29.6.2017

Kaivonatiivin kesä

Heinäkuussa monen vesi tulee ämpärillä kaivosta eikä hanaa liikauttamalla seinästä. Muutenkin palataan vanhanaikaiseen tekniikkaan.

Otetaan jopa sometaukoja. Innokkaimmat pitävät nettipaastoa.

Ajatus tuntuu erikoiselta, mutta ihmiset tietävät luissaan, mikä heille on hyväksi. Jos ruudun himo vaivaa, laitteiden sulkeminen antaa mahdollisuuksia toisenlaisiin kokemuksiin.

Kaivonatiivit sukkuloivat yleensä luontevasti teknologioiden välillä.

Nettilaite jää kamarin pöydälle, kun tyhjennetään huusin alustaa, kärrätään puita liiteriin tai viihdytään tunti pari laiturin nokassa silkkiuikkujen ja omien ajatusten seurassa.

Iltapäiväkahvin aikaan tarkistetaan, uhkaako sade ja seisooko maailma entisellä paikallaan.

Sydänkesällä katoan silloin tällöin internetin ulottumattomiin.

Blogitaukoa ei kuitenkaan tule. Ajastan joitakin merkintöjä, koska ne liittyvät tiettyyn viikkoon tai päivään. Noin torstaina julkaiseminen, jota kevään korvalla lupailin, toteutuu nyt.

Kommentteihin vastaaminen saattaa tietysti viivästyä, mutta hätäkös tässä. Syödään rauhassa mansikoita ja palataan sitten.

25.6.2017

Kitkijät

Kommentoija törkkäsi kipupisteeseeni,
kun hänelle valkeni, etteivät kirjastot säilytä kaikkea.
Asiakas voi tosiaan jäädä nuolemaan näppejään.

Helsingin kaupunginkirjasto rakentaa Töölönlahdelle Oodia, johon tulee studioita ja muita pöksiä, elävien kuvien teatteri ja niin edelleen.

Saa noita olla. Meikäläinen istuu kuitenkin antiikkisen läppärinsä ääressä ja tuntee syrjäytyneensä.

Olen tietysti epätrendikäs kulttuuritantta. Pyöriikö niitä kirjastoissa liikaa?

Helmet-tietokannasta hävisi yllättäen Samuel Pepys – vihreäkantinen päiväkirjasarja, jonka olen lukenut kahteen kertaan ja ajattelin lukea nyt kesän mittaan uudelleen.

Kymmenkunta paksua osaa, sensuroimattomat naisjutut ja hyvät tieteelliset selitykset.

Myös Harold Nicolsonin ja James Lees-Milnen päiväkirjat ovat menneet samaa hukan tietä. Ymmärrän, miksi vajaat sarjat on poistettu, mutta ei Nicolsonin elämäkerta korvaa niitä.

Jamesin duunin evakkopaikka oli High Wycombe. Parina Englannin-kesänäni kävin siellä kaupoissa, kun en viitsinyt lähteä Oxfordiin. Vai oliko James uinailevassa West Wycombessa, jossa historia havisi? Ääh!

Ex-diplomaatti Harold oli kirjailija Vita Sackville-Westin mies. Niillä oli erikoinen avioliitto, kaksi poikaa, koti linnan raunioilla ja vuosien aherruksen jälkeen puutarha, johon alan harrastajat tekevät yhä retkiä.

Ne tunsivat Virginia ja Leonard Woolfin ynnä muita kulttuuripersoonia.

Olisinpa älynnyt että poistot uhkaavat niitä kirjoja, jotka olisin halunnut lukea, jos ylipäätään luen jotain.

Vanhat päiväkirjat ovat kiinnostavampia kuin nykymaailman tv-formaatit.

Varaamalla olisin saanut painavat teokset melkein tuohon ostarille ja voinut lukea niitä rauhassa kotona. Eniten riepoo Pepys, jonka katoamistempun hoksasin pari kolme viikkoa sitten.

Hölmö kun olen, en käsittänyt, että jopa Pepys voidaan poistaa. Voi, miksen ryhtynyt toimeen ajoissa!

Eikö nyt muutamalle britille olisi löytynyt tilaa, kun on varaa studioihin ja kaikkeen? Täytyy litteräärejä mummojakin palvella.

Töölönlahti on niin syrjässä, ettei siitä taida olla iloa. Postitalon Kirjasto 10 aseman vieressä on juuri ja juuri menetellyt, kun olen laukannut palautukset kassissa suoraan metroon.

Brittiläistä kesää eli Vitan ja Haroldin puutarha: Sissinghurst Castle Garden

21.6.2017

Tässä ja nyt


Satama.

Muutos tekee tuloaan, ehkä pitkään. Kunnes alkaa tapahtua.

Jo ennen muutosta ja varsinkin sen jälkeen ihminen määrittelee persoonansa sen kautta. Uusi minä vaatii totuttelua.

Jonain päivänä sitten iskee oivallus, että uusi on rutiinia.

Niin kuin nyt minulle vanhuus ja eläkkeellä oleminen. Pääsiäisen jälkeen en ole uhrannut niille kovin monta ajatusta.

Olen vain elänyt sekä parempina että pahempina päivinä.

Sydänkesällä voi hengähtää. Lakata haluamasta ja toivomasta. Saa vain olla.

Hyvää juhannusta!

18.6.2017

Huoneihmisen iholla

Sää on ainoa, mitä kaupunkilaisella oikeastaan on jäljellä luonnosta, eikä sillekään joudu altistumaan kovin paljon.

Toisaalta sää on nykyään harrastus. Kauppias mainostaa langatonta joka kodin sääasemaa, ja innokkain porukka ajelee satoja kilometrejä ukkosrintaman perässä.

Tavallinen mutta
harvinainen

Kirjailija Matti Mäkelän "elämyksellinen essee" eli Sääkirja lähtee liikkeelle huoneihmisen – hauska määritelmä! – vähistä tilaisuuksista olla ulkona.
"Neljä päivää, koko elämässä, siinä huoneihmisen mahdollisuus kokea marraskuinen, tyyni, aurinkoinen arkipäivä luonnossa! Siksi myös tämän kirjan toinen osa kuvailee suomalaista vuodenkiertoa nykyihmisen näkökulmasta, kaikkia niitä nautintoja, tylsyyttä ja elämyksiä, joita sää voi antaa."
Mäkelä perustaa laskelmansa neljästä päivästä siihen, ettei aurinko juurikaan paista marraskuussa ja että ihmisen elämästä menee 20 vuotta koulussa ja seuraavat 30 töissä.

Vain jos saa määrätä ajankäytöstään itse, pääsee Mäkelän tavoin kulkemaan luonnossa silloin, kun toiset ahertavat sisällä.

Maapallo vaappuu
radallaan

Ennen kuin Mäkelä kuvailee vuodenkierron askareita ja tunnelmia, hän kirjoittaa maapallon historiasta, sään vaikutuksesta politiikkaan ynnä muusta, mihin en nyt jaksanut syventyä.

Hetken aikaa fundeerasin Milankovićin syklejä, joita Mäkelä selostaa näin:
"Ensiksikin – – maapallo heiluu akselikulmassaan 22,1 ja 24,5 asteen välillä. Tämän kaltevuuskulman vaihtelun rytmi on 41 000 vuotta."
"Toinen vaapunta – – kiertorata heiluu – – niin, että välillä aurinko on ellipsin keskellä ja välillä maapallo kulkeutuu vuorotellen ääriasentoon ellipsin kumpaankin päähän. – – rytmi on puolestaan 22 000 vuotta."
"Kolmas huojunta on – – kiertoradan litistymisen ja pyöristymisen vaihtelu. Se on epäsäännöllistä, mutta keskimääräinen rytmi on noin 100 000 vuotta."
Milankovićin syklit vaikuttavat jääkausien syntyyn. Onneksi ei tarvitse pelätä, että Skandien vuoristoon alkaa sataa enemmän lunta kuin sitä ehtii kesällä sulaa. Kohdallemme on osunut jääkausijakson lämmin kausi.

Ympäristön saastuttajat eivät tietenkään voi käyttää tätä verukkeena.

Fiksu ihminen elää kohtuullisesti ja pitää asiasta vouhkaamatta nurkkansa puhtaina. Ei päästäisi jätettä luontoon, vaikka ilmasto kestäisi sen.

Juhannus mökillä
tai festareilla

Mäkelä tarkastelee esimerkiksi uutta kalenterivuotta, joka jakautuu työhön ja lomaan kuten viikko arkeen ja viikonloppuun. Nuorille festarit ovat ainakin yhtä tärkeitä kuin perinteiset juhlat.

Sää on kaikille melko lailla samantekevä paitsi viikonloppuna ja lomalla, jolloin sen pitäisi ehdottomasti olla hyvä, toisin sanoen aurinkoinen.

Pohjoisen asukkaille on tullut tavaksi ostaa keskellä talvea pätkä kesää eli matka jonnekin, missä lämpö hellii ihoa. Maanisesta rusketuksen tavoittelusta on sentään luovuttu. Viisaat istuvat varjossa.

Vilkuna, Kalliola
ja Mäkelä

Lukemisessa on se vaara, että kirja poikii kiinnostuksen toiseen. Tyrkyllä on kaksi, joista Mäkelä sanoo ajatelleensa, että Sääkirja korvaisi ne.

Kustaa Vilkunan teos Vuotuinen ajantieto on hyllyssäni, kierrätyksestä napattu sekin. Reino Kalliolan klassikko Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa tuli aikoinaan syntymäpäivälahjaksi.

Ei Mäkelän opus näistä suinkaan virattomia tehnyt. Kirjat ovat jokainen omaa lajiaan ja myös Sääkirja nyt jo vanha – tosin koiranputkien "harsokesä" ja luonnon muu kauneus pysyy vuosikymmenestä toiseen.

Matti Mäkelä, Sääkirja
WSOY 1999 (2. painos, 1. painos ilmestyi 1998)
ISBN 951-0-22997-0

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjassa liikutaan luonnossa
    Mäkelä toteaa Jälkisanassaan: "Tutkimusmenetelmistäni ylivoimaisesti tärkein on ollut kävely, vanhanaikainen pelto- ja metsäteitä pitkin päivittäin suoritettu kävely." Kuljeskelu herätti maalaisissa epäilyksiä. Joku syrjäkulman äijä oli ladannut haulikkonsa, kun oli nähnyt hiipparin – ei sentään ampunut, kun Mäkelä selitti harjoittavansa viatonta kuntoliikuntaa. Luonnonsuojelijaksikin epäiltiin.
  • Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen
    Mäkelä sanoo pitäneensä päiväkirjaa 35 vuotta ja tallentaneensa myös säähavaintoja; moni suomalainen, varsinkin mies, tarkkailee päivittäin luontoa ja säätä ja kirjaa muistiin erikoiset otukset tai ilmiöt, jos ei ihan kaikkia peipposia ja sateenripsauksia.
  • Kirja "kertoo sinusta"
    Mäkelän kiinnostus säähän ja sen tarjoamiin luontoelämyksiin on aivan sama kuin omani. Maalla kasvaneita ollaan kumpikin ja tiedetään hankikantoset. Lyhyt selailu kirjaston kierrätyshyllyn edessä sai tunkemaan Mäkelän kirjan reppuun.

15.6.2017

Oi aamua

Kun hevosen selässä istuva mies lausui aamunkoitteessa runoa, nuoren keisarinnan seuranainen Sei Shōnagon ilahtui.

Se oli tuhat vuotta sitten Japanissa.

Suomessa juhannuskesän aamu koittaa muistaakseni samoihin aikoihin kuin Kiotossa. Täällä nuori kundi räyhää pihalla – kaljaa on vedetty ja kaverit heittäneet meuhkaajan lopulta ulos.

Vastakohta naurattaa, kun runoa lausuva ratsastaja juolahtaa mieleen humalaisen rähinää kuunnellessa.

Kaipasin Sei Shōnagonin Tyynynaluskirjan suomennosta puolitoista vuotta sitten, kun luin Mia Kankimäen matkoista, joilla hän jäljitti Shōnagonia.

Keisarinnan seuranainen oli hauska, välillä pisteliäs, mutta noudatti etikettiä. Hevosen hiki ja lanta olisivat olleet liian rahvaanomaisia aiheita niin esteettisessä kulttuurissa.

Suomennos on viipynyt ja viipynyt.

Sei Shōnagonin merkinnät viihdyttäisivät, kun raivopää mies toikkaroi kotiin auringon ensimmäisten säteiden valossa ja huutaa julki, millaisia hänen kaverinsa ovat.

Blogimerkintäni joka käsittelee Kankimäen matkakertomusta
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

11.6.2017

Sepelkyyhkyjen seksi

Sepelkyyhkyt tekevät sen puussa. Ainakin pihassa asusteleva pari tällä kertaa.

Harmaa mötti kyhjötti tammen oksalla ikkunan takana. Pian lehahti samalle oksalle toinen. Kyyhkyillä on tapana istuksia tammessa, joten en välittänyt seurata niitä.

Uutisten selaaminen keskeytyi, kun huomasin epätavallista liikettä. Haroin rillit paperikasan alta.

Sepelkyyhkyt istuivat nyt vierekkäin lähellä tammen runkoa ja nokkivat toistensa kaulaa ja päätä – jos inhimillistän, ne suutelivat yhä kiihkeämmin.

Sitten uros hypähti naaraan selkään, ja molemmat pitivät tasapainoa yllä räpyttelemällä siipiään. Oksa oli kyllä leveä ja tukeva. Kuten entisviikkoisilla meriharakoilla parittelu oli pian ohi.

Sepelkyyhkyt eivät äännelleet. Tavallista "kurnutusta" on kuulunut pitkin päivää, mutta seksi oli vaitelias toimitus.

Jälkeenpäin naaras suki ja pörhenteli höyheniään. Uros kökötti liikkumatta oksalla.

Linnut pysyttelivät parinkymmenen sentin päässä toisistaan, ja kun naaras oli mielestään siisti, molemmat jäivät istua möllöttämään.

Lopulta uros alkoi sukia itseään, ensin tavallisesti ja sitten yhä nopeampaan tahtiin. Naaras seurasi esimerkkiä. Kohta ne siirtyivät nokakkain ja sukivat kiivaasti toistensa kaulaa.

Sen pitemmälle ei kuitenkaan päästy. Vire kai meni ohi. Hetken istuttuaan uros lensi pois, ja naaras lähti vähän myöhemmin toiseen suuntaan.

Paritteluhavainnot ovat toistuvina uusi juttu, vaikka erilaisia lintuja on aiempina vuosina ollut paljon enemmän.

Sepelkyyhky LuontoPortissa

8.6.2017

Silitys

Ruostunut pyssy -juttuni kommentoija tiedusteli kaulauslaudan ja -tukin merkitystä.

Meillä oli nämä vehkeet, ja kun olin alle kouluikäinen, äiti käyttikin niitä joskus.

Tukki ei ollut mikään tukki, vaan vähän yli puoli metriä pitkä, halkaisijaltaan ehkä viisisenttinen pyöreä puu. Lauta oli noin kymmenen senttiä leveä ja vajaan metrin pituinen, ja sen keskikohdassa oli kahva.

Luulen, että lauta ja tukki oli ostettu kaupasta. Isä oli tosin kätevä käsistään, eikä hänen tekemiään puuesineitä aina erottanut teollisuuden tuotteista.

Muistikuvani laudasta on selkeä: vaaleaa, sileää puuta. Jo tarpeettomana kapine ajelehti komeroissa pitkään.

Kaulaus on lainattu ruotsin sanasta kavla. Samaan pesueeseen kuuluvat kaulin ja kaulita – voitaikinan kaaviloiminen on leipojille tuttua puuhaa.

Wikipedian artikkelin mukaan lakanat ja tyynyliinat kaulattiin, mutta meidän vanhassa pikkumökissä laudalla silitettiin myös pitovaatteita, jotka täytyi saada arkiseen edustuskuntoon.

Sopivan kostea vaate kierrettiin tiukasti puun ympärille, ja sitä pyöritettiin laudalla painaen kovan alustan päällä.

