3.8.2017

Karamellimaailma

Tästä ei kirjoiteta vaikka tosiasioiden julkinen käsitteleminen poistaisi monen paineita.

Kun pudotus loppuu ja ihminen tömähtää pohjalle, on vihdoin alusta, jolta ehkä pääsee jaloilleen. Silloin helpottaisi, jos voisi sanoa yksinkertaisesti: "Jaha, nyt se tapahtui minulle."

Työttömyys, ero, sairaus, konkurssi. Luettele lisää.

Vielä enemmän helpottaisi, jos ympäröivä kulttuuri pitäisi itsestään selvänä, että jokainen voi pudota paikaltaan. Ihan jokainen.

Ja että sitten autetaan, jos voidaan, eikä rangaista putoamisesta. Asiat ovat liian monitahoisia, jotta ketään voisi noin vain syyllistää onnettomuuksista, jotka ovat kohdanneet häntä.

Karamellinkova julkisuus kieltää todellisuuden ja vie ihmisarvon.

Voi meitä. Onnettomia, tietämättömiä, sairaita, typeriä, yksinäisiä, kuolevia, sietämättömiä, työttömiä, riippuvaisia, köyhiä, pelokkaita.

Tuollaisia me olemme asemasta riippumatta. Jos emme, huomenna voimme olla. Pehmeän autonpenkin sijaan tulee metrojunan muovinen invapaikka.

Ennen sanottiin, että ihmisen täytyy kohdata varjonsa.

Katveessa on myös kielteisiä puolia, joita ei näe itsessään ja jotka sijoittaa hanakasti toisiin – niihin velttoihin surkimuksiin, jotka ovat eri lajia kuin onnistujat.

Mistä löytyisi rohkeutta hyväksyä elämä ja puhua siitä?

Näitä mietin, kun yhteiskunnan huono-osaisia aletaan lomien jälkeen taas komentaa ruotuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti