27.7.2017

Kaappiuni

Miten selittäisin Lapin kartat?
Ja tekemäni esineen rakennuksessa, jossa olen ensimmäistä kertaa?

I näytös: ryhmäytyminen

Hulppea kurssikeskus, jossa en ole aikaisemmin käynyt. Työikäistä väkeä, tavanomainen sekaporukka miehiä ja naisia. Casual Friday -pukukoodi.

Niin kuin koulutuksissa usein käy, en oikein pääse mukaan tunnelmaan, jota kurssittaja pumppaa yleisöönsä.

Äkkään, että siivooja on fuskannut: huonekaluissa on paksu pölykerros siellä, mihin ihmisten ei oleteta katsovan. Näyttääkseni touhukkaalta haen rievun ja ryhdyn ainoaan järkevään puuhaan.

II näytös: tarvikekaappi

Porukka valuu eteiseen – ahtaanpuoleinen niin isoon rakennukseen – ja siirtyy kohti seuraavaa tilannetta.

Seinät ovat täynnä koukkuihin ripustettuja päällysvaatteita. Naulakoiden luona tönöttää korkea kaappi, jossa on kaksi ovea ja alaosassa laatikoita. Arvelen, että se odottaa siirtoa lopulliselle paikalleen.

Kaappi on harmaanvihreäksi maalattua puuta. Pidän sävystä, mutta en toisen oven kuvista: sinertävistä ja punertavista sudenkorennoista. Ne näyttävät tarroilta.

Joukko painaa minut kaapin viereen ja hoksaan, etteivät korennot olekaan tarroja, vaan koristemaalarin tekemiä.

Ajattelen, että kaapissa on taiteilijantarvikkeita: värejä, papereita, kankaita. Tekisi mieli kurkistaa.

III näytös: kapina

Pöydällä on Lapin karttoja, aikakauslehdistä saksittuja kuvia ja nuhraantuneita siirtokirjainarkkeja, joista kunkin pitäisi väsätä merkityskartta.

Lapit ovat eri mittakaavoissa. Liimapuikkoja ei riitä kaikille. Ärsyynnyn koko jippoon – kuka höhlä on ostanut tällaisen koulutuksen?

Nousen ja menen katsomaan lokerikkoa, jossa säilytetään kurssilaisten vanhoja töitä. Minulla on tallessa vain kouran täyttävä siniharmaa kivi, johon olen maalannut sinisiä pellavankukkia.

– Kaikkeen sitä aikuinen ihminen tärvää päivänsä, tuhahdan miehelle, joka seisoo vieressä ja penkoo kyllästyneen näköisenä omaan lokeroonsa ahdettuja tavaroita.

Hän on samaa mieltä. Käännymme katsomaan, onko muita, jotka ovat jättäneet merkityskarttansa kesken.

Yritys tulkinnaksi

Kuka minua kurssittaa? Omat tyhmät oletukseniko? Niitä epäilen aina.

Elänkö jonkin hyödyllisenä pidetyn käsityksen mukaan, vaikkei olisi pakko? Homma muistuttaa touhupäiviä, joita kekseliäät koulutusyrittäjät myyvät työnantajille.

Mikä elämässäni on kaapissa? Mikä vaatimaton, mutta kallis ja aidosti luova? Tai ainakin välineet siihen.

Mihin tarvikkeet ovat menossa? Onko jotain kannettu jo eteiseeni asti?

23.7.2017

Operaattorit, hoi!

En uskonut, että Suomessa voisi käydä näin.

Verkkoon pääsy jäi haaveeksi maaseutukaupungin keskustassa, vaikka mobiililaite oli hyvä.

– Ja nettikin toimii, sukulainen huomautti, kun valitin ikävystyväni.

– Ei toimi, vastasin. – Kenttää on yleensä tasan yksi tolppa.

Sateella olisin halunnut tietää, kannattaisiko reissu siirtää iltapäiväksi. Säätiedotus ei kuitenkaan auennut.

Menin jopa talon alaovesta ulos, kun muistin maalaisten jutut entisvuosilta. Että piti kävellä riihen nurkalle, jos halusi soittaa kännykällä.

Sähköpostiin pääsin, kun laite näytti kahta tolppaa.

Kyselykierros suvun keskuudessa viittaa siihen, että ongelmat johtuvat operaattorista.

Paikka on teknisesti kaupunki, mutta näyttää tienristeykseen kasvaneelta kirkonkylältä. Syrjemmällä turistirysässä verkko epäilemättä toimii.

Kuinka vakiasukkaat tulevat keskustassa toimeen? Maksavat laskunsa. Bisneksen tekemisestä puhumatta.

Nykymaailmassa on päästävä nettiin sekä kotoa että firmasta.

Sanoin, että katoan sydänkesällä aika ajoin internetin ulottumattomiin.
En kuitenkaan arvannut, että joutuisin eristysleirille.
Operaattorin laskutus juoksee kyllä.

19.7.2017

Miniorava

Sepelkyyhkynen havahtui tammen oksalla. Tarkkaili ympäristöä ja jäi pää kallellaan kuuntelemaan.

Hetken päästä runkoa ylös vilisti uskomattoman pieni orava, laiha ruikkunen, jonka rakenne näkyi pörhöisen karvapeitteen läpi. Vauhtia oli kuin aikuisella, vaikka pituutta häntä mukaan lukien vain A4-arkin lyhyen sivun verran.

Pikkuinen juoksi suoraan latvaan ja kierteli siellä hetken ennen kuin karkuutti takaisin maahan.

Uutisten mukaan meren äärellä on alkukesästä aina yhtä viileää kuin tänä vuonna. Linnunpoikasten olisi kaiken järjen mukaan pitänyt selviytyä, mutta olen nähnyt vain muutaman.

Ostarin lähellä on asustellut ison "hormonilokin" poikanen, samaa lajia kuin pihan hiekkalaatikon toissakesäiset köpittelijät.

Parkkipaikalla taas säikähdin, kun huolestunut "tavallinen" lokkiemo syöksyi hätyyttämään jälkikasvunsa auton alle piiloon. Poikasia oli yksi. Varisko lie syönyt muut vai toinen lokki?

Harakka nokki ruohonleikkuukoneen jättämää luokoa takapihalla ja paimensi samalla miniharakkaa. Viime kesänä minejä oli nurkissa kaksi.

Puistojen parturit köyhdyttävät kaupunkiluontoa. En tajua, miksi tuuheat pensaat hävitetään.

Kirsikkapuu kituu nyt, kun aurinko pääsee läkittämään penkassa sen juurille, eikä leikatuista hortensioista näy tulevan raaskaa kummempia.

Satakielipuskat tarjosivat aikoinaan korvakarkkia ihmisille ja turvaa eläimille. Linnut pesivät niissä, ja rusakko kyykki oksien alla, kun iso pöllö metsästi talvi-illan ateriaa – olisiko ollut joku cityhuuhkaja?

13.7.2017

Kesän taite, ja elämän

Silvester Mazzarella oli hesalaisia, mutta pyöri joskus meikäläisenkin opiskelukuvioissa.

Kai naimisissa sen Silvesterin kanssa, ajattelin kun näin Merete Mazzarellan nimen ensi kerran. Suomenruotsalaisen kirjallisuuden lehtori Helsingin yliopistossa, viisastuin sitten. Ja myöhemmin pohjoismaisen kirjallisuuden professori.

Nykyään Merete Mazzarella keikkuu lempikirjailijoideni 10 kärjessä -listalla. Ei vähiten siksi, että hän kirjoittaa muun lisäksi vanhenemisesta. Uskaltaa sitä paitsi hylätä kiertoilmaukset ja puhua vanhoista ihmisistä.

Hyvä kysymys
tekee kirjan

Mazzarella oli Kun kesä kääntyy -teosta kirjoittaessaan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen puolivälissä. Hän pohti, mitä vanhuus ja kypsyys tarkoittaa, ja totesi:
"Ei, en kuvittele että juuri minä voisin yksiselitteisesti vastata siihen kysymykseen. Mutta selvittääkseni sitä olen kirjoittanut tämän kirjan."
Tulos on viehko kirjallisuuden ja kokemusten sekoitus, eikä lainkaan raskasta luettavaa.

Oivalluksia napsahtelee kuin tikkoja taulun kymppiin.
"Lapset ja nuoret uskovat, että vanhat ihmiset ovat toinen laji: he eivät ole koskaan nähneet tuntemiansa vanhoja ihmisiä muuna kuin vain vanhoina. – – On myös paljon vanhoja ihmisiä, jotka pitävät muita vanhoja ihmisiä toisena lajina."
Tämän takiako jotkut myrkkyyntyvät, jos käytän sanaa vanha? Eiväthän he... eivät vielä pitkiin aikoihin... eivät koskaan.

Kauniin nimen
historia

Mazzarella selittää Kun kesä kääntyy -nimeä kertomalla, että Hans Ruin kirjoittaa muistelmissaan Rummet med de fyra fönstren näin:
"Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. – – Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. – – Niin, eivät asiat elämässäkään ole toisin. Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa."
Mazzarellan kirjan nimessä on ruotsiksi Då svänger sig sommaren kring sin axel eli suora lainaus Ruinilta.

Juuri tämä aika vuodesta. Nytkö on kuoleman tuloon havahtumisen hetki?

Kesä vanhassa
kalenterissa

Piti kesken sepustamisen mennä kirjahyllyn ääreen tarkistamaan, mitä Kustaa Vilkuna sanoo Vuotuisessa ajantiedossa kesän puolivälistä.

Arveluni vahvistui: Ruinin mielessä saattaa häilyä vanha pohjoismainen vuosi, jonka talvi alkoi 14.10. ja kesä 14.4. Päivät on kaiverrettu myös useimpiin suomalaisiin riimusauvoihin. Vuosipuoliskot jaettiin edelleen kahteen 13 viikon jaksoon.

Näin laskien käännytään syksyä kohti jo heinäkuun puolivälissä. Ruin varmaan koki niin. Hän muutti sotien jälkeen pysyvästi Etelä-Ruotsiin ja vietti kesät lapsuutensa saaressa Inkoossa.

Minusta kesä taittuu pari kolme viikkoa myöhemmin aivan kuin talven selkä vasta helmikuun puolella. Kesän tilastollinen lämpöhuippukin sattuu heinäkuun lopulle.

Kahden kerroksen
vanhoja

Vanhuudesta on mahdoton keskustella puhumatta tositosivanhuudesta, joksi nimitän ihmisen viimeistä vaihetta ennen kuolemaa. Yleensä se merkitsee sairautta tai ainakin heikkoutta.

Läheskään kaikki eivät pääse tositosivanhuuteen asti, vaikka kansa on entistä terveempää entistä pidempään. Mazzarella vilauttaa uudenlaista maailmanjärjestystä:
"Miltä mahtaisikaan näyttää vanhojen hallitsema yhteiskunta?
Ehkä jopa kahden vanhojen sukupolven, nimittäin oikein vanhojen ja heidän myöhemmin eläkkeelle jääneiden lastensa?"
Tästä tulee ensimmäiseksi mieleen se, kuka hoitaisi molemmat niin, että arki sujuisi edes jollain lailla.

Ei kai meitä vain
tapeta?

Mazzarella päättää kirjansa dementian ja eutanasian pohtimiseen. Radikaalit fundeeraukset ovat nyt paljon ajankohtaisempia kuin kirjan ilmestyessä vuosituhannen vaihteessa.
"Kukaties nuorempi sukupolvi ottaa jälleen käyttöön surmanjyrkänteen siinä muodossa, että mainostoimistot pannaan muotoilemaan eutanasiatarjouksia?"
No, minua ette näe leikkelemässä armomurhamainoksia lehdistä kalenterin väliin. Tekemässä niistä kirjanmerkkejä selaimeeni tai sitä vastaavaan ohjelmaan, tarkoitan.

Merete Mazzarella,
Kun kesä kääntyy : vanhenemisen taidosta
Suomentanut Risto Hannula
2. painos (1. painos ilmestyi v. 2000)
Tammi 2001
ISBN 951-31-2042-2

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
  • Jonkin muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
  • Ikääntymisestä kertova kirja

6.7.2017

Nocturne

Tyttö nauraa ja kirkuu hämärässä.
Yksi pojista rällää mopolla,
pakokaasu haisee.

Naapurilähiön päällä riippuu ohut uusikuu.
Metroasemalta kävelee mies
puhelin kourassaan, ruutu loistaa kirkkaampana
kuin mikään maisemassa.

Suljin jo laitteet ja kiskoin piuhat irti.
Ajattelen omia juttujani.

5.7.2017

Ylpeä kuolee turhaan

Selasin nidottua, huolimattomasti auki leikattua Heinäkuun viides päivä -nimistä romaania. Kirjoittaja oli Tito Colliander – ei voi olla totta, julkaisiko se tällaisia?

Kun näin ruhtinas Dolgorukin nimen, päätin viedä tekeleen kotiin.

Muistin kesäillan Iisalmessa ja Dolgorukin muistomerkin. Taistelussa kuolleen ruhtinaan ruumis palsamoitiin, ja kuusi mustaa hevosta veti sitten arkun Sortavalaan, mistä se kuljetettiin laivalla Pietariin.

Suomen sota 1808–1809 ja Koljonvirran taistelu 27.10.1808, valisti internet.

Lähes puolitoista
vuotta sotaa

Collianderin kirjan sankari on Joachim Zachris Duncker (1778–1809), yksi Vänrikki Stoolin tarinoiden henkilöistä.

Dunckerin sotatie vei helmikuussa 1808 Mikkelistä Leppävirralle, Kuopioon, Iisalmeen ja edelleen Oulun seudulle. Kesäksi palattiin Kallaveden rantaan. Lokakuussa tuli käsky siirtyä Iisalmeen ja sieltä Ouluun.

Talvisydämeksi asetuttiin Tornioon. Miehet olivat nälkiintyneitä, resuisia ja uuvuksissa. Mieliala oli katkera. Haavoittuneet jätettiin oman onnensa nojaan, ja sotimisesta ehjinä selvinneitäkin kuoli paljon tauteihin.

Helmikuussa 1809 marssittiin taas. Suunta oli Ruotsin rannikkoa alas, sillä venäläiset keskittivät joukkoja Pohjanmaalle. Sekä ratsu- että jalkaväkeä uhattiin tuoda Merenkurkun yli jäätä pitkin.

Venäläiset saapuivat 21. maaliskuuta. Rohkea talvioperaatio ja neljän päivän oleskelu Uumajassa täyttivät tarkoituksensa: Suomen pääarmeijan jäännös antautui. Se oli lopun alku.

Everstiluutnantti
teettää puvun

Duncker menestyi sotilaana. Juhannusaattona 1808 hän kirjoitti vaimolleen Toivalasta Kuopion pohjoispuolelta:
"Olen kuriirina käynyt Tukholmassa ja minut on ylennetty majuriksi, ja kuningas itse on lyönyt minut Miekkatähdistön ritariksi. Se on kuitenkin merkityksetöntä. Luopuisin mielelläni sekä majurin arvosta että tähdestä saadakseni hetken olla kanssasi. Kalleimpani, jos suinkin on mahdollista, kirjoita minulle muutama sana."
Seuraava ylennys myönnettiin 9. helmikuuta 1809. Duncker oli ansainnut sen lokakuussa Koljonvirralla.

Kurja talvi oli haalistanut voittoisan taistelun muiston, ja everstiluutnantin arvo tuntui sotatilanteen muututtua yhdentekevältä. Saavutus merkitsi vielä vähemmän kuin Tukholman kunnianosoitukset.

Ylennyksen jälkeen oli pakko hankkia kankaita uutta sotilaspukua varten. Entinen olikin jo kulunut risaksi.

Mihail Petrovitš
Dolgoruki

Lokakuussa 1808 venäläiset suuntasivat kohti Oulua. Sortavalaan komennettu keisarin entinen suosikki, "28-vuotias vaaleatukkainen ruhtinas Dolgoruki" oli marssittanut Karjalasta lisäjoukkoja operaation tueksi.

Hän tuli tiensä päähän Koljonvirran sillalla.
"Ruhtinas Dolgoruki, joka piippu hampaissa, sotilastakki avoinna, miekka toisessa kädessä ja kiikari toisessa oli johtanut taistelua istuen valkoisen ratsunsa selässä, oli saanut surmansa luodista",
Colliander kuvailee. Yksityiskohdista kerrotaan eri tavoin, mutta ammutuksi tuleminen on tosiasia.

Suomalaiset löivät vihollisen Koljonvirran taistelussa. Perääntyminen kuitenkin jatkui, ja edessä oli ankea talvi Torniossa.

Ylpeän ja katkeran
miehen loppu

Maaliskuun lopulla 1809 siis taisteltiin Uumajassa. Keväällä Duncker evakuoi armeijan varastoja pois venäläisten ulottuvilta. Kirjeisiin ilmaantui pettynyt, masentunut sävy:
"Sinulta en ole saanut mitään tietoa helmikuun 15. p:n jälkeen. Lienet jo kuollut ja haudattu. Se tieto minulta vielä puuttuu, jotta onnettomuuksieni malja olisi täysi, ja toivoni, onnettomien ainoa lohtu, mennyt."
Sotaan väsynyt mies päätyi Hörneforsin rautaruukille odottamaan, että rauha joskus solmittaisiin.

Heinäkuun viidennen päivän iltana upseerit juhlivat ruukin salissa. He luulivat, että myös Duncker oli juovuksissa, eivätkä ottaneet todesta hänen tietoaan suuren venäläisjoukon lähestymisestä.

Kun Dunckerin porukka sitten jo ampui vihollista lautatapulin suojista, esimies – kuuluisa Sandels – ratsasti ohi ja kysyi, pelkäsikö everstiluutnantti. Duncker suuttui niin, että noudatti vanhaa hidastelevaa taktiikkaansa, kun Sandels myöhemmin antoi perääntymiskäskyn.

Duncker tapatti itsensä turhaan: joutui saarroksiin ja kieltäytyi antautumasta, vaikka tuttu venäläinen upseeri tarjosi mahdollisuutta siihen.

Tito Colliander teki
propagandaa

Heinäkuun viides päivä toi mieleen ne romaanit, joita Mika Waltari kirjoitti sotien aikana.

Waltari pyrki historiallisuuden varjolla kohottamaan isänmaallista henkeä ja sittemmin myös valmistamaan lukijoitaan mahdolliseen tappioon.

Colliander kirjoitti ruotsinkielisille, joiden ikoneita Runebergin sotilashahmot ovat käsittääkseni olleet. Kuka se muisteli, että vanhemmat pakottivat opettelemaan Vänrikki Stoolia ulkoa?

Jatkosota kääntyi lopuilleen, kun Heinäkuun viides päivä ilmestyi: ruotsiksi 1943 ja suomeksi 1944.

Colliander kuvasi tilannetta, jossa kahakointi jatkui pohjoisessa, vaikka "Turun herrat ja etelän linnoitukset" olivat antautuneet. Tarkoittiko hän savolaisten toimet malliksi häviön varalta?

Runoilijan soturit
historiassa

Mielikuvitus lensi, kun Runeberg runoili vänrikkejään, mutta Collianderin teksti perustui tutkimukseen.

10.8.1943 päivätyissä Alkusanoissa Colliander katsoi tarpeelliseksi korostaa:
"Kirjassani lienee paljon sellaista, mikä poikkeaa 1808–1809 vuosien sodasta ja Vänrikki Stoolin sankareista vallitsevasta käsityksestä ja perintätiedosta. – – Huolellisesti, vieläpä yksityiskohdissakin, olen koettanut seurata ainoastaan asiallisia todistuksia."
Colliander käytti lähdeteoksia, ja romaaniin sisältyy runsaasti suoria lainauksia sotilaiden kirjeistä.

Waltarin, Collianderin ja muiden tarkoitushakuista kirjoittamista on nyt helppo arvostella, mutta jatkosodassa propaganda oli aselaji. Sotaa käytiin, oli näpeissä sitten kivääri tai kynä.

Jos Collianderilla oli ongelma, hän ratkaisi sen tyylikkäästi.

Tito Colliander,
Heinäkuun viides päivä : J. Z. Duncker ja Savon prikaati
Suomentanut Helka Varho
WSOY 1944

Helmet-lukuhaaste 2017:
  • Toisen taideteoksen inspiroima kirja
  • Käännöskirja
  • Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta
  • Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

2.7.2017

Virkamies ja kauneus

Luulen, että kaikki ihmiset ovat omanlaisiaan ja erikoisia. Arveluani vahvistaa päiväkirjailija Samuel Pepys (1633–1703).

Pepys piti 1660-luvulla pikakirjoituksella salaista päiväkirjaa, joka selostaa hänen toilauksiaan ällistyttävän suorasukaisesti, aivan kuin jonkun muun tekemisiä ja tuntemuksia.

Kirjailijaksi sopii tituleerata, vaikka mies oli enempi kirjanpitäjä. Huolellisesti pykätyt romaanit häviävät Pepysin arjelle.

Kolmikymppinen kundi oli
  • ahkera (jatkuvasti toimistolla, ja kun deadline uhkasi, nousi varhain ja jatkoi myöhään; kirjoitti paljon työstä päiväkirjassa, piti lisäksi muisti- ja tilikirjoja)
  • uskoton (kaunis vaimo, mutta miehellä aina käsi vieraan hameen alla; tilaisuuden tullen hyppäsi pehkuihin sekä rouvien että piikojen kanssa, mikä saattoi olla yleistä)
  • nuuka (keskittyi säästämiseen ja rikastumiseen; piti vaimonsakin kotosalla vähissä käyttörahoissa – ei varmaan ollut ainoa sen sortin isäntä)
  • keräilijä (hankki laajan yksityiskirjaston, maalautti muotokuvia, osti tai sai erilaisia esineitä)
  • musikaalinen (lauloi ja osasi soittaa useita instrumentteja, kustansi välillä itselleen ja jopa vaimolleen opetusta, harrasti säveltämistä, musisoi ystävien kanssa tai yksin kuutamolla)
  • kurinalainen (oli päässyt ryypiskelyn makuun, mutta korkki meni kiinni; teki lupauksia olla ilman viiniä tai teatteria vaikka jouluun ja uudisti sitoumukset huvikauden jälkeen)
  • lahjottavissa (sai palkan lisäksi monenlaisia etuja ja lahjoja, mitkä olivat ilmeisesti maan tapa)
  • pätevä (muistan ajatelleeni, että toimet muonituksessa ja telakoilla vaikuttivat järkeviltä; vahinko että kirjasto ehti lempata Pepysit ennen kuin luin ne uudestaan, sillä tarkoitus oli syventyä laivastoon ja hoviin)
  • mustasukkainen (tajusi olevansa hölmö kurkkiessaan, oliko vaimo pukenut alushousut, mutta ei hallinnut tunnetta)
  • sivistynyt (kiinnostunut muun muassa tieteen saavutuksista)
Merkittävimmät uutistapahtumat, joita Pepys käsittelee päiväkirjassaan, ovat kuningasvallan palauttaminen, toinen Hollannin sota, rutto ja Lontoon palo.

Vaimoaan sortava, rahakirstunsa sisältöä laskeva virkamies Pepys miettii outoa kauneuden orjuutta jonka vallassa hän on: "a strange slavery that I stand in to beauty". Jopa siisti käsikirjoitus tuottaa tyydytystä, mutta eniten musiikki. Ja ne kauniit naiset.

Kun Pepys sattuu kuulemaan teatterissa puhaltimin soitetun kappaleen, se tekee hänet samalla tavoin sairaaksi kuin hän oli silloin, kun hän oli rakastunut vaimoonsa. Riipaiseva esteettinen kokemus jatkuu koko illan vielä kotonakin.

P.S. Kommentoija, kiitos inspiraatiosta!