Kun aloin silittää itse, käytin ensin puuhellalla kuumennettavaa silitysrautaa. Kahvaosa loksautettiin rautaan, kun sen arveltiin olevan valmis. Sitten ripsittiin vettä kretongille varpuvispilällä, ja mekko silisi hyvin.

Uusi päärakennus valmistui ja sähköt vedettiin 1960-luvun alussa. Pian hankittiin sähkösilitysrauta.

Itsestään siliävät kankaat alkoivat jo lukioaikoinani vähentää hinkkaamisen tarvetta.

7.6.2017

Kirjahylly juoruaa

Paljastava tämä blogeihin ilmaantunut Kirjahylly vastaa -haaste on, kun heittäytyy rehelliseksi. Kysymyksiin vastataan siis omasta hyllystä löytyvien teosten nimillä.

Täältä pesee:
  1. Oletko mies vai nainen?
    Aikanaisia
  2. Kuvaile itseäsi:
    Tietokone ja silitysrauta
  3. Mitä elämä sinulle merkitsee?
    Luova mieli
  4. Kuinka voit?
    Hiljaista vimmaa
  5. Kuvaile asuinpaikkaasi:
    A Room of One's Own 'oma huone'
  6. Mihin haluaisit matkustaa?
    Suomen luonto vuodenaikojen vaihtelussa
  7. Kuvaile parasta ystävääsi:
    Mies joka luki runon
  8. Mikä on lempivärisi?
    Liinaharja
  9. Millainen sää on nyt?
    Pouta
  10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
    Ruiskukkaehtoo
  11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?
    Quand j'étais soldate 'kun olin [nais]sotilas'
  12. Millainen on parisuhteesi?
    Pohjalainen intohimo
  13. Mitä pelkäät?
    Tie Tali-Ihantalaan
  14. Päivän mietelause?
    To Everything a Season 'kaikella on aikansa'
  15. Minkä neuvon haluaisit antaa?
    Lasinkirkas, hullunrohkea
  16. Miten haluaisit kuolla?
    Ajan kanssa silmäkkäin
Kirjahyllyni on transithalli, jossa kirjaston kierrätyspisteestä nypityt teokset odottelevat. Luetut / tylsiksi havaitut roudaan takaisin, ellei jätelaitos / saunanpesä tunnu sopivammalta paikalta.

On siellä muutama lahjaksi saatu / peritty / lainattu / itse ostettukin.

Valinnoista saisi juttua. Usea on osuvampi kuin heti arvaa, jotkut tavalla jota ei välttämättä arvaa.

1.6.2017

Ruostunut pyssy

Sukulaiset ovat muistelleet Ilmari Kiannon runoa Vanhalla vinnillä kummittelee. Äiti luki sitä serkkupojille, kun nämä olivat pieniä, ja myöhemmin omille tyttärilleen.

Runosta sai vähillä esityskeinoilla dramaattisen. Jo alku oli lupaava:
"Vanhalla vinnillä kummittelee:
kuuletkos – ullakon ukset ne käy!
Lattiat oudosti loksahteleepi –
taas joku loukkohon kyyristäy . . .
   Ken se? Ken se?"
Säkeistöjen lopussa toistuvat kysymykset lisäsivät jännitystä kerta kerralta.

Vintin irvisuiset aaveet tanssivat tohvelit jalassa tai astelivat raskailla saappailla konttoorin nurkissa. Ne viskelivät arkiston kirjat ja muut tavarat hujan hajan.

Romujen takaa kummitukset löysivät rikkinäisen harpun ja yrittivät helkytellä.

Tulkkauspalvelu
Kianto–suomi

En muista, että olisin ihmetellyt outoja sanoja, joita runossa vilisi.

Ukset, kipsisen Mozartin ja sen sellaiset äiti osasi tietysti selittää, jos kysyin. Äidinäiti käytti sanaa loukko, eikä sitä sekoitettu loukkuun niin kuin nykyisin voi sattua.

Tiesin konttoorin heti komeroksi, koska sana oli tuttu isänäidin arkipuheesta. Meidän vanhoissa asuinrakennuksissamme oli kunnon vaatehuoneen kokoinen viileä ruokakomero – oikein kovalla pakkasella liian viileä: hillot, mehut ja suolakurkut piti siirtää keittiöön.

