkkansa taittanutta enää nostanut kompastuksen jälkeen jaloillensa, ei oma rampa toimi eikä vieraan nilkuttava usko – –"
Laivanisännän ei sopinut downshiftata pelkäksi lampaankasvattajaksi. Se olisi ollut kaikkea muuta kuin miesmäinen vaihtoehto.

Tiiliskiviromaani
liikelahjaksi

Olen nähnyt saman niteen kierrätyspisteessä jo aikaisemmin. Tunnistin sen hopealla painetusta tekstistä, jossa kiitetään vierasta sahan vihkiäisiin saapumisesta. Kaksi lahjaa yhdellä seutukunnalla olisi tilastollisesti liikaa.

Missähän kirja on ollut tällä välillä? Minulla ei ollut intoa syventyä Kilven tekstiin, kun romaani viimeksi pullahti esiin. Uusi lukukerta kajasti mielessä, mutta olin varma, että saisin teoksen kirjastosta milloin haluaisin.

Volter Kilpi,
Alastalon salissa : kuvaus saaristosta
4. painos (1. painos ilmestyi vuonna 1933)
Otava 1993
ISBN 951-1-12775-6

Muut Alastalon salissa -juttuni: napsauta kirjailijaluettelosta volter kilpi.

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjablogissa kehuttu kirja (yhteen aikaan niissä retostettiin, että Alastalon salissa on hauska – on se, hihittelin koko ajan)
  • Suomalainen klassikkokirja
  • Yhdenpäivänromaani
  • Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt (Suomalainen kansankulttuuri ei käynyt tähän haastekohtaan, sillä varhaislapsuuteni oli harmaan hirren, pärekorien, sirppien ja muun sellaisen aikaa)
  • Kirjan nimessä on erisnimi
  • Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään (uudestaan lukemista niin kuin tässä iässä monen kirjan kohdalla)

3.5.2017

Älä anna pelotella

Alastalon salissa -romaanin kieltä pidetään vaikeana ja tarinaa moititaan sekä pitkäksi että pitkäveteiseksi.

Huono maine on turhaa pelottelua. Siksi olen yrittänyt vokotella uusia lukijoita makupaloilla – eivätkö lainaukset olekin olleet ymmärrettäviä?

Myös muuten olen koettanut tuoda esiin Volter Kilven mehevää tapaa sanoa asioita.

Nimenomaan Kilven, sillä luulen, että romaanin saaristolaisten puheenparsi on samalla tavoin kuin henkilöt todellisuuspohjaista, mutta kirjailijan taiten tyylittelemää.

Purjelaivojen aikaan
Lounais-Suomessa

Murresanat ruotsalaisvaikutteineen luovat paikallistunnelmaa. Niistä selviää.

Tarjoilun seuraamisessa auttaa, kun pitää mielessä, että sämpylä tarkoittaa kahvileipää, jota me nimitämme pikkupullaksi.

Tromput taas ovat lahkeet. (Jos oikein muistan, sillä kantilla maata vanhat ihmiset puhuivat housuntrumpuista.) Tätä olisin joutunut miettimään, jos en olisi kuullut sanaa aiemmin.

Romaanin henkilöt käyttävät purjelaivakauden kieltä. Jos myöhempien aikojen maakrapu ymmärtää selitykset, pukspröötti on laivan keulapuomi – tai äijän nenä! – ja pilivinni sivulta vastaan puhaltava tuuli.

Maaseutu elää tekstissä, joka vilisee neljällä jalalla kulkevia. Luonnonvaraisia otuksia riittää kiviraunion kärpästä jäälakeuden hylkeeseen.

Talvella kapteenit ajavat hevosella, ja tilaisuuden tullen katsotaan, onko Alastalon Rusko vai Pukkilan Musta nopeampi. Lehmät laiduntavat kesäisillä niityillä, lampaat katajikoissa. Joka tuvassa taitaa olla sekä kissa että hiiriä.

Lounaisen Suomen vetohärkäkulttuuri näkyy, ja kun pojannassikat livahtavat salaa papumaahan, he ovat hernevarkaissa.

Mielihyvän kärsä imee
hunajatippoja

Kilven tyyli on kieltämättä välillä monipolvinen. Otetaan esimerkiksi kalojen saapuminen kuturannoille:
"– – koko karja purstoin potkiva, evin soutava summain merten vaelluksella on, viistävät vilvasta vapaata vapaat vilvasten parvet, viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä saapuu jonoin loppumattomin, jonoin saeten taajenevin, tuhannet tuhanten takana, kirkaskylkisten, rengassilmäisten mykkä saatto – –"
Tällaisesta pitää vain asettua nauttimaan. Kyllä tarina etenee.

Ohimennen heitetty sana täräyttää. Viluilta ikikylmiltä, suolanraskailta syviltä. Siinä on meren todellinen olemus, jonka vain aavistaa, kun uida plutii heinäkuun helteillä rantavesissä.

Sisäinen tai ääneen esitetty yksinpuhelu on kätevä tekniikka, koska sillä voi kuvata sekä puhujaa että puheena olevaa henkilöä ja heidän suhdettaan. Tyylikin kuvastaa luonnetta: Härkäniemen fundeeraus tai Alastalon emännän kälätys.

Kilpi selittää kyllä, mutta usein lukijan täytyy hoksata itse, millainen ihminen sanoo ja tekee niin kuin teksti näyttää.

Kirjailija vetää joskus vertaustaan kuin nuottaa sivulta toiselle. Lukija korjaa koppaansa vonkaleiden lisäksi huumorin sintit:
"– – korvaläpi selkoselällään niin kuin mannaa olisi tippunut vaikkuun – –"
"– – [pitkä ja laiha mies] humalavarras luodetuulessa – –" (humalasalko, näin niitä kerran Seurasaaren ulkomuseossa yhden pöksän takana, lukiessa näin väljähköt vaatteet)
"– – nylkee yltäni kärsivällisyyden nahan – –"
Näitä pikkuhauskuuksia riittää melkein joka lauseeseen, monta parhaaseen.

Vaasan Ville rikastuu
ja tulli ryyppää

Hidastahtiseen parkkikokoukseen on upotettu kertomuksia parkinrakentajien menneisyydestä ja saariston väestä ylipäätään. Tajunnanvirta saa vauhtia.

Laajoja poikkeamia ovat muistelukset siitä, miten salakuljettajat juottivat tullimiehet pöydän alle ja huijasivat heitä tavalla jos toisella. Muutenkin salissa istujat suoltavat liukkaasti juttua. Elleivät suustaan, niin päänsä sisällä.

Villen, fregatti Albatrossin ja kapteeni Kallen vaiheet eli Albatrossin tarina on kuin pieni kirja kirjassa, ja se onkin julkaistu erikseen.

Jatkuu

Muut Alastalon salissa -juttuni: napsauta kirjailijaluettelosta volter kilpi.
Alastalon sanakirja sisältää kaksi linkkiä, jotka vievät merisanastoihin.