Madeirapullon tulkitsin isomahaiseksi viinapulloksi.

Kinkereistä olin kuullut, vaikka yleensä sanottiin lukuset. Kinkerikalkki olisi jäänyt selvittämättä, jos olisin ruvennut pohtimaan sitä. Nyt tiedän, että kalkki on ehtoollismalja. Oliko niin harvinainen esine päätynyt jonkun vintille?

Mankelipuuta epäilen kaulaustukiksi tai -laudaksi, mutta vieläkään en tiedä, mikä paslikkavyö on.

Varastoiko aivojen
aitta kaiken?

Hankalia sanoja karsitaan pikkuväen teksteistä innokkaasti kuin sensuurissa. Työ on usein turhaa. Lapsi nauttii kuuntelemisesta ja ohittaa liian vaikeat kohdat.

Toisaalta vähän epäilen ääneen lukemisen suuresti ylistettyä hyödyllisyyttä. Nuoremmat sisarukseni eivät edes muista, että heille on luettu, vaikka äiti luki ja myöhemmin sitten minä.

Pienempien "perään katsomiseen" kuului myös viihdytys eli leikit ja lukeminen. Ullakon kummitusten lisäksi suosikki oli se runo, jossa puun lehti lensi polun poikki ja isäjänis kuin ammuttu viitaan loikki.

Sisarusten myöhemmät tekemiset viittaavat kyllä siihen, että sanavarasto kasvaa ja verbaalisuus kehittyy, vaikka lukuhetket unohtuvat.

Pikkusisko tähtäili
lentokonetta

Yksi vanha romu ja sen kanssa mellastelu ei kaivannut selityksiä.
"– – siellä on piiput ja ruostunut pyssy –
Lempoko pyssyä seinähän lyö? . . .
   Ken se? Ken se?"
Lempo oli tuttu, koska äidinäiti käytti sitä kirosanana. Isänäiti turvautui oman murteensa piruun, kun katsoi noitumisen aiheelliseksi.

Meillä oli ruostunut pyssy, johon ei minun pienenä ollessani saanut koskea, vaikka sitä säilytettiin kaikkien näkyvissä. Pelkäsikö äiti, että joku miehistä oli joskus ladannut aseen?

Sisarussarjan vanhimpia kielletään ja varoitellaan. Meilläkin nuorimmainen otti vapauksia:
"Ruostuneella pyssyllä leikin, osoittelin kerran yhtä talon ja
mäen päällä pörräävää pienlentokonetta uhkaavasti – lähtihän se pörräämästä. Samoin leikin puukolla, jossa oli hopeinen hevosenpää."
Siinä, että tyttö huseerasi pyssyn ja puukon kanssa, ei ollut mitään erikoista. Hain itsekin lupaa kysymättä vasaran, kirveen tai sirpin, kun halusin valmistaa jotain leikkiin.

Ei ollut mitään
pelättävää

Kianto selittää runonsa lopussa, että tuuli varmaan kolisteli vintillä.

Maalaisperinteen mukaan aaveita saattoi olla olemassa, mutta ei niitä juuri pelätty. Pidin kummitusjuttuja satuina, joita koulukaverit kertoivat jännityksen vuoksi.

Metsän reunassa sijaitseva laaja, sähkötön pihapiiri opetti rohkeaksi. Jos olisin kuvitellut mörköjä tai henkiolentoja riiheen ja navettaan, olisin saanut viettää pimeät ajat huoneella tylsistymässä.

Jalkaisin liikkuvat kulkumiehet eli sällit, joista synkimmän näköisiä pelättiin ehkä aiheestakin, kävivät päivällä ja kuuluivat normaaliin ihmisten maailmaan. Äiti harhautti sällit kohteliailla puheilla naapuriin, jossa oli muka töitä tarjolla, ja lukitsi kiireesti ovet.

Suurpetoja ei siihen aikaan ollut metsissäkään, saati nurkissa.

Lapset kuuntelivat susisatuja ja kummitusrunoja huvikseen eivätkä saaneet niistä traumoja.